Joitakin aikoja sitten julkisuudessa ja mediassa puhuttiin paljon lasten "aikaisesta" kouluunmenosta. Kahdeksan on liian aikaisin - sanottiin. Onko?
Muistan katsoneeni silloin televisiosta vastakkaisen uutisen, jossa isä oli tyytyväinen siihen, että voi viedä kouluikäisen lapsen jo ennen kahdeksaa koulun aamupäiväkerhoon. Helpottaa kuulemma heidän elämäänsä. Siis vanhempien. Ei tarvitse huolehtia lapsista, vaan pääsee töihin. Eroon lapsista!
Nämä kouluun tai töihin menoajat ovat varmasti ikuisuuskysymyksiä ja riippuvat ainakin minun mielestäni erittäin paljon ihmisen omasta fysiologisesta sisäisestä kellosta. Jotkut ovat rukanneet kellonsa niin, että kahdeksaan töihin meno ei ole vaikeaa, jotkut menevät sinne vielä aikaisemminkin. Jotkut sitten rukkaavat lastensakin sisäisen kellon oman kellon mukaan vai olisikohan se sittenkin toisin päin. Tiedä häntä!
Itselläni on ollut koko aikaisempi työelämä melkoista minuuttiaikataulua. Suurimman osan työelämästäni elin 45 + 15 minuutin jaksoja. Oppitunti 45 minuuttia ja perään välitunti 15 minuuttia. Aikataulusta ei suuremmin voinut revetä oppitunnin sisällön ja opetuksen laadun kärsimättä. Jos jäit opehuoneeseen juttelemaan muiden kanssa, se aika oli aina pois opetuksesta ja lapsilta. Silti tuli kai jäätyä juttelemaan joskus - ehkä jopa liiankin usein.
Eläkkeelle päästyäni huomasin silti, ettei minun sisäinen työkelloni ollut viritetty alkuunkaan kello kahdeksasta kuuteentoista, vaan ihan jotain muuta. Elin eläkkeen alkueuforian huumasta alkaen ja pitkälti elän vieläkin oman aikatauluni ja suunnitelmieni mukaan. Ennen ne määritteli koulu ja työ, nyt pääasiassa minä. Poikkeuksia elämääni tekevät joskus lääkäri, vunukat, ystävät - siinä varmaan tärkeimmät Luojan ohessa. He saattavat muuttaa minulta kysymättä normaalin elämänrytmini, joka on: nukun, kun nukuttaa; syön, kun on nälkä; herään, kun ei nukuta, jne.
Sen tuo elämänrytmi on opettanut, että normaalisti nukun yöunena kahdeksan tuntia, rupeanpa nukkumaan sitten milloin vain. Näin siis voin luonnollisella tavalla määritellä heräämisaikani. En käytä siihen normaalisti herätyskelloa. Ruokailutkin menevät pitkälti fiiliksen mukaan, tosin olen hiljalleen alkanut arkisin syödä lounaan kaupungilla ravintolassa klo 11-13 välillä. Siihen kun liittyy aina mukava sosiaalinenkin aspekti, kun saa seurustella muiden ihmisten kanssa ja tässä tapauksessa vielä perheen ja suvun ulkopuolisten kanssa. Syön silloin yhdellä ns. ukkoklubilla vai pitäisikö sitä hienostella ja sanoa herraklubilla. Samalla tulee usein luettua päivän lehti, jota en enää viitsi tilata kotiin. Se kun voi lukea niin monessa eri paikassa, vaikka netissä, jos siltä tuntuu.
Sen myös on lopulta elämä opettanut, että heräämiseen ja valveillaoloon vaikuttaa edellisen päivän valvominen. Näin taitaa olla lapsienkin kanssa ja varmasti heidän vanhempiensa kanssa myös. Jos valvot myöhään, aamulla nukuttaa. Oletpa sitten lapsi tai aikuinen. Siksi tuo narina kello kahdeksan aamuista ei kuulosta minusta uskottavalta. Se on kuin valittaisi krapulaansa, jonka senkin on yleensä itsensä aiheuttama.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Muistan katsoneeni silloin televisiosta vastakkaisen uutisen, jossa isä oli tyytyväinen siihen, että voi viedä kouluikäisen lapsen jo ennen kahdeksaa koulun aamupäiväkerhoon. Helpottaa kuulemma heidän elämäänsä. Siis vanhempien. Ei tarvitse huolehtia lapsista, vaan pääsee töihin. Eroon lapsista!
Nämä kouluun tai töihin menoajat ovat varmasti ikuisuuskysymyksiä ja riippuvat ainakin minun mielestäni erittäin paljon ihmisen omasta fysiologisesta sisäisestä kellosta. Jotkut ovat rukanneet kellonsa niin, että kahdeksaan töihin meno ei ole vaikeaa, jotkut menevät sinne vielä aikaisemminkin. Jotkut sitten rukkaavat lastensakin sisäisen kellon oman kellon mukaan vai olisikohan se sittenkin toisin päin. Tiedä häntä!
Itselläni on ollut koko aikaisempi työelämä melkoista minuuttiaikataulua. Suurimman osan työelämästäni elin 45 + 15 minuutin jaksoja. Oppitunti 45 minuuttia ja perään välitunti 15 minuuttia. Aikataulusta ei suuremmin voinut revetä oppitunnin sisällön ja opetuksen laadun kärsimättä. Jos jäit opehuoneeseen juttelemaan muiden kanssa, se aika oli aina pois opetuksesta ja lapsilta. Silti tuli kai jäätyä juttelemaan joskus - ehkä jopa liiankin usein.
Eläkkeelle päästyäni huomasin silti, ettei minun sisäinen työkelloni ollut viritetty alkuunkaan kello kahdeksasta kuuteentoista, vaan ihan jotain muuta. Elin eläkkeen alkueuforian huumasta alkaen ja pitkälti elän vieläkin oman aikatauluni ja suunnitelmieni mukaan. Ennen ne määritteli koulu ja työ, nyt pääasiassa minä. Poikkeuksia elämääni tekevät joskus lääkäri, vunukat, ystävät - siinä varmaan tärkeimmät Luojan ohessa. He saattavat muuttaa minulta kysymättä normaalin elämänrytmini, joka on: nukun, kun nukuttaa; syön, kun on nälkä; herään, kun ei nukuta, jne.
Sen tuo elämänrytmi on opettanut, että normaalisti nukun yöunena kahdeksan tuntia, rupeanpa nukkumaan sitten milloin vain. Näin siis voin luonnollisella tavalla määritellä heräämisaikani. En käytä siihen normaalisti herätyskelloa. Ruokailutkin menevät pitkälti fiiliksen mukaan, tosin olen hiljalleen alkanut arkisin syödä lounaan kaupungilla ravintolassa klo 11-13 välillä. Siihen kun liittyy aina mukava sosiaalinenkin aspekti, kun saa seurustella muiden ihmisten kanssa ja tässä tapauksessa vielä perheen ja suvun ulkopuolisten kanssa. Syön silloin yhdellä ns. ukkoklubilla vai pitäisikö sitä hienostella ja sanoa herraklubilla. Samalla tulee usein luettua päivän lehti, jota en enää viitsi tilata kotiin. Se kun voi lukea niin monessa eri paikassa, vaikka netissä, jos siltä tuntuu.
Sen myös on lopulta elämä opettanut, että heräämiseen ja valveillaoloon vaikuttaa edellisen päivän valvominen. Näin taitaa olla lapsienkin kanssa ja varmasti heidän vanhempiensa kanssa myös. Jos valvot myöhään, aamulla nukuttaa. Oletpa sitten lapsi tai aikuinen. Siksi tuo narina kello kahdeksan aamuista ei kuulosta minusta uskottavalta. Se on kuin valittaisi krapulaansa, jonka senkin on yleensä itsensä aiheuttama.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti