Tapasin kotitaloni hississä vanhan naisen, naapurini alemmasta kerroksesta, joka oli hieman alamaissa. Hän oli pyörtynyt kesken kaiken kotona ja onneksi hänellä oli kaulassaan sellainen hälytyslaite, jolla hän sitten sai apua herättyään. Hän tuli hissillä alakerrokseen ja jutteli samalla lyhyesti kanssani. Sanoma oli, että hän toivoi pääsevänsä neljätoista vuotta sitten kuolleen miehensä luo. Nainen halusi selvästi kuolla.
Oma kotitaloni on asujamiston perusteella – ainakin minusta – melko sosiaalinen yhteisö. Tiedämme – tai ainakin aika moni meistä suurin piirtein tietää – miten naapuri voi. Minä olen ehkä poikkeus, koska olen aika paljon poissa kotoa reissuillani. Myöskin moni naapuri käy usein katsomassa toista, varsinkin, jos tietää hänen olevan huonossa kunnossa. Kyllä minunkin poissaoloni ja matkusteluni noteerataan ja kerron varmuudeksi siitä aina muutamalle naapurille, että hekin tietävät, ettei mitään dramaattista ole sattunut. Sosiaalisuus näkyy myös siinä, että parilla kolmella asukkaalla on yleisavain, jolla naapuria pääsee katsomaan, jos on tarvis. Eikä avainta tarvitse sen kotiin jäädessä kysellä huoltomiehiltä, kun niitä löytyy omasta talosta, naapureilta. Se on sitä luottamusta naapureihin.
Silti tuon vanhan naisen tapaaminen hississä pysäytti. Pysäytti monella tavalla. Ajatuksissani kävi, eikö hänen olisi parempi asua jossain yhteisöllisessä asumismuodossa. Toisaalta, kun on katsellut televisiosta noidenkin asumismuotojen kohtelemia vanhuksia, voi olla, että hänellä on silti parempi elää omassa kodissaan.
Ajattelin myös sitä, käykö hänen luonaan ketään. Onko hänellä lapsia tai muita läheisiä sukulaisia tai sitten ystäviä, jotka käyvät hänen luonaan? Mieleeni palautui ystäväni Erkki, sodan läpikäynyt veteraani ja Mikkelin Päämajassa sotien aikana kenraalin adjutanttina palvellut eläkeläinen, jonka aikanaan ikäerosta huolimatta tunsin hyvin kuten myös hänen vaimonsa Liisan. Kun rakas vaimo kuoli, Erkki oli todella yksin. Aika usein hän mainitsi, että kaikki hänen oman ikäluokkansa kaveritkin olivat kuolleet – hän oli silloin hieman vajaat 90 vuotta. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja ne hetket, jotka olimme hänen kanssaan milloin hänen kotonaan, milloin Päämajan upseerien suosimalla Mikkelin klubilla, milloin jossain muualla, olivat hänelle yhtä juhlaa. Hän eli ja nautti elämästä, kertoi tarinoita vilkkaasta kenraali Airosta, omaperäisestä Mannerheimista ja monesta muusta Päämajan upseerista.
Onneksi Erkillä oli muitakin ystäviä, jotka kävivät hänen luonaan ja veivät häntä eri paikkoihin virkistäytymään. Mutta viimeiset vuodet vanhainkodissa olivat hänelle jo liikaa, hän eli siellä vain noin pari vuotta ja kuoli hieman päälle yhdeksänkymppisenä. Tai kuten hänkin sanoi: hän meni Liisan luo.
Sattuneesta syystä juuri tänään mietin omaakin vanhenemistani ja tulevaa elämääni. Rehellisesti pitää sanoa, että ”nuoresta iästäni” huolimatta joskus huonoina päivinä on tuntunut siltäkin, että joutaisi tästä jo kuolla. Mutta onneksi tuollaiset ajatukset ovat vielä harvinaisia ja hävinneet sitten elämänhalun voittaessa. Mutta joka vuosi olen vuoden vanhempi ja kyllä noiden ajatuksien eteen vielä joutuu enemmän tai vähemmän, aiemmin tai myöhemmin palaamaan.
Tänä päivänä ei ole kaikista helpointa olla vanhus, ei etenkään sairasteleva ja huonokuntoinen vanhus. Varsinkin, jos on seurannut noita jo edellä mainitsemiani televisio-ohjelmia ja lukenut monenlaisia ”kauhutarinoita” elävästä elämästä nykyisestä suomalaisesta vanhustenhoidosta. Siksi vanheneminen mietityttää, ei kuitenkaan – ainakaan vielä – pelota. Kuinkahan tulen siitäkin selviytymään ja missähän kunnossa? Kuinka kauan voin elää tällaista liikkuvaa, matkustelevaa elämää ja kuinka kauan omassa kodissa? Jotain tuollaista aina silloin tällöin mielessä käy. Mutta en nyt ainakaan vielä ryhdy murehtimaan asiaa ja märehtimään sillä. Kaikki tulee aikanaan eteen ja katsotaan sitten, mitä Luoja on kohdalleni varannut.
Pääsääntöisesti kuitenkin alan orientoitua nykyajan vanhustenhoitoelämään, joka poikkeaa täysin siitä elämästä, jota näin ja elin, kun olin lapsi. Aikuisena kaikki sekin oli jo myöhemmin muuttunut. Lapsena kotona eli minulle erittäin rakas mummo, äitini äiti Iida Maria, joka elämällään ja suhtautumisellaan lapsenlapsiinsa opetti minulle varmasti melkoisesti. Kaikki me olimme sulassa sovussa isossa talossa, eikä asia ollut edes erikoista tuohon aikaan. Aivan yleistä.
Aikuisena, työelämässä mukana olevana, elämä oli muutama vuosikymmen myöhemmin jo toisin. Kun omat vanhempani ikääntyivät, viisas isäni ilmoitti jo varhain, että he menevät vanhainkotiin yhdessä äitini kanssa ja minun tehtäväkseni jäi järjestellä asia ja hoitaa heidän ”juoksevia” asioitaan, laskuja, ostoksia, jne. Sairaudet veivät sitten heidätkin mennessään, mutta he asuivat siihen saakka, kuin se oli mahdollista, yhdessä vanhainkodilla, joka siihen aikaan oli mielestäni ihan kohtuullisen hyvä hoitopaikka. Sairauksien pahetessa kuolema erotti heidät ja äiti eli vielä muutaman vuoden yksinään. Itselläni tai veljilläni ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta hoitaa omia vanhempiamme kotona pienessä kerrostaloasunnossa, joten tällainen ratkaisu oli oikeastaan ainoa mahdollisuus. Mutta kuten kirjoitin, tilanne hoitosektorilla ei ehkä silloin ollut vielä niin kovin huono. Siltä minusta ainakin silloin tuntui.
Nyt elämme taas uudenlaista aikaa. Vanhustenhoidossa on ongelmia ja vanhat ihmiset eivät edelleenkään halua lähteä pois kotoaan laitoksiin kuolemaan. Monenlaisia kauhutarinoita kuullaan televisiosta ja luetaan lehdistä, kun vanhainkotien ja hoitokotien henkilöstömäärät ovat riittämättömiä tai joistain muista – lähinnä kai taloudellisista syistä johtuen – hoidon taso on ajoittain kamalaa. Siksi moni vanhus sinnittelee olosuhteissa, joissa vaara sattua jotain on suuri ja joissa sitten ajoittain myös sattuu monenlaista traagista. Vanhus löydetään kotoaan kuolleena ja hän on saattanut olla kuollut jo varsin pitkän ajan. Tällaisissakin tilanteissa miettii, miksi. Miksi vanhus eli yksin, miksi yhteiskunta ei käynyt huolehtimassa ja tarkistamassa hänen kuntoaan edes vaikka kerran viikossa.
Itse olen orientoitunut tässä suhteessa omaan tulevaisuuteeni niin, etten halua jäädä omien lasteni riesaksi, heidän hoidettavaksi ja hyysättäväksi. Olen monta kymmentä vuotta maksanut veroni valtiolle ja kunnalle, nyt on niiden aika pitää minusta huolta, sitten kun se on ajankohtaista ja tarpeellista. Onneksi ei ole vielä ja toivottavasti saan elää omalla tavallani ja kotona – ajoittain matkailuautossakin – vielä kauan.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Oma kotitaloni on asujamiston perusteella – ainakin minusta – melko sosiaalinen yhteisö. Tiedämme – tai ainakin aika moni meistä suurin piirtein tietää – miten naapuri voi. Minä olen ehkä poikkeus, koska olen aika paljon poissa kotoa reissuillani. Myöskin moni naapuri käy usein katsomassa toista, varsinkin, jos tietää hänen olevan huonossa kunnossa. Kyllä minunkin poissaoloni ja matkusteluni noteerataan ja kerron varmuudeksi siitä aina muutamalle naapurille, että hekin tietävät, ettei mitään dramaattista ole sattunut. Sosiaalisuus näkyy myös siinä, että parilla kolmella asukkaalla on yleisavain, jolla naapuria pääsee katsomaan, jos on tarvis. Eikä avainta tarvitse sen kotiin jäädessä kysellä huoltomiehiltä, kun niitä löytyy omasta talosta, naapureilta. Se on sitä luottamusta naapureihin.
Silti tuon vanhan naisen tapaaminen hississä pysäytti. Pysäytti monella tavalla. Ajatuksissani kävi, eikö hänen olisi parempi asua jossain yhteisöllisessä asumismuodossa. Toisaalta, kun on katsellut televisiosta noidenkin asumismuotojen kohtelemia vanhuksia, voi olla, että hänellä on silti parempi elää omassa kodissaan.
Ajattelin myös sitä, käykö hänen luonaan ketään. Onko hänellä lapsia tai muita läheisiä sukulaisia tai sitten ystäviä, jotka käyvät hänen luonaan? Mieleeni palautui ystäväni Erkki, sodan läpikäynyt veteraani ja Mikkelin Päämajassa sotien aikana kenraalin adjutanttina palvellut eläkeläinen, jonka aikanaan ikäerosta huolimatta tunsin hyvin kuten myös hänen vaimonsa Liisan. Kun rakas vaimo kuoli, Erkki oli todella yksin. Aika usein hän mainitsi, että kaikki hänen oman ikäluokkansa kaveritkin olivat kuolleet – hän oli silloin hieman vajaat 90 vuotta. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja ne hetket, jotka olimme hänen kanssaan milloin hänen kotonaan, milloin Päämajan upseerien suosimalla Mikkelin klubilla, milloin jossain muualla, olivat hänelle yhtä juhlaa. Hän eli ja nautti elämästä, kertoi tarinoita vilkkaasta kenraali Airosta, omaperäisestä Mannerheimista ja monesta muusta Päämajan upseerista.
Onneksi Erkillä oli muitakin ystäviä, jotka kävivät hänen luonaan ja veivät häntä eri paikkoihin virkistäytymään. Mutta viimeiset vuodet vanhainkodissa olivat hänelle jo liikaa, hän eli siellä vain noin pari vuotta ja kuoli hieman päälle yhdeksänkymppisenä. Tai kuten hänkin sanoi: hän meni Liisan luo.
Sattuneesta syystä juuri tänään mietin omaakin vanhenemistani ja tulevaa elämääni. Rehellisesti pitää sanoa, että ”nuoresta iästäni” huolimatta joskus huonoina päivinä on tuntunut siltäkin, että joutaisi tästä jo kuolla. Mutta onneksi tuollaiset ajatukset ovat vielä harvinaisia ja hävinneet sitten elämänhalun voittaessa. Mutta joka vuosi olen vuoden vanhempi ja kyllä noiden ajatuksien eteen vielä joutuu enemmän tai vähemmän, aiemmin tai myöhemmin palaamaan.
Tänä päivänä ei ole kaikista helpointa olla vanhus, ei etenkään sairasteleva ja huonokuntoinen vanhus. Varsinkin, jos on seurannut noita jo edellä mainitsemiani televisio-ohjelmia ja lukenut monenlaisia ”kauhutarinoita” elävästä elämästä nykyisestä suomalaisesta vanhustenhoidosta. Siksi vanheneminen mietityttää, ei kuitenkaan – ainakaan vielä – pelota. Kuinkahan tulen siitäkin selviytymään ja missähän kunnossa? Kuinka kauan voin elää tällaista liikkuvaa, matkustelevaa elämää ja kuinka kauan omassa kodissa? Jotain tuollaista aina silloin tällöin mielessä käy. Mutta en nyt ainakaan vielä ryhdy murehtimaan asiaa ja märehtimään sillä. Kaikki tulee aikanaan eteen ja katsotaan sitten, mitä Luoja on kohdalleni varannut.
Pääsääntöisesti kuitenkin alan orientoitua nykyajan vanhustenhoitoelämään, joka poikkeaa täysin siitä elämästä, jota näin ja elin, kun olin lapsi. Aikuisena kaikki sekin oli jo myöhemmin muuttunut. Lapsena kotona eli minulle erittäin rakas mummo, äitini äiti Iida Maria, joka elämällään ja suhtautumisellaan lapsenlapsiinsa opetti minulle varmasti melkoisesti. Kaikki me olimme sulassa sovussa isossa talossa, eikä asia ollut edes erikoista tuohon aikaan. Aivan yleistä.
Aikuisena, työelämässä mukana olevana, elämä oli muutama vuosikymmen myöhemmin jo toisin. Kun omat vanhempani ikääntyivät, viisas isäni ilmoitti jo varhain, että he menevät vanhainkotiin yhdessä äitini kanssa ja minun tehtäväkseni jäi järjestellä asia ja hoitaa heidän ”juoksevia” asioitaan, laskuja, ostoksia, jne. Sairaudet veivät sitten heidätkin mennessään, mutta he asuivat siihen saakka, kuin se oli mahdollista, yhdessä vanhainkodilla, joka siihen aikaan oli mielestäni ihan kohtuullisen hyvä hoitopaikka. Sairauksien pahetessa kuolema erotti heidät ja äiti eli vielä muutaman vuoden yksinään. Itselläni tai veljilläni ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta hoitaa omia vanhempiamme kotona pienessä kerrostaloasunnossa, joten tällainen ratkaisu oli oikeastaan ainoa mahdollisuus. Mutta kuten kirjoitin, tilanne hoitosektorilla ei ehkä silloin ollut vielä niin kovin huono. Siltä minusta ainakin silloin tuntui.
Nyt elämme taas uudenlaista aikaa. Vanhustenhoidossa on ongelmia ja vanhat ihmiset eivät edelleenkään halua lähteä pois kotoaan laitoksiin kuolemaan. Monenlaisia kauhutarinoita kuullaan televisiosta ja luetaan lehdistä, kun vanhainkotien ja hoitokotien henkilöstömäärät ovat riittämättömiä tai joistain muista – lähinnä kai taloudellisista syistä johtuen – hoidon taso on ajoittain kamalaa. Siksi moni vanhus sinnittelee olosuhteissa, joissa vaara sattua jotain on suuri ja joissa sitten ajoittain myös sattuu monenlaista traagista. Vanhus löydetään kotoaan kuolleena ja hän on saattanut olla kuollut jo varsin pitkän ajan. Tällaisissakin tilanteissa miettii, miksi. Miksi vanhus eli yksin, miksi yhteiskunta ei käynyt huolehtimassa ja tarkistamassa hänen kuntoaan edes vaikka kerran viikossa.
Itse olen orientoitunut tässä suhteessa omaan tulevaisuuteeni niin, etten halua jäädä omien lasteni riesaksi, heidän hoidettavaksi ja hyysättäväksi. Olen monta kymmentä vuotta maksanut veroni valtiolle ja kunnalle, nyt on niiden aika pitää minusta huolta, sitten kun se on ajankohtaista ja tarpeellista. Onneksi ei ole vielä ja toivottavasti saan elää omalla tavallani ja kotona – ajoittain matkailuautossakin – vielä kauan.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti