Ja yhä kylmenee, mutta ... osa III

Onpa ollut mielenkiintoinen viikko. Se on tullut tavalla jos toisella vietettyä valamolaisissa tunnelmissa. Vaikka monet noista kokemuksista ovat olleet muuta kuin hauskoja, Valamo on pysynyt ja pysyy yhä mukavana muistona mielessäni ja samalla paikkana, jossa aina mieluusti vierailen.

Kyyti viimeisen Valamon vierailun jälkeen on ollut melko viileää, mutta onneksi vain pieneltä osin ja sellaiselta osalta, ettei se kuitenkaan suuremmin ole mielenrauhaani järkyttänyt. Asioiden käsittelemistä on helpottanut suuresti myös se ajatus, että – ihan oikeasti – olen omalla tavallani kertonut täälläkin, mitä Valamossa pidetyssä kirkolliskokouksessa koin, kuulin ja ymmärsin. Se ei välttämättä ole yhtenevä joidenkin toisten ymmärryksen kanssa, mutta se ei ole oikeastaan minun murheeni muulta osin, kuin siksi, että noita ihmisiä löytyy kirkkoni päätöksenteossa ja siitä olen toki ajoittain murheissani ja osin huolissanikin.

Se, minkä kourissa olen tässä viime aikoina ollut, kertoo osittain tuosta huolenaiheestani – ihmisistä, jotka ovat noita päätöksiä tekemässä ja noiden ihmisten toimintatavoista ja arvoista. Olen pitänyt suuresti erään suuren seurakunnan eläkkeelle jääneen kirkkoherran äskettäin esittämistä ajatuksista, joita hän on onneksi ryhtynyt julkituomaan reilummin, kuin se oli mahdollista hänen työssä ollessa. Hän kirjoitti viisaasti, että tuollaisissa tilanteissa, päätöksiä tekevässä ja valtaa hallussaan pitävässä kokouksessa on usein erilaisia ryhmiä, jotka tuota valtaansa käyttävät eritavoin.

Yksi ryhmä on hänenkin mielestään jossain määrin röyhkeät ja äänekkäät kellokkaat. Toinen ryhmä on mahdollisesti viisaat vaikenijat, mutta usein samalla he ovat hiljaisia mukautuvia nössöjä, jotka eivät halua olla riidoissa kenenkään kanssa. Hänen mielestään erilaiset kenties kirkollisten työpaikkojen ja etenkin seurakuntien henkilösuhteet vaikuttavat vahvasti päätöksiin, joita tekemässä on paljon juuri näitä seurakuntien työntekijöitä – seurakuntien, jotka ovat pääasiassa noiden päätöksien kohteita ja missä niiden vaikutus näkyy ja tuntuu selkeästi ja nopeaan hallinnossa, taloudessa ja jopa toiminnassa.

Kun itse käytin edellisissä blogijutuissani termejä ”lumiukot” ja ”sätkynuket”, tuntui jotenkin lohdulliselta lukea tämän teologin kirjoittavan, että kirkolliskokouksessa yksimielisyyden takana saattaa juuri olla se, että nämä hiljaiset alistuvat kellokkaiden junttaukselle. Olen aina arvostanut noiden ”vanhan liiton” teologien toimintaa, ajatuksia ja esimerkkiä, jonka he ovat antaneet työuransa aikana ja usein sen jälkeenkin ja näin nostaneet pienen kirkkomme siitä kauheasta suosta, johon viime sodat meidät ortodoksit ajoivat. Samalla harmittaa uusien nuorten teologien – jotka kuitenkin ovat akateemisesti oppineita, viisaita ihmisiä – lähtökohdiltaan heiveröisempi ihmistuntemus, mahdollisesti ohut työhön sitoutuminen ja jopa pahimmillaan ortodoksisuuteen kuulumaton pyrkyryys, joka saattaa ilmetä jopa pyrkimisenä papin tehtävään, haluna tai jopa selkeänä pyyntönä saada vihkimys tehtävään, johon kirkossamme perinteisesti on kutsuttu niitä, joilla siihen on kyky, taito ja kutsumus ja joita jossakin yksikössä tarvitaan. No – tällaiset asiat joutuu karjalaispoikakin nykyään kuittaamaan vuonna 1864 julkaistun Aleksis Kiven ”Nummisuutarien” repliikin savolaisella viännöksellä: ”Mualima muuttuu Hannuseni!”

Kirkolliskokousvierailun jälkeen olen mahdollisimman paljon yrittänyt tehdä muuta, kuin siihen liittyviä asioita. Tämä blogikirjoitus saa olla viimeinen tästä kokouksesta – ainakin vähään aikaan. Jotkut ovat kysyneet, miltä on tuntunut olla – sallinette tässä yhteydessä uskonnollisen vertauksen – ”ristiinnaulittavana” asiassa, johon liittyy sekä monen mielestä hyvää työskentelyä kuin joidenkin mielestä ala-arvoista puuhastelua, valehtelua, höpinää tai jopa kuten eräs kirkolliskokousedustaja sen alkuun ilmaisi: paskapuhetta.

Hyvää työskentelyssäni on selvästikin ollut tuo videointi ja niiden jakaminen kaikille tai ainakin useille ihmisille Facebookissa. Katsojia (katselukertoja) on ollut tuhansittain ja ihmiset ovat antaneet runsaasti myönteistä palautetta, koska nyt he ihan oikeasti näkivät, kuinka ja minkälaisia päätöksiä kirkolliskokouksessa ihan oikeasti tehdään.

Huonoksi työskentelyksi on leimattu tämä henkilökohtainen kirjoittelu omassa blogissani, jossa todellakin kerron henkilökohtaisia kokemuksiani kokouksesta ja omia kokemuksiani ihan vain kirkon jäsenenä. En ole millään tavalla enää osallinen itse kokoukseen, olen ainoastaan kokousta seuraava seurakuntalainen. Omalla kohdallani minulla oli ehkä vielä kaksinainen rooli: välitin kuvallista faktatietoa suorina ja lahjomattomina lähetyksiä, joista jokainen voi tehdä itse omia päätelmiään sekä kerroin sitten omalla henkilökohtaisella ”palstallani” omia kokemuksia näkemästäni ja kuulemastani, tein siis omia päätelmiäni. Näin ei ilmeisesti saisi joidenkin mielestä tehdä. Ja näin he korottavat helposti itsensä muiden ”kuolevaisten” yläpuolelle ja menevät jopa jyrkimmillään sananvapauden ankeuttajiksi (engl. dementors). Rajoittajiksi heistä ei kohdallani ole, koska en edelleenkään katso valehdelleeni. Kerroin vain ja ainoastaan oman näkemykseni, joka ei välttämättä ole yhtenevä jonkun toisen näkemyksen kanssa. Miten laaja-alainen tuo ”toinen näkemys” on, sitä en ryhdy arvailemaan.

En todellakaan pitänyt kaikesta aiheeseen liittyvästä viestinnästä, jossa noin reilua paria tuhatta erästä palstaa käyttävää ja lukevaa epäiltiin ei-tervejärkisiksi, joiden pitäisi ilmeisesti häipyä noista maisemista pikimmin. Aika hurjaa tekstiä asioista päättävältämme, joiden tulisi kaikessa ko. organisaation asioissa kaiketi pyrkiä mahdollisimman läpinäkyvään avoimuuteen, mutta kuten sanoin, oma terveyteni kestää moisen töryn, pahoillani olen toisten puolesta.

En aio suuremmin vähentää elämäntapaani ja tyyliäni observoida maailmaa, vaikka tiedän, että se mahdollisesti karsii ja rajoittaa joiltain osin elämääni. Kirkkomme osalta menossa voi hyvinkin olla vaihe, jossa se etsii suuntaansa – tai ehkä mieluummin sitä, onko suuntaa tai ainakin toimintatapoja jotenkin reivattava ja tarkistettava – ja samalla se toivottavasti valmistautuu mahdollisesti taivaanrannassa häämöttäviin taloudellisiin ja ehkä myös muihin vaikeuksiin, jopa taisteluun olemassaolostaan. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että kaikissa olosuhteissa pienellä kirkollamme ei ole varaa tuhlata osaamista riitelyyn, tappeluun ja oikeudenkäynteihin eikä suunnata niukkenevia resurssejansa kirkolle vieraampiin toimintoihin ydintoiminnan ulkopuolelle.

Koska itse olen jo oman elämäni ehtoovaiheessa, minulla on harvinaisen vähän tehtävää monessa suhteessa, jopa itsenikin kanssa. Itse olen elämäni ja suuntani valinnut ja elänyt, niin kuin olen elänyt. Katumusta voin ja saan onneksi harjoittaa, kun (huomannet, etten sanonut jos) siihen ilmenee aihetta ja tässäkin voin toki lausua anteeksipyynnön kaikille, joita olen sanoillani tai teoillani huomaamattani tai tarkoituksella loukannut. En ole minua vastaa hyökänneitä hyljännyt ajatuksistani ja kuten nykyisin sanotaan: heittänyt edes ulos some-kavereistani. Rukoillakin voin myös heidän puolestaan, mutta elämääni elän silti omalla tavallani.

Ulkona kylmenee, mutta maisema muuttuu samalla lumen vuoksi valoisammaksi ja valo tuo aina mukanaan hyvää mieltä. Olen usein toistanut itselleni ja muille hokemaa eli slogania: ”aina on helppo arvostella, mutta teepä itse asia paremmin”. Ja tällaisissa tilanteissa ainut tapa vastata saamaansa arvosteluun on tehdä asiat niin hyvin kuin osaa, nöyrällä mielellä. Näin ajattelin toimia nytkin. Hyvää joulun odotusta kaikille! Toivottavasti pukki tuo meille kaikille – minullekin – jonkun lahjan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kovaa peliä, osa II

Nyt olen saanut nukuttua jo pari levollista yötä omassa sängyssäni ja olo ja hengitys alkavat hieman tasaantua. Ensimmäinen blogijuttukin meni jo maailmalle ja aiheutti sellaisen reaktion, mitä arvelinkin. En silti tunne, että olisin tehnyt yhtään väärin, toiminut vastoin tapahtuneita tai valehdellut. Minä vain näen ja koen ilmeisesti asioita ihan eri tavalla kuin jotkut – ei siis kaikki, vain jotkut. Ja sanoisin vielä, että jotkut harvat, mutta vaikutusvaltaiset.

Tiedän toki olevani sanomisissani särmikäs ja sanomisillani tallaan kenties toisinaan joidenkin liikavarpaille ja kuten eräs kirkolliskokousedustaja asian ilmaisi, että olen kyllä saanut tuntea sen nahoissani, samoin kuin moni muu kanssakulkija, joka ei joka asiassa ole mukautunut hymistelemään. Se on täysin väärä oletus, että teen tätä tarkoituksella, tahallani kärjistäen ja – kuten edellisessä blogijutussa jo kumosin – katkeroituneena. Kyllä tavoitteeni – jos niitä nyt pitää hakea – ovat idealistisia kirkkomme edun hakemista ja siihen pyrkimistä. Minun maalliseen sanavarastoon ei kaiketi parhaalla mahdollisella tavalla sovi ilmaus ”Jumalan ja Kirkon kunniaksi”, mutta sitähän tämä toiminta oikeasti on.

Jotteivät kaikki kirkolliskokouksessa olevat ihmiset ihan turhaan sanoistani leimautuisi, pitää sanoa myös se, että siellä on suuri joukko aivan ihania ihmisiä. Osan heistä olen saanut pitää ystävinäni tai kavereinani jo vuosikymmeniä ja siitä suuresti iloitsen. Mutta on joukossa toki monenlaisia muitakin ihmisiä, joita en millään ilveellä osaa oikein ystäviksi kutsua. Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, että kyllä ainakin osa heistä osaa myös osoittaa antipatiansa minua kohtaan ihan ymmärrettävällä ja konkreettisellakin tavalla ja omiin ideologisiin syihinsä perustuen. Osa silti puristelee nyrkkejään vain taskussaan.

Olin tällä kertaa pitkästä aikaa tekemässä juttua Valamossa luostarin kutsumana, en tunkenut sinne itse omasta halustani tai kiinnostuksestani. Striimausta ja videointia tein luvan perästä. Kysyin ja sain luvan videoida ja lähettää – kuten yksi virkailijoista sen ilmaisi – ”elävää kuvaa” nettiin kirkolliskokouksen puheenjohtajan eli arkkipiispan luvalla. Se, että kaikki eivät asiasta tienneet johtui joko siitä, että he eivät tunnistaneet kameraa kameraksi tai sitten he halusivat minun häipyvän paikalta.

Minulla ei ollut eikä ole tässä roolissa puheoikeutta kirkolliskokouksessa. Julkisessa kokouksessa saan olla läsnä ja käyttäytyä kuten yleensä ”oikeatkin toimittajat” tekevät, kuvaavat ja tekevät uutisjuttuja. Tässä tapauksessani olin siellä vielä – kuten jo mainitsinkin – ihan luvan perästä. Kyllä silloin, kun tätä toimintaani halutaan rajata tai estää, asia tuntuu minusta todella oudolta, kun samalla virallisissa puitteissa puhutaan avoimmuudesta. On vaikea kuvitella perusteita tuollaiselle ”estotoimille” tai edes yrityksille tehdä sitä. Onko se pelkoa siitä, että todellisuus paljastuu ja näkyy kaikelle kansalle, vai onko se kateutta vai mitä se on sen lisäksi, että kyseessä usein oli henkilö, josta toki tiedän aikaisemmista tapahtumista, ettei hän pidä minusta. Katso itse noita videoita ja tee niistä johtopäätelmäsi.

Kysyinkin eräältä asiaa kritisoineelta edustajalta, että olisiko hän mahdollisesti puhunut toisella tavalla, jos olisi ”tiennyt” striimauksen. Ainakin tuossa tilanteessa hän sen kielsi, mutta jokainen voi todellakin tehdä omat johtopäätelmänsä katsomalla uudestaan noita puheenvuoroja ja pohtimalla, miten henkilö esiintyy ”kotioloissa” omassa seurakunnassa tai muissa yhteyksissä ja miten kirkolliskokouksessa.

Jälkeenpäin saamani palaute on osoittanut toisen syyn, miksi läsnäoloni ja etenkin suorat lähetykseni koettiin kiusallisiksi. Jotkut edustajista olivat tavalla tai toisella evästetty puhumaan ja toimimaan valitsijoiden eli seurakunnan edellyttämällä tavalla. Edustajathan eivät ole seurakunnan jäsenäänestyksellä kirkolliskokoukseen valittuja, vaan seurakunnan hallintoelinten valitsemista ehdokkaista seurakunnan valitsijamiesten valitsemia. He ovat siis mielestäni vastuullisia ensisijassa omalle seurakunnalleen.

Kun puhuin edellisessä blogijutussani ”lumiukoista” ja ”sätkynukeista”, pitänee selittää sitäkin hieman lisää, koska asiaa ei selvästikään ole haluttu ymmärtää oikein – siis ainakaan ”minun oikealla” tavalla. Kirkolliskokousta on usein verrattu Suomen eduskuntaan, josta kirkolliskokoukseen on myös lainattu liian monimutkainen kokouskäytäntö lähetekeskusteluineen, pöydällepanoineen, mietintöineen, ensimmäisine ja toisine käsittelyineen ja täysistuntoineen.

Lähetekeskustelu on oleellinen osa täysistuntoa, jossa edustaja tuo asian esille ja kertoo mielipiteensä käsiteltävästä asiasta. Asiaan otetaan kantaa ja tuodaan esille kaikki sitä koskevat puolet, vastaan tai puolesta. Asiaa ei suinkaan voi noin vain tuoda kokoukseen, silläkin on oma proseduurinsa, ennen kuin se pääsee kokouksen asialistalle. Ja jokainen tietää ennen kokousta, että asia on listalla. Se ei tule yllätyksenä.

Lähetekeskustelu on oleellinen osa demokratiaa, jota kirkolliskokouksenkin toivotaan edustavan. Lähetekeskustelussa tuodaan esille asian eri puolia – ollaanko samaa vai erimieltä. Keskustelun tarkoituksena on evästää asiaan käsittelevää valiokuntaa, joita kirkolliskokouksessa on käytännöllisesti katsoen vain neljä (laki, hallinto, sivistys ja talous). Lähetekeskustelu ei ole pelkkä asian esittelytilaisuus, siinä pitää esittää jo ensimmäiset poikkeavat näkökannat, jos tai kun sellaisia on. Asiaa ei tarvitse perusesitellä enää kokousedustajille, se on tehty kokousmateriaalissa kirkollishallituksen ja asian (aloitteen) tekijän taholta. Nyt on toisenlaisen esittelyn aika – vaihtoehtojen, mahdollisen erimielisyyden tai miksei yksimielisyydenkin.

Usein puhumattomuutta selitetään sillä, että asia käsitellään ”oikeasti” vasta valiokunnassa ja ”todelliset” keskustelut käydään siellä. Valiokuntatyöskentely on salaista ja siitä ei edes saa kertoa julkisuuteen, joten puhuuko joku jotain siellä, on melko abstraktia julkisuudelle. Huhujen mukaan sielläkään ei usein eräät ”maanhiljaiset” sano oikeastaan mitään. Joten valiokunnasta saa hyvän peitteen toimilleen ja voihan aina väittää, että otti kantaa valiokunnassa, mutta hävisi. No – senkin voi toki tuoda esille vaikka sitten valiokunnan asiasta antamassa mietinnössä, jos niin haluaa. Sitäkään ei tarvitse jättää kuulopuheen varaan.

Jotta edustaja täyttää sen tehtävän, mihin hänet on valittu, hänen tulee olla aktiivinen jokaisessa vaiheessa, myös lähetekeskustelussa ja asioiden myöhemmissä käsittelyissä useissa täysistunnoissa. Tosin tämä menettelytapa tuomittiin ainakin silloin, kun itse kokouksessa virallisena edustajana istuin, jarruttamiseksi ja ajan viemiseksi. Joillakin oli kiire kotiin tai kellä minnekin ja jos kaikki puhuisivat, kokous venyisi – joten jätä ihmeessä puhumatta, jos vain mahdollista. Joitakin vain ärsytti tuollainen puhuminen, koska asia ”oikeasti oli jo jossain päätetty”, kuten toisinaan annettiin myös ymmärtää. Tämä oli silloin ja kenties vieläkin kellokkaiden viesti ”lumiukoille” ja ”sätkynukeille”.

Kun katselin tämänkertaista kirkolliskokousta, joka koostuu puoliksi maallikoista, puoliksi papistosta ja piispat ovat siellä itseoikeutettuina, en tunnistanut aika suurta joukkoa maallikkoedustajista, vaikka olen toki huseerannut näissä kirkon kuvioissa jo muutaman vuosikymmenen. No ei se noiden ihmisten vika ole, jos en heitä tunne, enemmän se saattaa olla omakin vika, mutta on se osin valitsijoidenkin vika, jos lähettävät (valitsevat) edustajiksi ihmisiä, joilta puuttuu lähes kokonaan laajempi kirkon ja sen hallinnon perustuntemus.

Kaikki ovat toki aluksi noviiseja edustajia kokouksessa, mutta kyllä ensimmäisen kokouksen jälkeen pitäisi jo jollakin tavalla osoittaa olevansa valinnan arvoinen ja aktivoitua tekemään sitä, mihin on valittu. Edustamaan omaa kirkkoa, omaa aluetta ja omaa seurakuntaa niin, että se näkyy ja tuntuu. Ei edustajalta vaadita mitään sen suurempaa hurskautta eikä hurskastelua, mutta hyvä olisi hieman tuntea lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta tai ainakin tutustua tuleviin aiheisiin, kun kymmenen senttiä paksu kokousmappi saapuu kotiin kuukautta ennen kokousta.

Sain moitteita, kun käytin noita sanoja ”lumiukko” ja ”sätkynukke”, mutta kuten edellä yritin todistella, käyttöön oli osaltani omat perusteetkin. Ja edelleen jokainen sanojani epäilevä voi katsella noita suorien lähetysten tallenteita netistä ja tehdä niiden perusteella omat johtopäätöksensä. Minun mielestäni se ei riitä edustajalle, että on mukava kaveri, sopuisa, tunnettu hahmo, kaikkien kaveri, osaa laulaa ja on lisäksi äänessä vain netissä, sosiaalisessa mediassa. Äänessä tulee olla kirkolliskokouksessakin. Ja sillä tavalla, että se havaitaan muuallakin kuin valiokunnassa. Sitä on minun mielestäni kirkolliskokouksen edustajuus ihan samalla tavalla kuin sitä odotetaan eduskunnan kansanedustajiltakin. Asioitten hoitoon ei riitä kuuluminen ”kultapossukerhoon”, eikä se, että tuntee paljon ihmisiä. Pitää myös omata tiettyä substanssia, osaamista ja taitoa hyödyntää sitä.

Tässä tämä toinen blogijuttu kirkolliskokouksesta. Asiaa jäi vielä ainakin kolmanteen ja kirjoittelen sitä sopivina auvoisina hetkinäni.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kovaa peliä kirkolliskokouksessa, osa I

Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2017 kirkolliskokous on ohi. Kokous istui poikkeuksellisesti vain kaksi virallista kokouspäivää ja yhden edeltävän päivän Heinävedellä Valamon luostarissa, todella asian käsittelyyn oivallisesti sopivassa paikassa.

Olen itse menneinä vuosina istunut tuossa samaisessa kirkolliskokouksessa kaksi kolmivuotiskautta, ensimmäisen varsin noviisina kokoesedustajana ja toisen sivistysvaliokunnan puheenjohtajana. Kokouksen tempo oli jo silloin sellainen, ettei se tuolloin sellaisena vajaan 60-ikäisenä enää oikein sopinut ”omalle vartalolle”. Siksi jättäydyin siitä pois ihan vapaaehtoisesti terveydellisistäkin syistä johtuen, jotta ennättäisin edes hieman nauttia lopusta elämästäni. Hieman huvittuneena olen seurannut erään nuoren teologin, itseasiassa papin, sanoisinko eräänlaisen ”ottopojan”, lausuntoja asiasta, kun hän näitä blogijuttujani kommentoidessaan mainitsi minun katkeroituneen sen verran siitä, etten päässyt enää kirkolliskokousedustajaksi, että se jopa näkyy blogijutuissani – siis se katkeroituneina teksteinä. Ei näemmä tunne minua paljoakaan, mutta eipä tuo ole ihmekään. Ei eräs entinen munkkikaan koskaan ymmärtänyt, ettei kirjoittamisieni taustalla ole koskaan ollut katkeruus, vaan ihan joku muu asia, jolla omalta osaltani edes hieman yritin tehdä kirkostamme siedettävämpää. Ehkä turhaan, ehkä en.

No – ”ottopoika” taisi silloin vielä juoksennella vaipoissa, kun olin kirkolliskokouksessa, joten tietämys tästäkin asiasta saattaa olla siksi rajoitettua, mutta katkera en todellakaan ole – ainakaan tuosta asiasta – päinvastoin kiitollinen ja onnellinen, että sain olla mukana ja myöhemmin osasin tehdä oikean päätöksen ja pääsin tekemään jotain muuta.

Kun nyt taas parin vuoden jälkeen olin enemmän tai vähemman sattuman vuoksi paikalla – olen siis ollut siellä aiemmin edustajakauteni jälkeen tekemässä uutisjuttuja nettiin – sama vanha negatiivinen tunne hiipi väkisin vahvana vartaloon. Kun olin saapunut paikkaan – luostariin, rukouksen paikaan, hiljentymisen paikkaan – miten on mahdollista, että siellä löytyy paholainen vaanimasta joka nurkan takaa. Syy siihen on varsin yksinkertainen, siellä on menossa kirkolliskokous. Ei ole ollenkaan liioittelua, että rukouksessa kirkolliskokouksen puolesta sanotaan mm. ”lähetä alas heihin Sinun Pyhän Henkesi armo, jotta he tekisivät hyviä päätöksiä kaikkien hyödyksi, ortodoksisen uskon vahvistukseksi ja hurskaudeksi, Kirkon hyväksi järjestykseksi ja kaikkien sielujen hyödyksi, jotta Sinun nimesi ihmeellinen kunnia enenisi ja lisääntyisi.” Olisihan se jo ihme, jollei paholainen tuota vastustaisi ja sitä vastaan taistelisi.

Kun kirkolliskokous kokoontuu – luostarissa tai muualla – läsnä on ihan oikeasti joka mutkassa paha henki, joka houkuttelee edustajia salaliittoihin, kähmintään, jopa vilppiin ja vääryyteen siinä määrin, että ainakin minun sisimpäni sen vahvasti tuntee todellisuutena tai jopa näkee ja kuulee sen usein ihan ”livenä”.

Siksi siellä oleminen on kuin näkisi inkarnoituneen Jinin ja Jangin – kiinalaisen filosofisen perinteen kaksi vastakkaista, mutta samalla kuitenkin toisiaan täydentävää perusvoimaa. Jin on se negatiivinen ja Jang positiivinen, toinen symboloi pimeyttä ja passiivisuutta ja toinen valoa ja aktiivisuutta.

Usein palasi jostain syystä tässä kokouksessa mieleeni äskettäin julkaistun Valamon luostarin johtajan, igumeni Haritonin, aivan mainio elämäkerta, jossa varsin konkreettisin esimerkein kerrotaan luostarielämän kaksinaisuudesta, taistelusta hyvän ja pahan välimaastossa ja veitsenterällä kulkemisesta. Jotenkin tuon kirjan sanoma – vaikka kyseessä kuitenkin nyt oli vain maallikkojen ja papiston kokoontuminen, ei luostariväen elämä sinänsä – konkretisoitui tuossa tunteessa, jonka siellä noina parina päivänä jälleen elin ja koin.

Paikalla on suuri joukko ihmisiä, jotka monet ajattelevat asioista ihan eri äärilaidoissa kohtaamatta ollenkaan toisiaan missään tai koskaan. Osa ihmisistä on asioiden käsittelyssä kuin "lumiukkoja" eli pihalla ihan totaalisesti tietämättä ja tajuamatta ilmeisesti koko aikana, mitä siellä tehdään ja mistä olisi edes tarkoitus tehdä.

Osa on niin vahvassa toisten, vahvempien persoonien ohjauksessa, että heistä on tullut lähinnä koomisia sätkynukkeja. Ja sitten ovat tietysti ne, jotka ovat aina äänessä omin tai lainatuin ajatuksi ja antavat asioille kasvot ja sen suunnan, minne he tai heidän taustaryhmänsä sen haluavat menevän. Aina se välttämättä ei ole oikea suunta, koska pontimina saattavat olla varsin ”maalliset” ja henkilökohtaisiin omiin, perheen tai lähipiirin etuihin liittyvät asiat. Joskus asioiden taustalla on vain pelkkä osaamattomuus, tietämättömyys ja tässä tapauksessa kirkollinen sivistymättömyys. Joku rääväsuisempi saattaisi jopa sanoa typeryys.

Kauhistuttavinta oli havaita, että jotkut – huolimatta siitä, että olivat saaneet varsin tuhdin evästyksen omalta seurakunnaltaan tuoda seurakunnan mielipide esille kokouksessa – vaikenivat täysin ja mukautuvat ns. yleisystävälliseen ja tasapaksuun näennäisen yksimielisyyden tapettiin. Heitä ei todellakaan erottanut harmaasta seinästä ja heidän kasvoiltaan paistoi selvästi ajatus: ”voi että on mukava kuulua kultapossukerhoon”.

Tässä nyt alkuun. Jatkoa seuraa tlle blogijutulle, kunhan olen taas levänny lisää ja saanut väsyni taka-alalle.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Onko uskonto ja uskonnon opetus kriisissä!

Viime aikoina olen lukenut useasta eri lähteestä huolestuttavia uutisia. Niiden sisältö on kertonut yrityksistä muuttaa ja kenties pian myös lopettaa uskonnonopetus kouluistamme. Tämä lienee ”johdonmukainen jatkumo” maamme sekularisoitumiselle, maallistumiselle, missä uskonnon ja kirkon merkitys häviää ja lopulta poistuu kokonaan.

Mikkelin Pyhän ylienkeli MIkaelin ortodoksinen kirkko syksyisessä ruskakuvassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

En ole millään tavalla toisen kansankirkkomme, luterilaisuuden, tuntija, mutta väitän silti, että monessa asiassa ”jäljet johtavat sylttytehtaalle”, jos nyt käyttäisin tuota vanhaa Tattarisuon tapaukseen viittaavaa sanontaa, jonka aikanaan Ajan Sana – nimestään huolimatta ei uskonnollinen, vaan äärinationalistisen IKL:n julkaisema lehti – lanseerasi maailmalle.

Toisessa kansankirkossa ovat aina olleet ”katto korkealla ja seinät leveällä” ja sen opetuksen alle on mahtunut monenlaista kansanliikettä ja jopa lahkoja. Länsimaisen kirkon suuri ongelma: demokraattisuus, on konkretisoitunut tuossa toisessa kirkossamme tavalla, joka on jättänyt jälkensä moneen asiaan – pappeus ja avioliitto ovat asioita, jotka nyt ensimmäisenä mieleen tulevat. Joissain asioissa on menty ehkä jo liian pitkälle ja yhteydet muihin uskonnollisiin organisaatioihin ovat siitä syystä vaikeutuneet.

Omassa ortodoksisessa kirkossamme pitäisi kai ajatella enemmän epädemokraattisesti, joku sanoisi ehkä synodaalisesti, joku traditionaalisesti. Mutta tiedä häntä, miten kirkkomme tällaisena vähemmistökirkkona enemmistön seassa kauan eläneenä ja usein myös jossain määrin omasta Äiti Kirkosta hiljalleen etääntyneenä reagoi asioihin. Monessa asiassa – vaikkapa kirkon hallinnossa ja muissa ulkoisissa seikoissa – olemme kyllä ottaneet joskus jopa liiaksi asti mallia toisesta kansankirkostamme ja koko länsimaisesta yhteiskunnastamme ja sen hallintojärjestelmästä ja nyt ”nautimme” sen mukanaan tuomista ongelmista.

Samalla kun olemme tulleet yhä enemmän ”länsimaisiksi”, ”demokraattisiksi”, olemme heittäneet roskakoriin runsaasti asioita, joita voisi nimittää vaikka sitten bysanttilaisiksi tai slaavilaisiksi tai jopa viime aikoina karjalaisiksi. Pesemme epätoivoisesti perinteisiä kirkkokasvojamme ja yritämme tehdä väen väkisin kirkostamme samankaltaisen hajuttoman, mauttoman ja kasvottoman yleisuskonnon, kuin millaisena tuo toinen kirkkomme aina välistä näyttäytyy – ainakin minulle ortodoksille. Ja samalla siitä valitettavasti häviää tuo oikea maku ja uskonnosta tulee monelle ihmiselle turha asia.

Yksi tällainen aikaan liittyvä kasvojenpesu liittyy kouluopetukseen. Ja nimenomaan oman uskonnon opetukseen, johon meillä toisena kansakirkkona on ollut oikeus jo kauan tietyin edellytyksin. Samalla tuota oikeutta on laajennettu monelle muullekin uskonnolliselle ryhmälle ja kulut ovat tietysti lisääntyneet, koska opetettavat ryhmät ovat yleensä näissä vähemmistöuskonnoissa pienet ja kulut vastaavasti suuret. Täytyy säästää ja säätää.

Uskonnonopetusta kaavaillaan muutettavaksi milloin millaiseksikin. Usein on vielä niin, että enemmistön ihmiset tai joskus jopa uskonnottomat, pohtivat, miten vaikkapa ortodoksista uskontoa opetetaan. Hullua! Ortodokseja ollaan raahaamassa yhteiseen uskonnonopetukseen, sellaisten opettajien opetettavaksi, joilla ei ole paljoakaan todellista ja oikeaa tietoa ortodoksisesta uskonnosta oppiaineena tai ideologiana, uskontona.

Sanon näin, koska itsekin olen saanut toisen opettajan tutkinnon ohessa ortodoksisen uskonnon opettajan pätevyyden ja kaiken lisäksi vielä presidentiltä – ihan Mauno Koiviston itse allekirjoittaman – erivapauden opettaa vaikka tarvittaessa luterilaista uskontoa. Luojalle kiitos, etten ole tarvinnut noin tehdä. Vaikka minulla on ollut joitain osioita tutkinnossani muista uskonnoista, ja äitini oli luterilainen, en todellakaan katso tuntevani luterilaista uskontoa niin, että osaisin sitä oikein opettaa. En tiedä tuntevatko luterilaiset uskonnonopettajat samalla tavoin vai eri tavoin. Minusta kun uskonnon opettaminen ei koskaan ole ollut mitään kirjaviisauden opettamista, vaan uskon opettamista, syvää oman kirkon opin ja tapojen tuntemista.

Tämä asia tuli varsin konkreettisella tavalla esille viime viikonloppuna, kun Mikkelissä vietettiin ikonimaalauspiirin juhlaa liturgialla ja muilla juhlallisuuksilla. Kirkossa oli vieraita muualta Savosta ja Etelä-Karjalasta, joukossa oli mukana useita ns. maahanmuuttajia, siis ortodokseja, jotka ovat tulleet maahamme toisesta maasta – usein Venäjältä. Venäjällä uskonnonopetus oli viime vuosikymmeninä Neuvostoliiton aikana varsin vähäistä. Koulussa sitä ei opetettu, mutta kotona joskus ja joissain tapauksissa.

Vanhat baabuskat, isoäidit, olivat siinä tärkeässä osassa. He siirsivät omaa uskoaan ja hiljaista tietoaan tehokkaasti nuoremmille lapsilleen ja vunukoilleen, lapsenlapsilleen. Oppi meni ”suusta suuhun ja kädestä käteen”, ei kirjojen avulla, vaan oppimalla elämään ortodoksisesti, ortodoksisia tapoja noudattaen. Juuri sillä tavalla kuin itsekin toivoisin sitä voitavan tehdä kouluissakin.

Suomessa on paljon keskusteltu ortodoksisen ns. kantaväestön keskuudessa venäläisestä ortodoksisuudesta ja uskonnollisuudesta ja moni on pitänyt sitä suomalaiseen länsimaiseen yhteiskuntaan hieman huonommin sopivana. Onko näin? Minusta ei ole, sillä noin sanovat näkevät kenties vain ne uskonnon ja valtion yhteenliittymän huonot puolet, joita jokaisessa organisaatiossa tulee, jos siellä on jaossa maallista valtaa ja kunniaa sekä taloudellisia etuja. Ja juuri noistahan media mielellään puhuu ja tekee sensaatiojuttujaan. Ja usein puhujina ovat kaiken lisäksi toisen kansakirkkomme jäsenet tai sieltä kirkkoomme siirtyneet, jotka eivät ortodoksisia tapoja ole vielä ennättäneet oppia.

Venäjällä kirkko organisaationa on suuri ja siellä, kuten Suomessa luterilaisessa kirkossa – katto on korkealla ja seinät leveällä. Joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa. Mutta väitän, että se ortodoksinen ydin, joka kulki läpi neuvostoajan vanhojen baabuskojen muistissa ja opetuksessa, on kova ja terve. Oikeaa uskoa, ortodoksisuutta parhaimmillaan.

Katja ja Ksenia kuorossa taustalla. Maria johtaa kuoroa ja mukana kuorossa lauloi myös tyttöjen oma isä.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ja tätä kohtasin viime viikonloppuna kaksikin kertaa ja molemmat olivat minulle hyvää opetusta suvaitsevaisuudessa, rakkaudessa ja ymmärryksessä. Lyhyesti nuo tapahtumat olivat seuraavia. Liturgian alussa kaksi nuorta – ehkä noin 10 – 13-vuotiasta – tyttöä käveli seurakuntamme Mikkelin kanttorin Marian luo ja kysyivät luvan tulla kuoroon laulamaan. Ilahduin suuresti tästä ja uudelleen siitä, kun Maria antoi heille nuottitelineen ja kirjan, josta laulaa. Ja sitä he tekivätkin tyylillä ja rakkaudella. Kiitos näille kahdelle tytölle – Ksenialle ja Katjalle – tuosta upeasta teosta, joka ei heille suinkaan ollut suoritus vaan elämää. Sain myös heiltä ja heidän vanhemmiltaan luvan julkaista heidän nimensä ja kuvansa netissä.

Toinen opetus oli hieman erilaisempi. Olin lähdössä pois kirkolta ja kävelin mäkeä alas, kun noin parikymppinen kirkossa myös kuorossa laulanut nuori mies kysyi minulta, olenko mikkeliläinen. Menin hieman hämilleen, ja vastasin olevani. Hän ei ollut minua ennen nähnyt – siis kirkossa. Olenhan elänyt Mikkelissä reilut 40 vuotta ja käynyt toki kirkossakin. En tiedä kuinka kauan hän on elänyt Mikkelissä ja en mitenkään yritä selitellä poissaolojani omilla matkoillani, mutta kyllä asia hieman pysäytti.

Mutta ei tuo edellä mainittu kaiketi siltikään ollut se ”villakoiran ydin”. Ei – vaan se, että nuori mies kirkosta pois kävellessä loi yhteisöllisen kontaktin toiseen ortodoksiin ja vieläpä ihan hyvässä mielessä – huolestuneena, käynkö kirkossa. Rohkeni sen tehdä ja rohkeni kysyä.

Jälleen totesin mielessäni että sain toisen opetuksen ns. maahanmuuttajalta – ensimmäisen kuoron tytöiltä ja toisen nuorelta mieheltä: olemme kaikki ortodokseja ja meidän pitäisi kaikin mahdollisin tavoin ylläpitää yhteisöllisyyttä ja huolehtia toisistamme. Auttaa, jos emme pääse kirkkoon ja rohjeta lähestyä toista ihmistä ilman sivuajatuksia, auttajana, huolenpitäjänä ja mikä tärkeintä, ortodoksina.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Divine Comedy ortodoksittain

Tässä männä päivinä on käyty tiukkaa vääntöä Suomen ortodoksisessa kirkossa. Sanan mukaisesti piispan istuimet, tai kuten savolaiset kai sanoisivat: piispan pallit, ovat heiluneet ja muuttaneet paikkaa melko ronskilla otteella.

Rumpupalli eli jakkara nojaa kolmen jalkaansa. Monenlaista symboliikkaa siinäkin.

Tähän saakka Suomen autonomisessa arkkihiippakunnassa on ollut kolme hiippakuntaa, joista kahta johtaa metropoliitta ja yhtä arkkipiispa. Näin on jatkossakin. Suomessa omaksutun käytännön mukaan arkkipiispa on kirkollisessa hierarkiassa korkeampi kuin metropoliitta, joka johtaa omaa hiippakuntaansa. Näin ei suinkaan ole kaikkialla ortodoksisessa maailmassa, mm. Venäjällä, jossa metropoliitta on korkeampi arvo kuin arkkipiispa.

Joitain vuosia sitten, kun silloinen piispa, sittemmin ensin metropoliitta, myöhemmin arkkipiispa Johannes ”järjesteli” maamme kirkollisia asioita uuteen kreikkalaiseen formaattiin, hän tarjosi Ekumeenisen patriarkaatin myöntämää metropoliitan arvoa myös silloiselle arkkipiispa Paavalille. Paavalin kerrotaan todenneen yks’kantaan Johannekselle, että saako hän todellakin arvonalennuksen.

Suomen arkkipiispan istuin on sen suhteellisen lyhyen itsenäisen historiansa aikana tähän mennessä sijainnut jo kahdessa paikassa: ensin Sortavalassa ja sitten sotien jälkeen ja alueluovutusten vuoksi Kuopiossa. Nyt näyttäsi siltä, että taas paikka vaihtuu, tällä kertaa Helsinkiin. Ennen noita vaiheita Suomi – tai oikeammin kai voisi sanoa alkuun Karjala – oli ensin Novgorodin löysässä alaisuudessa, sitten Venäjän ja vuodesta 1892 omana Venäjän kirkon alaisena hiippakuntana . Itsenäistyminen kirkollisessa mielessä Venäjästä tapahtui suunnilleen samoihin aikoihin valtiollisen itsenäistymisen kanssa, vaikka muodollinen autonomia (rajattu itsenäisyys) kirkollisessa mielessä saatiin vasta 1920-luvulla Turkin Istanbulissa sijaitsevalta Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta, jonka alaisuuteen yhä kuulumme.

Helsingin hiippakunnan pääpaikka ei ole alkuaan sijainnut Helsingissä, sillä aluksi sen nimi oli Viipurin hiippakunta ja pääpaikka tietysti Viipurissa, mutta sota muutti tämänkin hiippakunnan keskuspaikan.

Nyt perinteinen asein käytävä brutaali sota, joka muutteli rajoja ja keskuspaikkoja, on muuttunut erilaiseksi sanoin käytäväksi sodaksi – olkoon sitten vaikka ”kirkkosotaa”. Vaikutukset ovat samat, rajat muuttuvat (mahdollisesti) ja pääpaikat titteleineen siinä ohessa. Kun ennen oli ja on vielä jonkin aikaa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa, se kohta mahdollisesti on Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.

Helsinki tai oikeammin siis Helsingin hiippakunta on viime vuosina lisännyt voimalla tai lähes väkivalloin vaikutusvaltaansa ortodoksisessa kirkossa. Syykin on ihan selvä, siellä on noin puolet koko Suomen ortodoksisesta väestöstä. Toiset puolet ovat muualla Suomessa, Karjalan ja Oulun hiippakunnissa ja tuo väestö on pitkälti sotien seurauksena suurelta osin evakkoon lähteneiden – lähinnä karjalaisten – jälkeläisiä, jotka vielä melko laajalti tuntevat olevansa identiteetiltään jonkinasteisia karjalaisia.

Toki melkoinen osa – hyvä ettei enemmistö – Helsingin hiippakunnan ortodokseistakin on etelään työn ja koulutuksen perässä muuttaneiden evakkojen jälkeläisiä, mutta on siellä – kuten muuallakin maassa – jo paljon muunkinlaisia ortodokseja, siis sellaisia, joilla ei ole juuria Karjalassa eikä edes ortodoksisuudessakaan. Osalla juuret ovat ihan muissa maissa.

On selvää, että tuollainen asetelma luo melkoisia paineita kirkolle. Ollako yhä karjalaisten kirkko vai kaikkien suomalaisten kirkko? Paikallinen vai kansainvälinen? Mikä merkitys sodan läpikäyneille ja evakkoon lähteneille ortodokseille annetaan kirkossa? Missä määrin kirkko alkaa hiljalleen muistuttaa suomalaista luterilaista ortodoksista kirkkoa?

Kun tuohon asetelmaan laittaa vielä mukaan ihmiset – ja etenkin kirkon vallassaolevat – se muuttuu yhä monimutkaisemmaksi ja kompleksisemmaksi. Nykyisistä tehtävässä (tai oikeastaan elossa) olevista ortodoksisen kirkon suomalaisista piispoista vain yksi on ns. alkuperäinen ortodoksi, muut luterilaisesta kirkosta siirtyneitä. Yksi on jopa entinen luterilainen pappi, jollainen oli myös edellinen arkkipiispakin. Seurakuntien papeissa on samanlainen tilanne ja edelleen se näkyy myös kirkon ja seurakuntien luottamustehtävissä olevissa ihmisissä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan – ihan sanojasta riippuen – tuore vasta kirkkoon liittynyt voi kirkossamme kohota merkittävälle paikalle pappina/piispana tai luottamushenkilönä. Siis kirkossa, jonka oppi erittäin suuressa määrin perustuu perinteisen kirjoitetun, muuttumattoman uskonopin lisäksi suulliseen ja koettuun, elettyyn paikalliseen ja maailmanlaajuiseen perimätietoon.

Tämän on aiheuttanut ja tulee jatkossakin aiheuttamaan ongelmia ja yhteentörmäyksiä. Se ei tarkoita suinkaan sitä, etteivätkö liittyneet olisi ”yhtä hyviä ortodokseja kuin syntyperäisetkin”, ei missään nimessä. Se tarkoittaa ainakin minun katsontakannassani vain sitä, että tuollaisen ihmisen pitäisi – aivan kuten luostarissa sinne pyrkivän noviisin – elää ensin muutama vuosi ortodoksina, opetella elämään – ja mikä tärkeintä – ajattelemaan ortodoksisesti. Silloin ei tarvitsisi sanoa muille, ettei tuollainen elämä sopinut minulle tai että haluaisi muuttaa kirkossamme paremmaksi tämän ja tuon. Nyt joskus vanhan järjestelmän ajatukset vyöryvät joillakin ortodoksisten ajatusten yli ja murskaavat ne liian usein palasiksi. Ortodoksista kirkko halutaan ja yritetään muuttaa entisen kirkon kaltaiseksi, demokraattiseksi ja kaiken suvaitsevaksi. Tämä murentaa ja hajottaa, jakaa, samalla myös koko kirkkoa.

Toivottavasti eivät kaikki tätä lukevat entiset luterilaiset (tai muiden kirkkojen edustajat), nykyiset ortodoksit, ota liian vahvasti hernettä nenäänsä. Tiedän kuitenkin ihan varmasti, että ainakin joku – tuttukin – tekee sen. En kuitenkaan tällä kannanotollani tarkoita mitään henkilökohtaista loukkaamista ketään kohtaan. Minusta vain uskonto ja etenkin juuri oma uskonto, ortodoksisuus, on sen verran monimutkainen oppijärjestelmä, että oman käsitykseni mukaan sitä pitää elää kauan, ennen kuin sen oikeasti osaa, jos osaa sittenkään. Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani.

Ymmärrän täysin, että ihminen, joka vaihtaa kirkkoa, liittyy ortodoksiseen kirkkoon, on valmiiksi motivoitunut asiaan (ortodoksisuuteen), aktiivinen ihminen (ei passiivinen kirkkoa vaihtaisi) ja halukas tekemään erilaisia asioita kirkon eteen (vapaaehtoisena, luottamushenkilönä, jne.). Tämä on mainio asia, kun sen oikein oivaltaa. Tällaiset ihmiset oikein ohjattuina vievät kirkkoa ja sen aatetta eteenpäin. Mutta väärin ohjattuna juuri toiseen suuntaan, hajaannukseen.

Ja tätä ”väärää ohjaamista”, mitä se sitten milloinkin onkaan, meillä on kirkossamme tapahtunut ihan liiaksi. Motiiveina tuollaiselle toiminnalle ovat olleet ne yleiset syyt tällaisissa tilanteissa: valta ja raha, maine ja kunnia. Omaa asemaansa pönkittävät ihmiset ovat tuuppineet erilaisille (johto)paikoille sellaisiakin, joista ei siihen ole tai sellaisia, joiden tuuppijat haluavat ja toivovat olevan ”aivottomia käskyläisiä”, helposti johdettavia, omien tarkoitusperien mukaan ohjailtavia ja asioista suuremmin tietämättömiä, joskus jopa välittämättömia. Asioilla tarkoitan tässä sitä, että he sen lisäksi, että eivät tunne omaa uskontoaan, eivät ymmärrä myöskään siihen liittyvien vaikkapa hallinnollisten tai muuten organisatoristen asioiden ”lainalaisuuksia”, joita joskus joidenkin taholta pilkallisesti kanonisiksi nimitetään. He eivät aina myöskään ymmärrä sitä oikeaa ja todellista eroa, joka jossain asiassa on entisen ja nykyisen kirkkonsa välillä ja suhtautumisessa ko. asiaan.

Kun nyt tällaisessa ”ilmastossa” tehdään sellaisia päätöksiä, kun nyt näyttäsi marraskuussa 2017 tulevan, uskon, että monen ihmisen kohdalla pakka on totaalisesti sekaisin. Se on sekaisin niin papiston keskuudessa kuin maallikkojenkin. Toivottiin jotain, saatiin ihan jotain muuta, mitä odotettiin. Vanhaa sanalaskua väljästi uudelleen tulkiten: toivottiin suden sijasta kanin tai jopa unelmien kauriin tulevan vastaan, mutta tulikin karhu.

Joitain aikoja sitten tehdyt valtaisat ja kirkkopoliittisesti ”väkivaltaiset” offensiivit, kääntyvät mielestäni nyt tekijöitään vastaan. Syynä ei ole pelkästään tekojen ”väkivaltaisuus”, pakolla ja enemmistön diktatuurilla tehdyt ratkaisut, vaan myös niiden totaalinen väärinarviointi ja virheelliset ratkaisut, joissa enemmän vaikutti ihmisten väliset henkilösuhteet, kuin osaaminen, kirkollisuus tai edes teologinen tietämys ja oppineisuus.

Hauskaakin tässä suomalaisessa ”Divine Comediassa” on. Kun jotkut (B) luulevat toisen osapuolen (A) iloitsevan (mitä he (A) oikeasti odottivatkin olevansa), todellisuudessa näiden (A) keskuudessa on suuri hämminki, pelko, hyvä ettei kaaos, koska suuria muutoksia on edessä ja toimintakulttuuri tulee muuttumaan rajusti. Ja samaan aikaan ne (B), jotka pelkäsivät pahinta, huomaavatkin tilanteen ja kokonaisuuden mahdollisesti hyväksi koko kirkolle, hyviä muutoksia tuovaksi, ja iloitsevat siitä sisimmissään. Tosin he kätkevät tuon ilon vielä erilaisiin historiasta johtuviin karjalaisiin korulauseisiin ja muistoihin menneestä paremmista ajoista, johon ei enää ole kuitenkaan paluuta.

Anteeksi nuo Aat ja Beet ja koko "rautalankamalli", mutta tämä "jumalalaton näytelmä" vaatii ainakin minun kohdalla tuollaisen raurtalangasta väännetyn mallin asian ymmärtämiseen.

Se, mikä ainakaan minulle ei ole vielä täysin selvinnyt, mitä ajattelevatkaan päähenkilöt, ”pääpukarit”. Ymmärtääkö kumpikaan, mitä oikeasti tulikaan tehtyä, kumpi tässä oikeastaan voittikaan, vai hävisikö joku. Ja vielä se, oliko tämä offensiivi oikeasti ennakolta ja tarkasti suunniteltu, vai puuttuiko tällä kertaa asiaan sittenkin se tärkein, ”Korkeampi Jumalallinen Voima”! Se Voima olkoon kaikkien meidän kanssamme!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ortotreksinen sirkus

Maailmalla on varmaan monenlaisia sirkuksia, mutta meilläpä on ihan oikeasti nelistävä sellainen. Jotkut käyttävät siitä myös nimitystä oikeinnelistävä (älä lue sitä vahingossa oikeinlistiväksi). Lienee sillä sellainen hienompikin nimi, se saattoi olla ortotreksinen (perustunee kreikan sanaan τρέξιμο / treximo), ihan tuolla t-kirjaimella siinä välissä, sillä ortoreksinen ei oikein sovi tähän ”ruokavalioon”, vaikka se muuten olisi ihan mukava sana käyttää tässäkin sirkuksessa.

Tämä sirkus on tarjonnut meille sirkuksen jäsenille ja siinä ohessa vaikka hereetikoillekin monenlaista ”leipää ja hupia”. Hereetikoille ei tosin tarjota leipää. En osaa tai oikeammin en halua tarkemmin roolittaa noita tämän oman sirkuksen tekijöitä, mutta jokainen voi tehdä sen omien mielihalujensa mukaan. Sirkuksessahan on monenlaisia toimihenkilöitä tirehtööristä aina aasien hoitajiin, niin ja onhan siellä niitä kaikkialla suosittuja pellejäkin.

Sirkus on myös sellainen, että se työllistää ympärillään paljon ihmisiä. Sirkustirehtööri valitsee yleensä aina tekijät ja ohjelmanumerot, joita nämä lojaalit tekijät sitten kansalle esittävät. Ja kuten kaikissa suurissa organisaatioissa, usein tirehtöörin vaihtuessa, vaihtuvat tekijätkin. Makuja kun on monenlaisia, sirkuksessakin. Joskus, jos uusi tirehtööri on sukulaispoika omasta perheestä, homma saattaa säilyä ennallaan, mutta tässä meidän sirkuksessamme sellainen ei liene oikein mahdollista. Vaikka tiedä häntä noistakin sirkuslaisista, ne kun pystyvät niin monenlaisiin kujeisiin ihan keskenäänkin.

Tuo ohjelman valitseminen onkin tässä sirkuksessa yksi todella mielenkiintoinen asia. Tähän asti toiminut vanha tirehtööri kun on valinnoillaan saanut aikaan toisinaan suurtakin hämminkiä, etten sanoisi ihan häslinkiä ja kansan katoamista näytöksistä. Monenlaiset merkit ovat jo pitkään viitanneet tirehtöörin väsymiseen ja tarpeelliseen väistymiseen, mutta ennen väistymistään oli syytä tehdä vielä yksi ohjelmanumero, sellainen Grande Finale, loppuhuipennus. Ja sen hän mitä ilmeisimmin tekikin. Onnistuiko se – siitä voinee sitten olla ainakin kahta mieltä.

Toinen erittäin mielenkiintoinen seikka ovat nuo ohjelmanumerojen esittäjät, jossa joukossa hämminki lienee tällä hetkellä todellisten kuvioiden selvittyä melkoinen. Jotain sellaista on jo tapahtunut lyhyen ajan sisällä, mitä en ainakaan minä olisi uskonut näkeväni tai kuulevani. Rauhaa ja siinä ohessa jotain muutakin on hierottu ihan urakalla sellaisten kanssa, jotka ennen olivat lähes kilpailijoita, hyvä ettei vihollisia ja sellaiselta taholta, joiden en edes uskonut sitä osaavan tehdä. Mutta kertonee hieman myös tilanteen yllätyksellisyydestä.

Kaiken kaikkiaan tämä muutos saa varmaan aikaan lukuisia muitakin muutoksia niin sirkuksen lähiympäristössä kuin mahdollisesti laajemminkin. Monet ennakkoveikkaukset ja tirehtööripetaukset ovat osoittautumassa huonoiksi arvauksiksi. Joku ennakkoon suunniteltu ja toteutettu junttakuvio jopa todella heikosti toteutetuksi, etten sanoisi ihan sudeksi. Ja tämä lisää noiden suunnittelijoiden tuskaa. Mitekähän heidän tässä käy? Sitä miettii varmaan moni. Kuka saaneekaan pellen paikan ja kenestä tulee aasien hoitaja?

Toisaalta huomaamattaan ja sitä edes ehkä ennakkoon arvaamatta, vaikuttaa samaan aikaan vahvasti siltä, että yksi vanhoista ketuista pelasikin vahingossa toisen vanhan ketun pussiin tuossa tirehtööriasiassa. Kun kanatarhan hoitajaksi haluttiin helposti ohjailtava pohjoinen sopuli (Lemmus lemmus), saatiinkin itsellinen arktinen karhu (Ursus arctos). Nyt joidenkin on vain toivottava, että karhu pärjää marjoilla, sienillä ja ruisleivällä eikä pääse kananlihan makuun. Niin – ja pitkiä talviunia varmaan aika moni toivoo myös, vaikka onhan karhuissa sellaisiakin, jotka eivät niitä nuku.

Muutoksen tuulia on siis edessä ja mielenkiintoisia aikoja odotettavissa. Moni asia saattaa sirkuksessamme keikahtaa päälaelleen, kun vanha tirehtööri ei ole enää häsläämässä ja ohjeistamassa. Nyt moni toivoo samalla suuremman luudan lakaisevan koko sirkusta, jotta oikea nelistävä taituruus pääsisi oikeasti esille lillukan varsista ja sirkus ryhtyisi toteuttamaan alkuperäistä tehtäväänsä: ortotreksiaa.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kuolema mielessä

Viime aikojen blogikirjoitukseni niin täällä kuin vaikkapa tuolla matkablogissani ovat monesti käsitelleet kuolemaa. Lienee luonnollista, sillä ainakin omalla kohdallani hauta on paljon lähempänä kuin kehto.

Ukkini Antin ja mummoni Ida Marian hauta Tuupovaarassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Silti en suinkaan toivo kuolemaani, vaikka en sitä kaiketi pelkääkään. Tosin tuo pitää sanoa pienellä varauksella, sillä olen kai sen pelkäämisenkin jo ennättänyt kokea. Mutta kuten tuossa kirjoituksessani sanoin, pelkäsin kuolemista, en niinkään kuolemaa. Pelkäsin kai siis sitä kivuliasta tai pitkittynyttä kuoleman kokemista, en varsinaisesti lopputulosta.

Kuolemaa ei voi ymmärtää, se on ja pysyy ikuisena salaisuutena. Joillekin se on pelottava, joillekin kiehtova, jotkut hyväksyvät sen ehdoitta – kun ei ole muuta mahdollisuutta – toiset eivät hyväksy millään, vaan haluavat olla tavalla tai toisella kuolemattomia.

Jotkut menevät omasta mielestään mahdollisesti parempaan elämään kuoleman jälkeen, jotkut kokevat kuoleman kaiken loppumiseksi, tyhjyydeksi, jossa ei ole mitään. Toiset menevät uskonsa mukaan taivaaseen tai helvettiin, osa kokee, että kaikki loppuu kuolemaan ilman taivasta tai helvettiä. Minusta tuollainen ajatus tuntuu oudolta, jopa pelottavalta. Uskon, että kuoleman jälkeen on toisenlaista elämää. Parempaa elämää, mikäli siihen on mahdollisuuksia ja edellytyksiä oman elämänsä kautta.

Itselleni kuolema on siis osa elämää. En tosin kokenut kuolemaa konkreettisesti kuin vasta noin kymmenen vuoden iässä kauan, kauan sitten. Silloin kuoli yksi elämäni tärkeistä ihmisistä, oma mummoni – äidin äiti – Ida Maria. Tuo kuolema oli pienelle pojalle melko traumaattinen ja jätti varmasti jonkinlaiset jäljet – jos ei nyt ihan koko elämäksi, niin ainakin joksikin aikaa.

Sittemmin olen kokenut omien vanhempieni kuoleman – toisen varsin läheltäkin, toisen puhelinsoittona kesken työpäivän, kesken oppitunnin – ja veljieni kuoleman sekä joitain muita enemmän tai vähemmän läheisten sukulaisten ja myös hyvien ystävien kuolemia. Tässä iässä hautajaisia on yleensä jo enemmän kuin kasteita tai häitä.

Yritin jo varhaisessa vaiheessa opettaa omille pojilleni kuoleman merkityksen, sen lopullisuuden meille elämään jääneille ihan kokemuksen kautta. Ortodoksisessa hautajaisissa arkku on auki siunaustilaisuudessa. Niin oli myös oman isäni hautajaisissa ja pojat saivat – en suinkaan pakottanut, mutta saivat, jos halusivat – kokeilla ukin päätä, kun hän makasi arkussa. Se oli jäätävän kylmä, ruumis oli tullut kirkkoon suoraan ”pakastamosta”. Se oli heille varsin konkreettinen, sanoisinpa kylmäävä kokemus kuolemasta. Mutta ne oli samalla jäähyväiset ukille.

Uskon, että he eivät enää ukkia tai mummia hautaan laitettaessa ajatelleet kuten minä, kun mummoa haudattiin. Silloin kivet kolisivat arkkuun, kun miehet sen aikaisen tavan mukaisesti lapioivat hautaa umpeen – ja luulin, että mummo oli vielä elossa ja koputti, että pitäisi päästä pois arkusta.

Sittemmin omat poikani ovat käyneet jo useammissakin hautajaisissa ja toivottavasti kuoleman käsitys on sitä kautta edes hieman konkretisoitunut, tullut todemmaksi. Tosin he ovat nyt vielä nuoria leijonia, kuolemattomia ja kuolema on joku kaukainen, abstrakti asia jossain tulevaisuudessa, josta ei tiedä mitään ja jota ei tarvitse edes ajatella. Ei edes läheisten vanhojen ihmisten kuolemaa. Näin he ehkä saattaisivat ajatella. Mene ja tiedä!

Lapsen lapset ovat realistisempia. He ovat jo monta kertaa kysyneet minulta, milloin kuolen. Useimmiten olen vastannut, ettei nyt ainakaan vielä lähiaikoina ole suunnitelmissa.

No – toki kuolema saattaa silti olla varsin lähelläkin, sillä eihän meistä vanhuksista koskaan tiedä, milloin kuolemme. Miten sitten, scis enim videt vivere, sen näkee, ken elää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com