Tässä männä päivinä on käyty tiukkaa vääntöä Suomen ortodoksisessa kirkossa. Sanan mukaisesti piispan istuimet, tai kuten savolaiset kai sanoisivat: piispan pallit, ovat heiluneet ja muuttaneet paikkaa melko ronskilla otteella.
Tähän saakka Suomen autonomisessa arkkihiippakunnassa on ollut kolme hiippakuntaa, joista kahta johtaa metropoliitta ja yhtä arkkipiispa. Näin on jatkossakin. Suomessa omaksutun käytännön mukaan arkkipiispa on kirkollisessa hierarkiassa korkeampi kuin metropoliitta, joka johtaa omaa hiippakuntaansa. Näin ei suinkaan ole kaikkialla ortodoksisessa maailmassa, mm. Venäjällä, jossa metropoliitta on korkeampi arvo kuin arkkipiispa.
Joitain vuosia sitten, kun silloinen piispa, sittemmin ensin metropoliitta, myöhemmin arkkipiispa Johannes ”järjesteli” maamme kirkollisia asioita uuteen kreikkalaiseen formaattiin, hän tarjosi Ekumeenisen patriarkaatin myöntämää metropoliitan arvoa myös silloiselle arkkipiispa Paavalille. Paavalin kerrotaan todenneen yks’kantaan Johannekselle, että saako hän todellakin arvonalennuksen.
Suomen arkkipiispan istuin on sen suhteellisen lyhyen itsenäisen historiansa aikana tähän mennessä sijainnut jo kahdessa paikassa: ensin Sortavalassa ja sitten sotien jälkeen ja alueluovutusten vuoksi Kuopiossa. Nyt näyttäsi siltä, että taas paikka vaihtuu, tällä kertaa Helsinkiin. Ennen noita vaiheita Suomi – tai oikeammin kai voisi sanoa alkuun Karjala – oli ensin Novgorodin löysässä alaisuudessa, sitten Venäjän ja vuodesta 1892 omana Venäjän kirkon alaisena hiippakuntana . Itsenäistyminen kirkollisessa mielessä Venäjästä tapahtui suunnilleen samoihin aikoihin valtiollisen itsenäistymisen kanssa, vaikka muodollinen autonomia (rajattu itsenäisyys) kirkollisessa mielessä saatiin vasta 1920-luvulla Turkin Istanbulissa sijaitsevalta Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta, jonka alaisuuteen yhä kuulumme.
Helsingin hiippakunnan pääpaikka ei ole alkuaan sijainnut Helsingissä, sillä aluksi sen nimi oli Viipurin hiippakunta ja pääpaikka tietysti Viipurissa, mutta sota muutti tämänkin hiippakunnan keskuspaikan.
Nyt perinteinen asein käytävä brutaali sota, joka muutteli rajoja ja keskuspaikkoja, on muuttunut erilaiseksi sanoin käytäväksi sodaksi – olkoon sitten vaikka ”kirkkosotaa”. Vaikutukset ovat samat, rajat muuttuvat (mahdollisesti) ja pääpaikat titteleineen siinä ohessa. Kun ennen oli ja on vielä jonkin aikaa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa, se kohta mahdollisesti on Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.
Helsinki tai oikeammin siis Helsingin hiippakunta on viime vuosina lisännyt voimalla tai lähes väkivalloin vaikutusvaltaansa ortodoksisessa kirkossa. Syykin on ihan selvä, siellä on noin puolet koko Suomen ortodoksisesta väestöstä. Toiset puolet ovat muualla Suomessa, Karjalan ja Oulun hiippakunnissa ja tuo väestö on pitkälti sotien seurauksena suurelta osin evakkoon lähteneiden – lähinnä karjalaisten – jälkeläisiä, jotka vielä melko laajalti tuntevat olevansa identiteetiltään jonkinasteisia karjalaisia.
Toki melkoinen osa – hyvä ettei enemmistö – Helsingin hiippakunnan ortodokseistakin on etelään työn ja koulutuksen perässä muuttaneiden evakkojen jälkeläisiä, mutta on siellä – kuten muuallakin maassa – jo paljon muunkinlaisia ortodokseja, siis sellaisia, joilla ei ole juuria Karjalassa eikä edes ortodoksisuudessakaan. Osalla juuret ovat ihan muissa maissa.
On selvää, että tuollainen asetelma luo melkoisia paineita kirkolle. Ollako yhä karjalaisten kirkko vai kaikkien suomalaisten kirkko? Paikallinen vai kansainvälinen? Mikä merkitys sodan läpikäyneille ja evakkoon lähteneille ortodokseille annetaan kirkossa? Missä määrin kirkko alkaa hiljalleen muistuttaa suomalaista luterilaista ortodoksista kirkkoa?
Kun tuohon asetelmaan laittaa vielä mukaan ihmiset – ja etenkin kirkon vallassaolevat – se muuttuu yhä monimutkaisemmaksi ja kompleksisemmaksi. Nykyisistä tehtävässä (tai oikeastaan elossa) olevista ortodoksisen kirkon suomalaisista piispoista vain yksi on ns. alkuperäinen ortodoksi, muut luterilaisesta kirkosta siirtyneitä. Yksi on jopa entinen luterilainen pappi, jollainen oli myös edellinen arkkipiispakin. Seurakuntien papeissa on samanlainen tilanne ja edelleen se näkyy myös kirkon ja seurakuntien luottamustehtävissä olevissa ihmisissä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan – ihan sanojasta riippuen – tuore vasta kirkkoon liittynyt voi kirkossamme kohota merkittävälle paikalle pappina/piispana tai luottamushenkilönä. Siis kirkossa, jonka oppi erittäin suuressa määrin perustuu perinteisen kirjoitetun, muuttumattoman uskonopin lisäksi suulliseen ja koettuun, elettyyn paikalliseen ja maailmanlaajuiseen perimätietoon.
Tämän on aiheuttanut ja tulee jatkossakin aiheuttamaan ongelmia ja yhteentörmäyksiä. Se ei tarkoita suinkaan sitä, etteivätkö liittyneet olisi ”yhtä hyviä ortodokseja kuin syntyperäisetkin”, ei missään nimessä. Se tarkoittaa ainakin minun katsontakannassani vain sitä, että tuollaisen ihmisen pitäisi – aivan kuten luostarissa sinne pyrkivän noviisin – elää ensin muutama vuosi ortodoksina, opetella elämään – ja mikä tärkeintä – ajattelemaan ortodoksisesti. Silloin ei tarvitsisi sanoa muille, ettei tuollainen elämä sopinut minulle tai että haluaisi muuttaa kirkossamme paremmaksi tämän ja tuon. Nyt joskus vanhan järjestelmän ajatukset vyöryvät joillakin ortodoksisten ajatusten yli ja murskaavat ne liian usein palasiksi. Ortodoksista kirkko halutaan ja yritetään muuttaa entisen kirkon kaltaiseksi, demokraattiseksi ja kaiken suvaitsevaksi. Tämä murentaa ja hajottaa, jakaa, samalla myös koko kirkkoa.
Toivottavasti eivät kaikki tätä lukevat entiset luterilaiset (tai muiden kirkkojen edustajat), nykyiset ortodoksit, ota liian vahvasti hernettä nenäänsä. Tiedän kuitenkin ihan varmasti, että ainakin joku – tuttukin – tekee sen. En kuitenkaan tällä kannanotollani tarkoita mitään henkilökohtaista loukkaamista ketään kohtaan. Minusta vain uskonto ja etenkin juuri oma uskonto, ortodoksisuus, on sen verran monimutkainen oppijärjestelmä, että oman käsitykseni mukaan sitä pitää elää kauan, ennen kuin sen oikeasti osaa, jos osaa sittenkään. Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani.
Ymmärrän täysin, että ihminen, joka vaihtaa kirkkoa, liittyy ortodoksiseen kirkkoon, on valmiiksi motivoitunut asiaan (ortodoksisuuteen), aktiivinen ihminen (ei passiivinen kirkkoa vaihtaisi) ja halukas tekemään erilaisia asioita kirkon eteen (vapaaehtoisena, luottamushenkilönä, jne.). Tämä on mainio asia, kun sen oikein oivaltaa. Tällaiset ihmiset oikein ohjattuina vievät kirkkoa ja sen aatetta eteenpäin. Mutta väärin ohjattuna juuri toiseen suuntaan, hajaannukseen.
Ja tätä ”väärää ohjaamista”, mitä se sitten milloinkin onkaan, meillä on kirkossamme tapahtunut ihan liiaksi. Motiiveina tuollaiselle toiminnalle ovat olleet ne yleiset syyt tällaisissa tilanteissa: valta ja raha, maine ja kunnia. Omaa asemaansa pönkittävät ihmiset ovat tuuppineet erilaisille (johto)paikoille sellaisiakin, joista ei siihen ole tai sellaisia, joiden tuuppijat haluavat ja toivovat olevan ”aivottomia käskyläisiä”, helposti johdettavia, omien tarkoitusperien mukaan ohjailtavia ja asioista suuremmin tietämättömiä, joskus jopa välittämättömia. Asioilla tarkoitan tässä sitä, että he sen lisäksi, että eivät tunne omaa uskontoaan, eivät ymmärrä myöskään siihen liittyvien vaikkapa hallinnollisten tai muuten organisatoristen asioiden ”lainalaisuuksia”, joita joskus joidenkin taholta pilkallisesti kanonisiksi nimitetään. He eivät aina myöskään ymmärrä sitä oikeaa ja todellista eroa, joka jossain asiassa on entisen ja nykyisen kirkkonsa välillä ja suhtautumisessa ko. asiaan.
Kun nyt tällaisessa ”ilmastossa” tehdään sellaisia päätöksiä, kun nyt näyttäsi marraskuussa 2017 tulevan, uskon, että monen ihmisen kohdalla pakka on totaalisesti sekaisin. Se on sekaisin niin papiston keskuudessa kuin maallikkojenkin. Toivottiin jotain, saatiin ihan jotain muuta, mitä odotettiin. Vanhaa sanalaskua väljästi uudelleen tulkiten: toivottiin suden sijasta kanin tai jopa unelmien kauriin tulevan vastaan, mutta tulikin karhu.
Joitain aikoja sitten tehdyt valtaisat ja kirkkopoliittisesti ”väkivaltaiset” offensiivit, kääntyvät mielestäni nyt tekijöitään vastaan. Syynä ei ole pelkästään tekojen ”väkivaltaisuus”, pakolla ja enemmistön diktatuurilla tehdyt ratkaisut, vaan myös niiden totaalinen väärinarviointi ja virheelliset ratkaisut, joissa enemmän vaikutti ihmisten väliset henkilösuhteet, kuin osaaminen, kirkollisuus tai edes teologinen tietämys ja oppineisuus.
Hauskaakin tässä suomalaisessa ”Divine Comediassa” on. Kun jotkut (B) luulevat toisen osapuolen (A) iloitsevan (mitä he (A) oikeasti odottivatkin olevansa), todellisuudessa näiden (A) keskuudessa on suuri hämminki, pelko, hyvä ettei kaaos, koska suuria muutoksia on edessä ja toimintakulttuuri tulee muuttumaan rajusti. Ja samaan aikaan ne (B), jotka pelkäsivät pahinta, huomaavatkin tilanteen ja kokonaisuuden mahdollisesti hyväksi koko kirkolle, hyviä muutoksia tuovaksi, ja iloitsevat siitä sisimmissään. Tosin he kätkevät tuon ilon vielä erilaisiin historiasta johtuviin karjalaisiin korulauseisiin ja muistoihin menneestä paremmista ajoista, johon ei enää ole kuitenkaan paluuta.
Anteeksi nuo Aat ja Beet ja koko "rautalankamalli", mutta tämä "jumalalaton näytelmä" vaatii ainakin minun kohdalla tuollaisen raurtalangasta väännetyn mallin asian ymmärtämiseen.
Se, mikä ainakaan minulle ei ole vielä täysin selvinnyt, mitä ajattelevatkaan päähenkilöt, ”pääpukarit”. Ymmärtääkö kumpikaan, mitä oikeasti tulikaan tehtyä, kumpi tässä oikeastaan voittikaan, vai hävisikö joku. Ja vielä se, oliko tämä offensiivi oikeasti ennakolta ja tarkasti suunniteltu, vai puuttuiko tällä kertaa asiaan sittenkin se tärkein, ”Korkeampi Jumalallinen Voima”! Se Voima olkoon kaikkien meidän kanssamme!
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
 |
| Rumpupalli eli jakkara nojaa kolmen jalkaansa. Monenlaista symboliikkaa siinäkin. |
Joitain vuosia sitten, kun silloinen piispa, sittemmin ensin metropoliitta, myöhemmin arkkipiispa Johannes ”järjesteli” maamme kirkollisia asioita uuteen kreikkalaiseen formaattiin, hän tarjosi Ekumeenisen patriarkaatin myöntämää metropoliitan arvoa myös silloiselle arkkipiispa Paavalille. Paavalin kerrotaan todenneen yks’kantaan Johannekselle, että saako hän todellakin arvonalennuksen.
Suomen arkkipiispan istuin on sen suhteellisen lyhyen itsenäisen historiansa aikana tähän mennessä sijainnut jo kahdessa paikassa: ensin Sortavalassa ja sitten sotien jälkeen ja alueluovutusten vuoksi Kuopiossa. Nyt näyttäsi siltä, että taas paikka vaihtuu, tällä kertaa Helsinkiin. Ennen noita vaiheita Suomi – tai oikeammin kai voisi sanoa alkuun Karjala – oli ensin Novgorodin löysässä alaisuudessa, sitten Venäjän ja vuodesta 1892 omana Venäjän kirkon alaisena hiippakuntana . Itsenäistyminen kirkollisessa mielessä Venäjästä tapahtui suunnilleen samoihin aikoihin valtiollisen itsenäistymisen kanssa, vaikka muodollinen autonomia (rajattu itsenäisyys) kirkollisessa mielessä saatiin vasta 1920-luvulla Turkin Istanbulissa sijaitsevalta Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta, jonka alaisuuteen yhä kuulumme.
Helsingin hiippakunnan pääpaikka ei ole alkuaan sijainnut Helsingissä, sillä aluksi sen nimi oli Viipurin hiippakunta ja pääpaikka tietysti Viipurissa, mutta sota muutti tämänkin hiippakunnan keskuspaikan.
Nyt perinteinen asein käytävä brutaali sota, joka muutteli rajoja ja keskuspaikkoja, on muuttunut erilaiseksi sanoin käytäväksi sodaksi – olkoon sitten vaikka ”kirkkosotaa”. Vaikutukset ovat samat, rajat muuttuvat (mahdollisesti) ja pääpaikat titteleineen siinä ohessa. Kun ennen oli ja on vielä jonkin aikaa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa, se kohta mahdollisesti on Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa.
Helsinki tai oikeammin siis Helsingin hiippakunta on viime vuosina lisännyt voimalla tai lähes väkivalloin vaikutusvaltaansa ortodoksisessa kirkossa. Syykin on ihan selvä, siellä on noin puolet koko Suomen ortodoksisesta väestöstä. Toiset puolet ovat muualla Suomessa, Karjalan ja Oulun hiippakunnissa ja tuo väestö on pitkälti sotien seurauksena suurelta osin evakkoon lähteneiden – lähinnä karjalaisten – jälkeläisiä, jotka vielä melko laajalti tuntevat olevansa identiteetiltään jonkinasteisia karjalaisia.
Toki melkoinen osa – hyvä ettei enemmistö – Helsingin hiippakunnan ortodokseistakin on etelään työn ja koulutuksen perässä muuttaneiden evakkojen jälkeläisiä, mutta on siellä – kuten muuallakin maassa – jo paljon muunkinlaisia ortodokseja, siis sellaisia, joilla ei ole juuria Karjalassa eikä edes ortodoksisuudessakaan. Osalla juuret ovat ihan muissa maissa.
On selvää, että tuollainen asetelma luo melkoisia paineita kirkolle. Ollako yhä karjalaisten kirkko vai kaikkien suomalaisten kirkko? Paikallinen vai kansainvälinen? Mikä merkitys sodan läpikäyneille ja evakkoon lähteneille ortodokseille annetaan kirkossa? Missä määrin kirkko alkaa hiljalleen muistuttaa suomalaista luterilaista ortodoksista kirkkoa?
Kun tuohon asetelmaan laittaa vielä mukaan ihmiset – ja etenkin kirkon vallassaolevat – se muuttuu yhä monimutkaisemmaksi ja kompleksisemmaksi. Nykyisistä tehtävässä (tai oikeastaan elossa) olevista ortodoksisen kirkon suomalaisista piispoista vain yksi on ns. alkuperäinen ortodoksi, muut luterilaisesta kirkosta siirtyneitä. Yksi on jopa entinen luterilainen pappi, jollainen oli myös edellinen arkkipiispakin. Seurakuntien papeissa on samanlainen tilanne ja edelleen se näkyy myös kirkon ja seurakuntien luottamustehtävissä olevissa ihmisissä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan – ihan sanojasta riippuen – tuore vasta kirkkoon liittynyt voi kirkossamme kohota merkittävälle paikalle pappina/piispana tai luottamushenkilönä. Siis kirkossa, jonka oppi erittäin suuressa määrin perustuu perinteisen kirjoitetun, muuttumattoman uskonopin lisäksi suulliseen ja koettuun, elettyyn paikalliseen ja maailmanlaajuiseen perimätietoon.
Tämän on aiheuttanut ja tulee jatkossakin aiheuttamaan ongelmia ja yhteentörmäyksiä. Se ei tarkoita suinkaan sitä, etteivätkö liittyneet olisi ”yhtä hyviä ortodokseja kuin syntyperäisetkin”, ei missään nimessä. Se tarkoittaa ainakin minun katsontakannassani vain sitä, että tuollaisen ihmisen pitäisi – aivan kuten luostarissa sinne pyrkivän noviisin – elää ensin muutama vuosi ortodoksina, opetella elämään – ja mikä tärkeintä – ajattelemaan ortodoksisesti. Silloin ei tarvitsisi sanoa muille, ettei tuollainen elämä sopinut minulle tai että haluaisi muuttaa kirkossamme paremmaksi tämän ja tuon. Nyt joskus vanhan järjestelmän ajatukset vyöryvät joillakin ortodoksisten ajatusten yli ja murskaavat ne liian usein palasiksi. Ortodoksista kirkko halutaan ja yritetään muuttaa entisen kirkon kaltaiseksi, demokraattiseksi ja kaiken suvaitsevaksi. Tämä murentaa ja hajottaa, jakaa, samalla myös koko kirkkoa.
Toivottavasti eivät kaikki tätä lukevat entiset luterilaiset (tai muiden kirkkojen edustajat), nykyiset ortodoksit, ota liian vahvasti hernettä nenäänsä. Tiedän kuitenkin ihan varmasti, että ainakin joku – tuttukin – tekee sen. En kuitenkaan tällä kannanotollani tarkoita mitään henkilökohtaista loukkaamista ketään kohtaan. Minusta vain uskonto ja etenkin juuri oma uskonto, ortodoksisuus, on sen verran monimutkainen oppijärjestelmä, että oman käsitykseni mukaan sitä pitää elää kauan, ennen kuin sen oikeasti osaa, jos osaa sittenkään. Sanon tämän ihan omasta kokemuksestani.
Ymmärrän täysin, että ihminen, joka vaihtaa kirkkoa, liittyy ortodoksiseen kirkkoon, on valmiiksi motivoitunut asiaan (ortodoksisuuteen), aktiivinen ihminen (ei passiivinen kirkkoa vaihtaisi) ja halukas tekemään erilaisia asioita kirkon eteen (vapaaehtoisena, luottamushenkilönä, jne.). Tämä on mainio asia, kun sen oikein oivaltaa. Tällaiset ihmiset oikein ohjattuina vievät kirkkoa ja sen aatetta eteenpäin. Mutta väärin ohjattuna juuri toiseen suuntaan, hajaannukseen.
Ja tätä ”väärää ohjaamista”, mitä se sitten milloinkin onkaan, meillä on kirkossamme tapahtunut ihan liiaksi. Motiiveina tuollaiselle toiminnalle ovat olleet ne yleiset syyt tällaisissa tilanteissa: valta ja raha, maine ja kunnia. Omaa asemaansa pönkittävät ihmiset ovat tuuppineet erilaisille (johto)paikoille sellaisiakin, joista ei siihen ole tai sellaisia, joiden tuuppijat haluavat ja toivovat olevan ”aivottomia käskyläisiä”, helposti johdettavia, omien tarkoitusperien mukaan ohjailtavia ja asioista suuremmin tietämättömiä, joskus jopa välittämättömia. Asioilla tarkoitan tässä sitä, että he sen lisäksi, että eivät tunne omaa uskontoaan, eivät ymmärrä myöskään siihen liittyvien vaikkapa hallinnollisten tai muuten organisatoristen asioiden ”lainalaisuuksia”, joita joskus joidenkin taholta pilkallisesti kanonisiksi nimitetään. He eivät aina myöskään ymmärrä sitä oikeaa ja todellista eroa, joka jossain asiassa on entisen ja nykyisen kirkkonsa välillä ja suhtautumisessa ko. asiaan.
Kun nyt tällaisessa ”ilmastossa” tehdään sellaisia päätöksiä, kun nyt näyttäsi marraskuussa 2017 tulevan, uskon, että monen ihmisen kohdalla pakka on totaalisesti sekaisin. Se on sekaisin niin papiston keskuudessa kuin maallikkojenkin. Toivottiin jotain, saatiin ihan jotain muuta, mitä odotettiin. Vanhaa sanalaskua väljästi uudelleen tulkiten: toivottiin suden sijasta kanin tai jopa unelmien kauriin tulevan vastaan, mutta tulikin karhu.
Joitain aikoja sitten tehdyt valtaisat ja kirkkopoliittisesti ”väkivaltaiset” offensiivit, kääntyvät mielestäni nyt tekijöitään vastaan. Syynä ei ole pelkästään tekojen ”väkivaltaisuus”, pakolla ja enemmistön diktatuurilla tehdyt ratkaisut, vaan myös niiden totaalinen väärinarviointi ja virheelliset ratkaisut, joissa enemmän vaikutti ihmisten väliset henkilösuhteet, kuin osaaminen, kirkollisuus tai edes teologinen tietämys ja oppineisuus.
Hauskaakin tässä suomalaisessa ”Divine Comediassa” on. Kun jotkut (B) luulevat toisen osapuolen (A) iloitsevan (mitä he (A) oikeasti odottivatkin olevansa), todellisuudessa näiden (A) keskuudessa on suuri hämminki, pelko, hyvä ettei kaaos, koska suuria muutoksia on edessä ja toimintakulttuuri tulee muuttumaan rajusti. Ja samaan aikaan ne (B), jotka pelkäsivät pahinta, huomaavatkin tilanteen ja kokonaisuuden mahdollisesti hyväksi koko kirkolle, hyviä muutoksia tuovaksi, ja iloitsevat siitä sisimmissään. Tosin he kätkevät tuon ilon vielä erilaisiin historiasta johtuviin karjalaisiin korulauseisiin ja muistoihin menneestä paremmista ajoista, johon ei enää ole kuitenkaan paluuta.
Anteeksi nuo Aat ja Beet ja koko "rautalankamalli", mutta tämä "jumalalaton näytelmä" vaatii ainakin minun kohdalla tuollaisen raurtalangasta väännetyn mallin asian ymmärtämiseen.
Se, mikä ainakaan minulle ei ole vielä täysin selvinnyt, mitä ajattelevatkaan päähenkilöt, ”pääpukarit”. Ymmärtääkö kumpikaan, mitä oikeasti tulikaan tehtyä, kumpi tässä oikeastaan voittikaan, vai hävisikö joku. Ja vielä se, oliko tämä offensiivi oikeasti ennakolta ja tarkasti suunniteltu, vai puuttuiko tällä kertaa asiaan sittenkin se tärkein, ”Korkeampi Jumalallinen Voima”! Se Voima olkoon kaikkien meidän kanssamme!
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti