Kuolemisen pelko

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla ja jopa Suomessa ovat saaneet monet ihmiset ajattelemaan kuolemaa, sen kohtaamista ja jopa omaa kuolemaansa. Itsekin olen joskus kirjoittanut kuolemasta ja maininnut, etten pelkää kuolemaa. Mutta miten on, pelkäänkö kuolemista?

Tuo kuoleman pelkäämättömyys liittyi – ainakin silloin, kun siitä kirjoitin – siihen, että koin eläneeni jo melko pitkän ja mielenkiintoisen elämän ja ainakaan silloin minulla ei ollut suurempia murheita, riitoja tai muita sen kaltaisia asioita, jotka olisivat saattaneet vaikka ”estää” kuoleman ajattelun. Se oli kenties sellaista ”nyt olisi ihan hyvä aika kuolla” -ajattelua. Varmasti siinä on myös suuri osa oman uskontoni, ortodoksisuuden, mukanaan tuomaa ajattelua.

Mutta tässä iltana eräänä, kohtasin kuoleman ja kuolemisen ajattelemisen uudestaan. Se oikeastaan yllätti minut täydellisesti rajuudellaan ja muodoillaan, miten se sitten lopulta ilmeni. Jopa siinä määrin, että sai minut kirjoittamaan blogijutun aiheesta. Mutta toisaalta tähän kirjoittamiseen ei aina kovinkaan suurta syytä tarvita. Nyt kuitenkin koin asian kohtuullisen merkittäväksi, jota on syytä hieman pureskella näin kirjoittamallakin.

Prosessi alkoi siitä, että minulla oli illalla kova päänsärky. On päähäni koskenut toki ennenkin ja yhteen aikaan koin jopa migreenikohtauksia, jotka nykyään ovat pelkästään sahalaitaa ja näkökentän osittaista häviämistä ilman pääkipua. Lisäksi se menee yleensä ohi vartin vaakatasossa lepäämisellä.

Nyt oli toisenlainen kipu. Kova, joka ei poistunut yhdellä gramman parasetamolilla eikä oikein kahdellakaan. Tasainen kipu, joka hieman rauhoittui, kun istuin enkä liikkunut, mutta vain hieman. Mietin, mitä olin syönyt ja juonut, johtuiko kipu jostain sellaisesta. En ollut nauttinut minkäänlaista alkoholia pitkään aikaan ja ruuassakaan ei pitänyt olla mitään sellaista, joka olisi tuon kivun aiheuttanut. Olin tosin syönyt pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, joissa on toki aina tuollainenkin riski. Mutta, mutta … en tiedä.

Pitkällä kiputilalla on mielenkiintoisia vaikutuksia. Kun siihen lisätään vielä tällainen vanha yksineläjä, erilaiset synkätkin ajatukset vyöryivät väkisin mieleen. Pitäisikö mennä lääkäriin? Kävisinkö päivystyksessä? No en nyt yhden pääkivun vuoksi. Soittaisinko edes ja kysyisinkö neuvoa? En nyt ainakaan vielä.

Minulta on kuollut todella hyvä ystävä kotinsa lattialle omien pikkulastensa katsellessa tapahtumaa ympärillä ja siitä on varmaan jäänyt jonkinlainen trauma. Tapahtumaan liittyi myös pää ja päänsärky, kun verisuoni poksahti yllättäen pään sisässä. Tuolla tapahtumalla oli varmaan oma osansa ajatuksissani ja toimissani, joita nyt pohdin.

Yllättäen huomasin ajattelevani kuolemista. Onko tämä kuolemaksi? Kuolenko minä? Melko pian ajatus kuitenkin rauhoittui ja pääsin tuon nurkan takana vaanivan paniikin ohi. Sain kiinni vanhasta elämänohjeestani, että kuolemani tulee sitten ajallaan, kun Luoja niin päättää. Yritän vain olla valmis siihen.

Mutta, mutta … kun en ollut omasta mielestäni valmis. Olin juuri aloittanut suuren ja todennäköisesti pitkäaikaisen, koko talvikauden kestävä siivouksen ”nurkissani”, jolloin olisi tarkoituksena hävittää melkoinen osa krääsästä, jota kotiini on jostain syystä kertynyt. Kuulun siihen sukupolveen, joka ei ole osannut heittää vanhoja tavaroita pois, koska saattaa hyvinkin tulla aika, jolloin niitä vielä tarvitaan.

Toinen vanha tuttu peruste säilyttää krääsää oli aiemmin tietysti ajatus jättää ne lapsille ”perinnöksi”. No täysjärkisemmät poikani ovat kyllä tässä matkan varrella antaneet selkein signaalein ymmärtää, etteivät he ole millään tavalla kiinnostuneita minun ”tuollaisesta jäämistöstäni”. Siksi olen yrittänyt psyykata itseä hävittämään pois sellaisen krääsän, jota ei todellakaan enää tarvita, jota en ole aikoihin katsellut tai pitänyt käsissäni ja joka mitä ilmeisimmin joutuisi kuolemani jälkeen kaatopaikalle. Kaikesta huolimatta se on melkoinen urakka. Ei ehkä niinkään fyysisesti kuin psyykkisesti.

Siivousta, siivousta ...
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tuon homman alkumetreillä olin päänsäryn ilmaantuessa. Pöydät ovat täynnä papereita ja kirjoja sekä kaikenlaisia mielenkiintoisia esineitä, joista ihan kaikista en edes muista, mihin niitä on aikanaan käytetty. Olin hieman aikaisemmin kierrellyt pitkin maita ja mantuja ja yrittänyt koota tietoja vanhoista valokuvista, joista en tiennyt, keitä ne esittivät. Ajattelin jättää omia kuvia jälkeeni hieman paremmin selityksin.

En ollut uskaltanut laskea edes omaa siivoojaani kotiani siivoamaan, kun joka paikassa oli kasoja, jotka pitää ensin selvittää ja koti ”esisiivota”. Ja sitten iskee päänsärky ja ajatus: se on menoa nyt.

Mielessäni kävi jopa ajatus soittaa pojilleni tai ainakin laittaa viesti, että varmistaisivat aamulla, olenko vielä hengissä. Mutta jätin nyt vielä tekemättä, ajattelevat minun tulleen hulluksi. Eiväthän he muutenkaan yhtenään soittele ja kysele, olenko vielä elossa. Saisin varmaan heistä nähden maata melkoisen ajan kuolleena kodissani, ennen kuin löytäisivät. Mietin samaa joidenkin ystävien osalta ja hylkäsin sen vielä nopeammin. Jos en tee tuota pojilleni, niin miksi sitten ystäville. Otin sen toisen grammaisen tabletin ja painuin iltarukouksen kera sänkyyn.

Niin vain kävi, etten kuollutkaan, kiitos Luojalle. Aamulla heräsin, eikä päähäni enää koskenut. Söin aamupuuron hyvällä ruokahalulla ja kävin vielä kaupungilla kahvilla ehkä entistäkin iloisempana tai ainakin tyytyväisenä elämästäni. Jospa sittenkin saisin tuon siivousurakan ja arkistoni järjestämisen tehtyä ennen kuolemistani.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com