Nyt olen saanut nukuttua jo pari levollista yötä omassa sängyssäni ja olo ja hengitys alkavat hieman tasaantua. Ensimmäinen blogijuttukin meni jo maailmalle ja aiheutti sellaisen reaktion, mitä arvelinkin. En silti tunne, että olisin tehnyt yhtään väärin, toiminut vastoin tapahtuneita tai valehdellut. Minä vain näen ja koen ilmeisesti asioita ihan eri tavalla kuin jotkut – ei siis kaikki, vain jotkut. Ja sanoisin vielä, että jotkut harvat, mutta vaikutusvaltaiset.
Tiedän toki olevani sanomisissani särmikäs ja sanomisillani tallaan kenties toisinaan joidenkin liikavarpaille ja kuten eräs kirkolliskokousedustaja asian ilmaisi, että olen kyllä saanut tuntea sen nahoissani, samoin kuin moni muu kanssakulkija, joka ei joka asiassa ole mukautunut hymistelemään. Se on täysin väärä oletus, että teen tätä tarkoituksella, tahallani kärjistäen ja – kuten edellisessä blogijutussa jo kumosin – katkeroituneena. Kyllä tavoitteeni – jos niitä nyt pitää hakea – ovat idealistisia kirkkomme edun hakemista ja siihen pyrkimistä. Minun maalliseen sanavarastoon ei kaiketi parhaalla mahdollisella tavalla sovi ilmaus ”Jumalan ja Kirkon kunniaksi”, mutta sitähän tämä toiminta oikeasti on.
Jotteivät kaikki kirkolliskokouksessa olevat ihmiset ihan turhaan sanoistani leimautuisi, pitää sanoa myös se, että siellä on suuri joukko aivan ihania ihmisiä. Osan heistä olen saanut pitää ystävinäni tai kavereinani jo vuosikymmeniä ja siitä suuresti iloitsen. Mutta on joukossa toki monenlaisia muitakin ihmisiä, joita en millään ilveellä osaa oikein ystäviksi kutsua. Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, että kyllä ainakin osa heistä osaa myös osoittaa antipatiansa minua kohtaan ihan ymmärrettävällä ja konkreettisellakin tavalla ja omiin ideologisiin syihinsä perustuen. Osa silti puristelee nyrkkejään vain taskussaan.
Olin tällä kertaa pitkästä aikaa tekemässä juttua Valamossa luostarin kutsumana, en tunkenut sinne itse omasta halustani tai kiinnostuksestani. Striimausta ja videointia tein luvan perästä. Kysyin ja sain luvan videoida ja lähettää – kuten yksi virkailijoista sen ilmaisi – ”elävää kuvaa” nettiin kirkolliskokouksen puheenjohtajan eli arkkipiispan luvalla. Se, että kaikki eivät asiasta tienneet johtui joko siitä, että he eivät tunnistaneet kameraa kameraksi tai sitten he halusivat minun häipyvän paikalta.
Minulla ei ollut eikä ole tässä roolissa puheoikeutta kirkolliskokouksessa. Julkisessa kokouksessa saan olla läsnä ja käyttäytyä kuten yleensä ”oikeatkin toimittajat” tekevät, kuvaavat ja tekevät uutisjuttuja. Tässä tapauksessani olin siellä vielä – kuten jo mainitsinkin – ihan luvan perästä. Kyllä silloin, kun tätä toimintaani halutaan rajata tai estää, asia tuntuu minusta todella oudolta, kun samalla virallisissa puitteissa puhutaan avoimmuudesta. On vaikea kuvitella perusteita tuollaiselle ”estotoimille” tai edes yrityksille tehdä sitä. Onko se pelkoa siitä, että todellisuus paljastuu ja näkyy kaikelle kansalle, vai onko se kateutta vai mitä se on sen lisäksi, että kyseessä usein oli henkilö, josta toki tiedän aikaisemmista tapahtumista, ettei hän pidä minusta. Katso itse noita videoita ja tee niistä johtopäätelmäsi.
Kysyinkin eräältä asiaa kritisoineelta edustajalta, että olisiko hän mahdollisesti puhunut toisella tavalla, jos olisi ”tiennyt” striimauksen. Ainakin tuossa tilanteessa hän sen kielsi, mutta jokainen voi todellakin tehdä omat johtopäätelmänsä katsomalla uudestaan noita puheenvuoroja ja pohtimalla, miten henkilö esiintyy ”kotioloissa” omassa seurakunnassa tai muissa yhteyksissä ja miten kirkolliskokouksessa.
Jälkeenpäin saamani palaute on osoittanut toisen syyn, miksi läsnäoloni ja etenkin suorat lähetykseni koettiin kiusallisiksi. Jotkut edustajista olivat tavalla tai toisella evästetty puhumaan ja toimimaan valitsijoiden eli seurakunnan edellyttämällä tavalla. Edustajathan eivät ole seurakunnan jäsenäänestyksellä kirkolliskokoukseen valittuja, vaan seurakunnan hallintoelinten valitsemista ehdokkaista seurakunnan valitsijamiesten valitsemia. He ovat siis mielestäni vastuullisia ensisijassa omalle seurakunnalleen.
Kun puhuin edellisessä blogijutussani ”lumiukoista” ja ”sätkynukeista”, pitänee selittää sitäkin hieman lisää, koska asiaa ei selvästikään ole haluttu ymmärtää oikein – siis ainakaan ”minun oikealla” tavalla. Kirkolliskokousta on usein verrattu Suomen eduskuntaan, josta kirkolliskokoukseen on myös lainattu liian monimutkainen kokouskäytäntö lähetekeskusteluineen, pöydällepanoineen, mietintöineen, ensimmäisine ja toisine käsittelyineen ja täysistuntoineen.
Lähetekeskustelu on oleellinen osa täysistuntoa, jossa edustaja tuo asian esille ja kertoo mielipiteensä käsiteltävästä asiasta. Asiaan otetaan kantaa ja tuodaan esille kaikki sitä koskevat puolet, vastaan tai puolesta. Asiaa ei suinkaan voi noin vain tuoda kokoukseen, silläkin on oma proseduurinsa, ennen kuin se pääsee kokouksen asialistalle. Ja jokainen tietää ennen kokousta, että asia on listalla. Se ei tule yllätyksenä.
Lähetekeskustelu on oleellinen osa demokratiaa, jota kirkolliskokouksenkin toivotaan edustavan. Lähetekeskustelussa tuodaan esille asian eri puolia – ollaanko samaa vai erimieltä. Keskustelun tarkoituksena on evästää asiaan käsittelevää valiokuntaa, joita kirkolliskokouksessa on käytännöllisesti katsoen vain neljä (laki, hallinto, sivistys ja talous). Lähetekeskustelu ei ole pelkkä asian esittelytilaisuus, siinä pitää esittää jo ensimmäiset poikkeavat näkökannat, jos tai kun sellaisia on. Asiaa ei tarvitse perusesitellä enää kokousedustajille, se on tehty kokousmateriaalissa kirkollishallituksen ja asian (aloitteen) tekijän taholta. Nyt on toisenlaisen esittelyn aika – vaihtoehtojen, mahdollisen erimielisyyden tai miksei yksimielisyydenkin.
Usein puhumattomuutta selitetään sillä, että asia käsitellään ”oikeasti” vasta valiokunnassa ja ”todelliset” keskustelut käydään siellä. Valiokuntatyöskentely on salaista ja siitä ei edes saa kertoa julkisuuteen, joten puhuuko joku jotain siellä, on melko abstraktia julkisuudelle. Huhujen mukaan sielläkään ei usein eräät ”maanhiljaiset” sano oikeastaan mitään. Joten valiokunnasta saa hyvän peitteen toimilleen ja voihan aina väittää, että otti kantaa valiokunnassa, mutta hävisi. No – senkin voi toki tuoda esille vaikka sitten valiokunnan asiasta antamassa mietinnössä, jos niin haluaa. Sitäkään ei tarvitse jättää kuulopuheen varaan.
Jotta edustaja täyttää sen tehtävän, mihin hänet on valittu, hänen tulee olla aktiivinen jokaisessa vaiheessa, myös lähetekeskustelussa ja asioiden myöhemmissä käsittelyissä useissa täysistunnoissa. Tosin tämä menettelytapa tuomittiin ainakin silloin, kun itse kokouksessa virallisena edustajana istuin, jarruttamiseksi ja ajan viemiseksi. Joillakin oli kiire kotiin tai kellä minnekin ja jos kaikki puhuisivat, kokous venyisi – joten jätä ihmeessä puhumatta, jos vain mahdollista. Joitakin vain ärsytti tuollainen puhuminen, koska asia ”oikeasti oli jo jossain päätetty”, kuten toisinaan annettiin myös ymmärtää. Tämä oli silloin ja kenties vieläkin kellokkaiden viesti ”lumiukoille” ja ”sätkynukeille”.
Kun katselin tämänkertaista kirkolliskokousta, joka koostuu puoliksi maallikoista, puoliksi papistosta ja piispat ovat siellä itseoikeutettuina, en tunnistanut aika suurta joukkoa maallikkoedustajista, vaikka olen toki huseerannut näissä kirkon kuvioissa jo muutaman vuosikymmenen. No ei se noiden ihmisten vika ole, jos en heitä tunne, enemmän se saattaa olla omakin vika, mutta on se osin valitsijoidenkin vika, jos lähettävät (valitsevat) edustajiksi ihmisiä, joilta puuttuu lähes kokonaan laajempi kirkon ja sen hallinnon perustuntemus.
Kaikki ovat toki aluksi noviiseja edustajia kokouksessa, mutta kyllä ensimmäisen kokouksen jälkeen pitäisi jo jollakin tavalla osoittaa olevansa valinnan arvoinen ja aktivoitua tekemään sitä, mihin on valittu. Edustamaan omaa kirkkoa, omaa aluetta ja omaa seurakuntaa niin, että se näkyy ja tuntuu. Ei edustajalta vaadita mitään sen suurempaa hurskautta eikä hurskastelua, mutta hyvä olisi hieman tuntea lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta tai ainakin tutustua tuleviin aiheisiin, kun kymmenen senttiä paksu kokousmappi saapuu kotiin kuukautta ennen kokousta.
Sain moitteita, kun käytin noita sanoja ”lumiukko” ja ”sätkynukke”, mutta kuten edellä yritin todistella, käyttöön oli osaltani omat perusteetkin. Ja edelleen jokainen sanojani epäilevä voi katsella noita suorien lähetysten tallenteita netistä ja tehdä niiden perusteella omat johtopäätöksensä. Minun mielestäni se ei riitä edustajalle, että on mukava kaveri, sopuisa, tunnettu hahmo, kaikkien kaveri, osaa laulaa ja on lisäksi äänessä vain netissä, sosiaalisessa mediassa. Äänessä tulee olla kirkolliskokouksessakin. Ja sillä tavalla, että se havaitaan muuallakin kuin valiokunnassa. Sitä on minun mielestäni kirkolliskokouksen edustajuus ihan samalla tavalla kuin sitä odotetaan eduskunnan kansanedustajiltakin. Asioitten hoitoon ei riitä kuuluminen ”kultapossukerhoon”, eikä se, että tuntee paljon ihmisiä. Pitää myös omata tiettyä substanssia, osaamista ja taitoa hyödyntää sitä.
Tässä tämä toinen blogijuttu kirkolliskokouksesta. Asiaa jäi vielä ainakin kolmanteen ja kirjoittelen sitä sopivina auvoisina hetkinäni.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Tiedän toki olevani sanomisissani särmikäs ja sanomisillani tallaan kenties toisinaan joidenkin liikavarpaille ja kuten eräs kirkolliskokousedustaja asian ilmaisi, että olen kyllä saanut tuntea sen nahoissani, samoin kuin moni muu kanssakulkija, joka ei joka asiassa ole mukautunut hymistelemään. Se on täysin väärä oletus, että teen tätä tarkoituksella, tahallani kärjistäen ja – kuten edellisessä blogijutussa jo kumosin – katkeroituneena. Kyllä tavoitteeni – jos niitä nyt pitää hakea – ovat idealistisia kirkkomme edun hakemista ja siihen pyrkimistä. Minun maalliseen sanavarastoon ei kaiketi parhaalla mahdollisella tavalla sovi ilmaus ”Jumalan ja Kirkon kunniaksi”, mutta sitähän tämä toiminta oikeasti on.
Jotteivät kaikki kirkolliskokouksessa olevat ihmiset ihan turhaan sanoistani leimautuisi, pitää sanoa myös se, että siellä on suuri joukko aivan ihania ihmisiä. Osan heistä olen saanut pitää ystävinäni tai kavereinani jo vuosikymmeniä ja siitä suuresti iloitsen. Mutta on joukossa toki monenlaisia muitakin ihmisiä, joita en millään ilveellä osaa oikein ystäviksi kutsua. Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, että kyllä ainakin osa heistä osaa myös osoittaa antipatiansa minua kohtaan ihan ymmärrettävällä ja konkreettisellakin tavalla ja omiin ideologisiin syihinsä perustuen. Osa silti puristelee nyrkkejään vain taskussaan.
Olin tällä kertaa pitkästä aikaa tekemässä juttua Valamossa luostarin kutsumana, en tunkenut sinne itse omasta halustani tai kiinnostuksestani. Striimausta ja videointia tein luvan perästä. Kysyin ja sain luvan videoida ja lähettää – kuten yksi virkailijoista sen ilmaisi – ”elävää kuvaa” nettiin kirkolliskokouksen puheenjohtajan eli arkkipiispan luvalla. Se, että kaikki eivät asiasta tienneet johtui joko siitä, että he eivät tunnistaneet kameraa kameraksi tai sitten he halusivat minun häipyvän paikalta.
Minulla ei ollut eikä ole tässä roolissa puheoikeutta kirkolliskokouksessa. Julkisessa kokouksessa saan olla läsnä ja käyttäytyä kuten yleensä ”oikeatkin toimittajat” tekevät, kuvaavat ja tekevät uutisjuttuja. Tässä tapauksessani olin siellä vielä – kuten jo mainitsinkin – ihan luvan perästä. Kyllä silloin, kun tätä toimintaani halutaan rajata tai estää, asia tuntuu minusta todella oudolta, kun samalla virallisissa puitteissa puhutaan avoimmuudesta. On vaikea kuvitella perusteita tuollaiselle ”estotoimille” tai edes yrityksille tehdä sitä. Onko se pelkoa siitä, että todellisuus paljastuu ja näkyy kaikelle kansalle, vai onko se kateutta vai mitä se on sen lisäksi, että kyseessä usein oli henkilö, josta toki tiedän aikaisemmista tapahtumista, ettei hän pidä minusta. Katso itse noita videoita ja tee niistä johtopäätelmäsi.
Kysyinkin eräältä asiaa kritisoineelta edustajalta, että olisiko hän mahdollisesti puhunut toisella tavalla, jos olisi ”tiennyt” striimauksen. Ainakin tuossa tilanteessa hän sen kielsi, mutta jokainen voi todellakin tehdä omat johtopäätelmänsä katsomalla uudestaan noita puheenvuoroja ja pohtimalla, miten henkilö esiintyy ”kotioloissa” omassa seurakunnassa tai muissa yhteyksissä ja miten kirkolliskokouksessa.
Jälkeenpäin saamani palaute on osoittanut toisen syyn, miksi läsnäoloni ja etenkin suorat lähetykseni koettiin kiusallisiksi. Jotkut edustajista olivat tavalla tai toisella evästetty puhumaan ja toimimaan valitsijoiden eli seurakunnan edellyttämällä tavalla. Edustajathan eivät ole seurakunnan jäsenäänestyksellä kirkolliskokoukseen valittuja, vaan seurakunnan hallintoelinten valitsemista ehdokkaista seurakunnan valitsijamiesten valitsemia. He ovat siis mielestäni vastuullisia ensisijassa omalle seurakunnalleen.
Kun puhuin edellisessä blogijutussani ”lumiukoista” ja ”sätkynukeista”, pitänee selittää sitäkin hieman lisää, koska asiaa ei selvästikään ole haluttu ymmärtää oikein – siis ainakaan ”minun oikealla” tavalla. Kirkolliskokousta on usein verrattu Suomen eduskuntaan, josta kirkolliskokoukseen on myös lainattu liian monimutkainen kokouskäytäntö lähetekeskusteluineen, pöydällepanoineen, mietintöineen, ensimmäisine ja toisine käsittelyineen ja täysistuntoineen.
Lähetekeskustelu on oleellinen osa täysistuntoa, jossa edustaja tuo asian esille ja kertoo mielipiteensä käsiteltävästä asiasta. Asiaan otetaan kantaa ja tuodaan esille kaikki sitä koskevat puolet, vastaan tai puolesta. Asiaa ei suinkaan voi noin vain tuoda kokoukseen, silläkin on oma proseduurinsa, ennen kuin se pääsee kokouksen asialistalle. Ja jokainen tietää ennen kokousta, että asia on listalla. Se ei tule yllätyksenä.
Lähetekeskustelu on oleellinen osa demokratiaa, jota kirkolliskokouksenkin toivotaan edustavan. Lähetekeskustelussa tuodaan esille asian eri puolia – ollaanko samaa vai erimieltä. Keskustelun tarkoituksena on evästää asiaan käsittelevää valiokuntaa, joita kirkolliskokouksessa on käytännöllisesti katsoen vain neljä (laki, hallinto, sivistys ja talous). Lähetekeskustelu ei ole pelkkä asian esittelytilaisuus, siinä pitää esittää jo ensimmäiset poikkeavat näkökannat, jos tai kun sellaisia on. Asiaa ei tarvitse perusesitellä enää kokousedustajille, se on tehty kokousmateriaalissa kirkollishallituksen ja asian (aloitteen) tekijän taholta. Nyt on toisenlaisen esittelyn aika – vaihtoehtojen, mahdollisen erimielisyyden tai miksei yksimielisyydenkin.
Usein puhumattomuutta selitetään sillä, että asia käsitellään ”oikeasti” vasta valiokunnassa ja ”todelliset” keskustelut käydään siellä. Valiokuntatyöskentely on salaista ja siitä ei edes saa kertoa julkisuuteen, joten puhuuko joku jotain siellä, on melko abstraktia julkisuudelle. Huhujen mukaan sielläkään ei usein eräät ”maanhiljaiset” sano oikeastaan mitään. Joten valiokunnasta saa hyvän peitteen toimilleen ja voihan aina väittää, että otti kantaa valiokunnassa, mutta hävisi. No – senkin voi toki tuoda esille vaikka sitten valiokunnan asiasta antamassa mietinnössä, jos niin haluaa. Sitäkään ei tarvitse jättää kuulopuheen varaan.
Jotta edustaja täyttää sen tehtävän, mihin hänet on valittu, hänen tulee olla aktiivinen jokaisessa vaiheessa, myös lähetekeskustelussa ja asioiden myöhemmissä käsittelyissä useissa täysistunnoissa. Tosin tämä menettelytapa tuomittiin ainakin silloin, kun itse kokouksessa virallisena edustajana istuin, jarruttamiseksi ja ajan viemiseksi. Joillakin oli kiire kotiin tai kellä minnekin ja jos kaikki puhuisivat, kokous venyisi – joten jätä ihmeessä puhumatta, jos vain mahdollista. Joitakin vain ärsytti tuollainen puhuminen, koska asia ”oikeasti oli jo jossain päätetty”, kuten toisinaan annettiin myös ymmärtää. Tämä oli silloin ja kenties vieläkin kellokkaiden viesti ”lumiukoille” ja ”sätkynukeille”.
Kun katselin tämänkertaista kirkolliskokousta, joka koostuu puoliksi maallikoista, puoliksi papistosta ja piispat ovat siellä itseoikeutettuina, en tunnistanut aika suurta joukkoa maallikkoedustajista, vaikka olen toki huseerannut näissä kirkon kuvioissa jo muutaman vuosikymmenen. No ei se noiden ihmisten vika ole, jos en heitä tunne, enemmän se saattaa olla omakin vika, mutta on se osin valitsijoidenkin vika, jos lähettävät (valitsevat) edustajiksi ihmisiä, joilta puuttuu lähes kokonaan laajempi kirkon ja sen hallinnon perustuntemus.
Kaikki ovat toki aluksi noviiseja edustajia kokouksessa, mutta kyllä ensimmäisen kokouksen jälkeen pitäisi jo jollakin tavalla osoittaa olevansa valinnan arvoinen ja aktivoitua tekemään sitä, mihin on valittu. Edustamaan omaa kirkkoa, omaa aluetta ja omaa seurakuntaa niin, että se näkyy ja tuntuu. Ei edustajalta vaadita mitään sen suurempaa hurskautta eikä hurskastelua, mutta hyvä olisi hieman tuntea lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta tai ainakin tutustua tuleviin aiheisiin, kun kymmenen senttiä paksu kokousmappi saapuu kotiin kuukautta ennen kokousta.
Sain moitteita, kun käytin noita sanoja ”lumiukko” ja ”sätkynukke”, mutta kuten edellä yritin todistella, käyttöön oli osaltani omat perusteetkin. Ja edelleen jokainen sanojani epäilevä voi katsella noita suorien lähetysten tallenteita netistä ja tehdä niiden perusteella omat johtopäätöksensä. Minun mielestäni se ei riitä edustajalle, että on mukava kaveri, sopuisa, tunnettu hahmo, kaikkien kaveri, osaa laulaa ja on lisäksi äänessä vain netissä, sosiaalisessa mediassa. Äänessä tulee olla kirkolliskokouksessakin. Ja sillä tavalla, että se havaitaan muuallakin kuin valiokunnassa. Sitä on minun mielestäni kirkolliskokouksen edustajuus ihan samalla tavalla kuin sitä odotetaan eduskunnan kansanedustajiltakin. Asioitten hoitoon ei riitä kuuluminen ”kultapossukerhoon”, eikä se, että tuntee paljon ihmisiä. Pitää myös omata tiettyä substanssia, osaamista ja taitoa hyödyntää sitä.
Tässä tämä toinen blogijuttu kirkolliskokouksesta. Asiaa jäi vielä ainakin kolmanteen ja kirjoittelen sitä sopivina auvoisina hetkinäni.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti