Viime aikoina olen lukenut useasta eri lähteestä huolestuttavia uutisia. Niiden sisältö on kertonut yrityksistä muuttaa ja kenties pian myös lopettaa uskonnonopetus kouluistamme. Tämä lienee ”johdonmukainen jatkumo” maamme sekularisoitumiselle, maallistumiselle, missä uskonnon ja kirkon merkitys häviää ja lopulta poistuu kokonaan.
En ole millään tavalla toisen kansankirkkomme, luterilaisuuden, tuntija, mutta väitän silti, että monessa asiassa ”jäljet johtavat sylttytehtaalle”, jos nyt käyttäisin tuota vanhaa Tattarisuon tapaukseen viittaavaa sanontaa, jonka aikanaan Ajan Sana – nimestään huolimatta ei uskonnollinen, vaan äärinationalistisen IKL:n julkaisema lehti – lanseerasi maailmalle.
Toisessa kansankirkossa ovat aina olleet ”katto korkealla ja seinät leveällä” ja sen opetuksen alle on mahtunut monenlaista kansanliikettä ja jopa lahkoja. Länsimaisen kirkon suuri ongelma: demokraattisuus, on konkretisoitunut tuossa toisessa kirkossamme tavalla, joka on jättänyt jälkensä moneen asiaan – pappeus ja avioliitto ovat asioita, jotka nyt ensimmäisenä mieleen tulevat. Joissain asioissa on menty ehkä jo liian pitkälle ja yhteydet muihin uskonnollisiin organisaatioihin ovat siitä syystä vaikeutuneet.
Omassa ortodoksisessa kirkossamme pitäisi kai ajatella enemmän epädemokraattisesti, joku sanoisi ehkä synodaalisesti, joku traditionaalisesti. Mutta tiedä häntä, miten kirkkomme tällaisena vähemmistökirkkona enemmistön seassa kauan eläneenä ja usein myös jossain määrin omasta Äiti Kirkosta hiljalleen etääntyneenä reagoi asioihin. Monessa asiassa – vaikkapa kirkon hallinnossa ja muissa ulkoisissa seikoissa – olemme kyllä ottaneet joskus jopa liiaksi asti mallia toisesta kansankirkostamme ja koko länsimaisesta yhteiskunnastamme ja sen hallintojärjestelmästä ja nyt ”nautimme” sen mukanaan tuomista ongelmista.
Samalla kun olemme tulleet yhä enemmän ”länsimaisiksi”, ”demokraattisiksi”, olemme heittäneet roskakoriin runsaasti asioita, joita voisi nimittää vaikka sitten bysanttilaisiksi tai slaavilaisiksi tai jopa viime aikoina karjalaisiksi. Pesemme epätoivoisesti perinteisiä kirkkokasvojamme ja yritämme tehdä väen väkisin kirkostamme samankaltaisen hajuttoman, mauttoman ja kasvottoman yleisuskonnon, kuin millaisena tuo toinen kirkkomme aina välistä näyttäytyy – ainakin minulle ortodoksille. Ja samalla siitä valitettavasti häviää tuo oikea maku ja uskonnosta tulee monelle ihmiselle turha asia.
Yksi tällainen aikaan liittyvä kasvojenpesu liittyy kouluopetukseen. Ja nimenomaan oman uskonnon opetukseen, johon meillä toisena kansakirkkona on ollut oikeus jo kauan tietyin edellytyksin. Samalla tuota oikeutta on laajennettu monelle muullekin uskonnolliselle ryhmälle ja kulut ovat tietysti lisääntyneet, koska opetettavat ryhmät ovat yleensä näissä vähemmistöuskonnoissa pienet ja kulut vastaavasti suuret. Täytyy säästää ja säätää.
Uskonnonopetusta kaavaillaan muutettavaksi milloin millaiseksikin. Usein on vielä niin, että enemmistön ihmiset tai joskus jopa uskonnottomat, pohtivat, miten vaikkapa ortodoksista uskontoa opetetaan. Hullua! Ortodokseja ollaan raahaamassa yhteiseen uskonnonopetukseen, sellaisten opettajien opetettavaksi, joilla ei ole paljoakaan todellista ja oikeaa tietoa ortodoksisesta uskonnosta oppiaineena tai ideologiana, uskontona.
Sanon näin, koska itsekin olen saanut toisen opettajan tutkinnon ohessa ortodoksisen uskonnon opettajan pätevyyden ja kaiken lisäksi vielä presidentiltä – ihan Mauno Koiviston itse allekirjoittaman – erivapauden opettaa vaikka tarvittaessa luterilaista uskontoa. Luojalle kiitos, etten ole tarvinnut noin tehdä. Vaikka minulla on ollut joitain osioita tutkinnossani muista uskonnoista, ja äitini oli luterilainen, en todellakaan katso tuntevani luterilaista uskontoa niin, että osaisin sitä oikein opettaa. En tiedä tuntevatko luterilaiset uskonnonopettajat samalla tavoin vai eri tavoin. Minusta kun uskonnon opettaminen ei koskaan ole ollut mitään kirjaviisauden opettamista, vaan uskon opettamista, syvää oman kirkon opin ja tapojen tuntemista.
Tämä asia tuli varsin konkreettisella tavalla esille viime viikonloppuna, kun Mikkelissä vietettiin ikonimaalauspiirin juhlaa liturgialla ja muilla juhlallisuuksilla. Kirkossa oli vieraita muualta Savosta ja Etelä-Karjalasta, joukossa oli mukana useita ns. maahanmuuttajia, siis ortodokseja, jotka ovat tulleet maahamme toisesta maasta – usein Venäjältä. Venäjällä uskonnonopetus oli viime vuosikymmeninä Neuvostoliiton aikana varsin vähäistä. Koulussa sitä ei opetettu, mutta kotona joskus ja joissain tapauksissa.
Vanhat baabuskat, isoäidit, olivat siinä tärkeässä osassa. He siirsivät omaa uskoaan ja hiljaista tietoaan tehokkaasti nuoremmille lapsilleen ja vunukoilleen, lapsenlapsilleen. Oppi meni ”suusta suuhun ja kädestä käteen”, ei kirjojen avulla, vaan oppimalla elämään ortodoksisesti, ortodoksisia tapoja noudattaen. Juuri sillä tavalla kuin itsekin toivoisin sitä voitavan tehdä kouluissakin.
Suomessa on paljon keskusteltu ortodoksisen ns. kantaväestön keskuudessa venäläisestä ortodoksisuudesta ja uskonnollisuudesta ja moni on pitänyt sitä suomalaiseen länsimaiseen yhteiskuntaan hieman huonommin sopivana. Onko näin? Minusta ei ole, sillä noin sanovat näkevät kenties vain ne uskonnon ja valtion yhteenliittymän huonot puolet, joita jokaisessa organisaatiossa tulee, jos siellä on jaossa maallista valtaa ja kunniaa sekä taloudellisia etuja. Ja juuri noistahan media mielellään puhuu ja tekee sensaatiojuttujaan. Ja usein puhujina ovat kaiken lisäksi toisen kansakirkkomme jäsenet tai sieltä kirkkoomme siirtyneet, jotka eivät ortodoksisia tapoja ole vielä ennättäneet oppia.
Venäjällä kirkko organisaationa on suuri ja siellä, kuten Suomessa luterilaisessa kirkossa – katto on korkealla ja seinät leveällä. Joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa. Mutta väitän, että se ortodoksinen ydin, joka kulki läpi neuvostoajan vanhojen baabuskojen muistissa ja opetuksessa, on kova ja terve. Oikeaa uskoa, ortodoksisuutta parhaimmillaan.
Ja tätä kohtasin viime viikonloppuna kaksikin kertaa ja molemmat olivat minulle hyvää opetusta suvaitsevaisuudessa, rakkaudessa ja ymmärryksessä. Lyhyesti nuo tapahtumat olivat seuraavia. Liturgian alussa kaksi nuorta – ehkä noin 10 – 13-vuotiasta – tyttöä käveli seurakuntamme Mikkelin kanttorin Marian luo ja kysyivät luvan tulla kuoroon laulamaan. Ilahduin suuresti tästä ja uudelleen siitä, kun Maria antoi heille nuottitelineen ja kirjan, josta laulaa. Ja sitä he tekivätkin tyylillä ja rakkaudella. Kiitos näille kahdelle tytölle – Ksenialle ja Katjalle – tuosta upeasta teosta, joka ei heille suinkaan ollut suoritus vaan elämää. Sain myös heiltä ja heidän vanhemmiltaan luvan julkaista heidän nimensä ja kuvansa netissä.
Toinen opetus oli hieman erilaisempi. Olin lähdössä pois kirkolta ja kävelin mäkeä alas, kun noin parikymppinen kirkossa myös kuorossa laulanut nuori mies kysyi minulta, olenko mikkeliläinen. Menin hieman hämilleen, ja vastasin olevani. Hän ei ollut minua ennen nähnyt – siis kirkossa. Olenhan elänyt Mikkelissä reilut 40 vuotta ja käynyt toki kirkossakin. En tiedä kuinka kauan hän on elänyt Mikkelissä ja en mitenkään yritä selitellä poissaolojani omilla matkoillani, mutta kyllä asia hieman pysäytti.
Mutta ei tuo edellä mainittu kaiketi siltikään ollut se ”villakoiran ydin”. Ei – vaan se, että nuori mies kirkosta pois kävellessä loi yhteisöllisen kontaktin toiseen ortodoksiin ja vieläpä ihan hyvässä mielessä – huolestuneena, käynkö kirkossa. Rohkeni sen tehdä ja rohkeni kysyä.
Jälleen totesin mielessäni että sain toisen opetuksen ns. maahanmuuttajalta – ensimmäisen kuoron tytöiltä ja toisen nuorelta mieheltä: olemme kaikki ortodokseja ja meidän pitäisi kaikin mahdollisin tavoin ylläpitää yhteisöllisyyttä ja huolehtia toisistamme. Auttaa, jos emme pääse kirkkoon ja rohjeta lähestyä toista ihmistä ilman sivuajatuksia, auttajana, huolenpitäjänä ja mikä tärkeintä, ortodoksina.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
 |
| Mikkelin Pyhän ylienkeli MIkaelin ortodoksinen kirkko syksyisessä ruskakuvassa. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Toisessa kansankirkossa ovat aina olleet ”katto korkealla ja seinät leveällä” ja sen opetuksen alle on mahtunut monenlaista kansanliikettä ja jopa lahkoja. Länsimaisen kirkon suuri ongelma: demokraattisuus, on konkretisoitunut tuossa toisessa kirkossamme tavalla, joka on jättänyt jälkensä moneen asiaan – pappeus ja avioliitto ovat asioita, jotka nyt ensimmäisenä mieleen tulevat. Joissain asioissa on menty ehkä jo liian pitkälle ja yhteydet muihin uskonnollisiin organisaatioihin ovat siitä syystä vaikeutuneet.
Omassa ortodoksisessa kirkossamme pitäisi kai ajatella enemmän epädemokraattisesti, joku sanoisi ehkä synodaalisesti, joku traditionaalisesti. Mutta tiedä häntä, miten kirkkomme tällaisena vähemmistökirkkona enemmistön seassa kauan eläneenä ja usein myös jossain määrin omasta Äiti Kirkosta hiljalleen etääntyneenä reagoi asioihin. Monessa asiassa – vaikkapa kirkon hallinnossa ja muissa ulkoisissa seikoissa – olemme kyllä ottaneet joskus jopa liiaksi asti mallia toisesta kansankirkostamme ja koko länsimaisesta yhteiskunnastamme ja sen hallintojärjestelmästä ja nyt ”nautimme” sen mukanaan tuomista ongelmista.
Samalla kun olemme tulleet yhä enemmän ”länsimaisiksi”, ”demokraattisiksi”, olemme heittäneet roskakoriin runsaasti asioita, joita voisi nimittää vaikka sitten bysanttilaisiksi tai slaavilaisiksi tai jopa viime aikoina karjalaisiksi. Pesemme epätoivoisesti perinteisiä kirkkokasvojamme ja yritämme tehdä väen väkisin kirkostamme samankaltaisen hajuttoman, mauttoman ja kasvottoman yleisuskonnon, kuin millaisena tuo toinen kirkkomme aina välistä näyttäytyy – ainakin minulle ortodoksille. Ja samalla siitä valitettavasti häviää tuo oikea maku ja uskonnosta tulee monelle ihmiselle turha asia.
Yksi tällainen aikaan liittyvä kasvojenpesu liittyy kouluopetukseen. Ja nimenomaan oman uskonnon opetukseen, johon meillä toisena kansakirkkona on ollut oikeus jo kauan tietyin edellytyksin. Samalla tuota oikeutta on laajennettu monelle muullekin uskonnolliselle ryhmälle ja kulut ovat tietysti lisääntyneet, koska opetettavat ryhmät ovat yleensä näissä vähemmistöuskonnoissa pienet ja kulut vastaavasti suuret. Täytyy säästää ja säätää.
Uskonnonopetusta kaavaillaan muutettavaksi milloin millaiseksikin. Usein on vielä niin, että enemmistön ihmiset tai joskus jopa uskonnottomat, pohtivat, miten vaikkapa ortodoksista uskontoa opetetaan. Hullua! Ortodokseja ollaan raahaamassa yhteiseen uskonnonopetukseen, sellaisten opettajien opetettavaksi, joilla ei ole paljoakaan todellista ja oikeaa tietoa ortodoksisesta uskonnosta oppiaineena tai ideologiana, uskontona.
Sanon näin, koska itsekin olen saanut toisen opettajan tutkinnon ohessa ortodoksisen uskonnon opettajan pätevyyden ja kaiken lisäksi vielä presidentiltä – ihan Mauno Koiviston itse allekirjoittaman – erivapauden opettaa vaikka tarvittaessa luterilaista uskontoa. Luojalle kiitos, etten ole tarvinnut noin tehdä. Vaikka minulla on ollut joitain osioita tutkinnossani muista uskonnoista, ja äitini oli luterilainen, en todellakaan katso tuntevani luterilaista uskontoa niin, että osaisin sitä oikein opettaa. En tiedä tuntevatko luterilaiset uskonnonopettajat samalla tavoin vai eri tavoin. Minusta kun uskonnon opettaminen ei koskaan ole ollut mitään kirjaviisauden opettamista, vaan uskon opettamista, syvää oman kirkon opin ja tapojen tuntemista.
Tämä asia tuli varsin konkreettisella tavalla esille viime viikonloppuna, kun Mikkelissä vietettiin ikonimaalauspiirin juhlaa liturgialla ja muilla juhlallisuuksilla. Kirkossa oli vieraita muualta Savosta ja Etelä-Karjalasta, joukossa oli mukana useita ns. maahanmuuttajia, siis ortodokseja, jotka ovat tulleet maahamme toisesta maasta – usein Venäjältä. Venäjällä uskonnonopetus oli viime vuosikymmeninä Neuvostoliiton aikana varsin vähäistä. Koulussa sitä ei opetettu, mutta kotona joskus ja joissain tapauksissa.
Vanhat baabuskat, isoäidit, olivat siinä tärkeässä osassa. He siirsivät omaa uskoaan ja hiljaista tietoaan tehokkaasti nuoremmille lapsilleen ja vunukoilleen, lapsenlapsilleen. Oppi meni ”suusta suuhun ja kädestä käteen”, ei kirjojen avulla, vaan oppimalla elämään ortodoksisesti, ortodoksisia tapoja noudattaen. Juuri sillä tavalla kuin itsekin toivoisin sitä voitavan tehdä kouluissakin.
Suomessa on paljon keskusteltu ortodoksisen ns. kantaväestön keskuudessa venäläisestä ortodoksisuudesta ja uskonnollisuudesta ja moni on pitänyt sitä suomalaiseen länsimaiseen yhteiskuntaan hieman huonommin sopivana. Onko näin? Minusta ei ole, sillä noin sanovat näkevät kenties vain ne uskonnon ja valtion yhteenliittymän huonot puolet, joita jokaisessa organisaatiossa tulee, jos siellä on jaossa maallista valtaa ja kunniaa sekä taloudellisia etuja. Ja juuri noistahan media mielellään puhuu ja tekee sensaatiojuttujaan. Ja usein puhujina ovat kaiken lisäksi toisen kansakirkkomme jäsenet tai sieltä kirkkoomme siirtyneet, jotka eivät ortodoksisia tapoja ole vielä ennättäneet oppia.
Venäjällä kirkko organisaationa on suuri ja siellä, kuten Suomessa luterilaisessa kirkossa – katto on korkealla ja seinät leveällä. Joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa. Mutta väitän, että se ortodoksinen ydin, joka kulki läpi neuvostoajan vanhojen baabuskojen muistissa ja opetuksessa, on kova ja terve. Oikeaa uskoa, ortodoksisuutta parhaimmillaan.
 |
| Katja ja Ksenia kuorossa taustalla. Maria johtaa kuoroa ja mukana kuorossa lauloi myös tyttöjen oma isä. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Toinen opetus oli hieman erilaisempi. Olin lähdössä pois kirkolta ja kävelin mäkeä alas, kun noin parikymppinen kirkossa myös kuorossa laulanut nuori mies kysyi minulta, olenko mikkeliläinen. Menin hieman hämilleen, ja vastasin olevani. Hän ei ollut minua ennen nähnyt – siis kirkossa. Olenhan elänyt Mikkelissä reilut 40 vuotta ja käynyt toki kirkossakin. En tiedä kuinka kauan hän on elänyt Mikkelissä ja en mitenkään yritä selitellä poissaolojani omilla matkoillani, mutta kyllä asia hieman pysäytti.
Mutta ei tuo edellä mainittu kaiketi siltikään ollut se ”villakoiran ydin”. Ei – vaan se, että nuori mies kirkosta pois kävellessä loi yhteisöllisen kontaktin toiseen ortodoksiin ja vieläpä ihan hyvässä mielessä – huolestuneena, käynkö kirkossa. Rohkeni sen tehdä ja rohkeni kysyä.
Jälleen totesin mielessäni että sain toisen opetuksen ns. maahanmuuttajalta – ensimmäisen kuoron tytöiltä ja toisen nuorelta mieheltä: olemme kaikki ortodokseja ja meidän pitäisi kaikin mahdollisin tavoin ylläpitää yhteisöllisyyttä ja huolehtia toisistamme. Auttaa, jos emme pääse kirkkoon ja rohjeta lähestyä toista ihmistä ilman sivuajatuksia, auttajana, huolenpitäjänä ja mikä tärkeintä, ortodoksina.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti