Tämä korona-aika karanteeneineen ja samaan syssyyn sattunut oma isompi operaatio sairaalassa ja siihen liittynyt vielä tiukempi karanteeni ovat kypsyttäneet minua melkoisesti viime aikoina. Olen ryhtynyt ajattelemaan omia asioitani ja toimiani aikalailla toisella tavoin. Onko minun välttämätöntä toimia sillä tavalla kuin nyt toimin tai olen aiemmin toiminut? Ei varmaankaan.
Otan tähän yhden esimerkin. Kirjoitan aina silloin tällöin blogiini kirjoituksia erilaisista aiheista, Usein ne koskevat vaikkapa omaa ortodoksista kirkkoani tai yleensäkin ortodoksisuutta. Tyylini kirjoittaa on varmaan melko särmikäs. Olen todennäköisesti myös sellainen ihminen ja tuon särmikkyyden tarvittaessa esille, jos minusta siltä tuntuu. En varsinaisesti pelkää ottaa jotain vaikeaa asiaa esille, jos siihen on todellista tarvetta, mutten myöskään halua tarpeettomasti loukata sillä tavalla ketään, että siitä menisimme sitten nykyortodoksisen tavan mukaisesti käräjille asti.
Tuollainen asetelma rajaa tietysti ilmaisuvapauttani jonkin verran. Usein kirjoitankin siitä johtuen sellaisella tyylillä, etteivät kaikki ihmiset, jotka eivät tunne ”syntyjä syviä” ja jotka eivät osaa lukea "rivien väleistä", välttämättä ymmärrä, mistä kirjoitan ja silloin he helposti syyttävät minua vihjailusta, pelkkien teesien esilletuomisesta. Näin on ihan varmaan aiheesta, mutta silti mielestäni myös jossain määrin omasta syystään. Yritän yleensä analysoida asiaa ensin mielessäni ja kirjoittaa sitten ulos sen, mitä asiasta voi edellä mainitut seikat huomioiden kirjoittaa. Se ei välttämättä ole kaikille ns. lukijaystävällistä tekstiä.
Yksi asia, joka usein näkyy teksteissäni on kirkkoon aikuisiällä liittyneet, useinmiten luterilaisesta kansankirkostamme ortodoksiseen kirkkoon liittyneet. Aivan äskettäin kirjoitin mielestäni selkeän mielipiteeni kirkkoon liittyneistä: ilman heitä ortodoksisella kirkolla menisi paljon huonommin monesta syystä, on siis hyvä kirkollemme, että he ovat tuollaisen ratkaisunsa tehneet. Näin on vaikkapa siksi, ettei oma vähäinen ortodoksinen kantaväestö riitä maallistuneessa maailmassamme tuottamaan tarpeeksi ortodoksisen kirkon jäseniä ja siksi liittyneistä tulee hyvä lisä kirkon jäsenmäärään.
Toinen merkittävä syy tuollaiseen myönteiseen lausumaan on myös se, että liittyminen on monelle niin vakava ja suuri, tärkeä asia, että liityttyään heistä usein tulee todella hyviä ortodoksisen kirkon jäseniä, mikäli vain oman henkilökohtaisen liittymisen perusteet ovat olleet riittävän konkreettisia ja merkittäviä, ei hetken mielijohteita. Siksi minulla ei ole mitään syytä mollata näitä vaikkapa luterilaisesta kirkosta tulleita yleisellä tasolla. Jos joku niin minusta sanoo, pahoitan mieleni siitä – niin väärässä sanoja on.
Mutta, mutta … Heissäkin – siis liittyjissä ihan samoin kuin syntymästään saakka ortodoksissa – on monenlaisia ihmisiä. Sellaisiakin, joiden osalta koko prosessi on mennyt ehkä jopa hieman pieleen. Syyt vaihtaa kirkkoa ovat olleet ehkä tarkempaa tarkastelua kestämättömät tai hätäiset ja joillakin prosessi ei ole toiminut ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Katekumeeniaika eli siirtymäaika kirkosta toiseen on jäänyt torsoksi, mitään ei ole opiskeltu uudesta kirkosta, on kuviteltu liiaksi, arveltu turhia, odotettu liikaa, ehkä petyttykin. Kauniit ikonit ja kirkkolaulu eivät enää riitäkään, kun on tosi kysymyksessä – vaikkapa paasto tai muu kilvoittelu tai vaikka ne ikivanhat kanonit ja niiden mukaan eläminen, niiden noudattaminen.
Samalla monet sen entisen kirkon tai yhteisön lapsuus- ja nuoruusajan pyhäkouluissa tai kansa/perus/oppikouluissa ja rippikouluissa tai leireillä opitut asiat eivät ole hävinneet mihinkään – se on ihan normaalia – mutta samalla ne valitettavasti puskevat vielä päällimmäiseksi useissa ortodoksisia asioita koskevissa tapauksissa. Usein näin tapahtuu useille meille juuri vanhetessa, iän karttuessa tai sairastellessa, kun muutoinkin ajattelun ja erilaisten muiden seikkojen – vaikkapa muistinkin – kontrolli alkaa hävitä tai heiketä. Kun pitää miettiä jotain asiaa, se suodatetaankin vanhan aikanaan jätetyn kirkon käsitysten ja opin läpi, eikä – koska opetus oli jäänyt mahdollisesti vaillanaiseksi – osata katsoa tai jopa kokea asiaa ortodoksisesti.
Tuollainen käytäntö ei suinkaan ole kaikkien kohtalo, mutta riittävän monen ja usein valitettavasti juuri vielä joko niiden kovaäänisen tai muuten aktiivien, jotka kyllä tuovat sitten tämän ainoan oikeaksi kokemansa mielipiteen kuuluvasti ja näkyvästi esille. Asiahan ei kaiken kaikkiaan meillä ortodoksisessa kirkossa ole millään tavalla outo ja ennennäkemätön, sillä onhan meillä ollut piispankin tehtävään valittuna henkilö, jota ei todennäköisesti voitaisi nykykäytännönkään ja säädösten mukaan laillisesti valita papin toimeen seurakunnassa.
Samoin suhtautuminen joihinkin kirkkoomme liittyneisiin kellokkaisiin – julkisuuden henkilöihin tai muuten esillä oleviin – on melko vaihtelevaa eri seurakunnissa ja kiinni pitkälti joko ko. hiippakunnan piispan tai seurakunnan papiston ajatusmaailmasta. Siellä, missä tällaisia liittyneitä ei ihan heti – usein vasta sopivan pitkän sopeutumisajan jälkeen – valita seurakunnallisiin tai kirkollisiin luottamustehtäviin, toisaalla heidät laitetaan heti jopa kirkolliskokoukseen päättämään kirkon tärkeimmistä asioista tai seurakunnan hallintoon päättämään seurakunnan asioista. Henkilön julkisuus- ja mainosarvo koetaan silloin tärkeämmäksi kuin asiaosaaminen. Tällaisen henkilön manipuloiminen, vääränlainen ohjaaminen ”oikeiden” päätösten tekoon, on myös usein helpompaa, kun tieto oikeasta on vaillinaista tai joskus jopa väärää tai toisten omien etujensa vuoksi syöttämää.
Asiakokonaisuutta ei millään tavalla helpota ns. äidinmaito-ortodoksit eli kasteessa lapsena kirkkoon liitetyt, maallistuneet, ortodoksisuudesta ja perinteistä – kanoneista nyt puhumattakaan – suuremmin piittamattomat kirkon jäsenet, joita kirkossamme lienee enemmistö. Heidänkään esimerkkiinsä ei aina voi luottaa, he voivat – kuten eräs kertoi somessa – tehdä jotain outoja toimia, aivan omaa oppia ja jopa uskoa vastaan ja tällaiset toimet ihmetyttävät juuri näitä liittyjiä ja he saavat asiasta vain lisää virtaa valittamiseensa. He aiheellisesti kysyvät, onko sellainen siis mahdollista? Voinko minäkin soveltaa oppia mieleni mukaan? Eihän satoja vuosia vanhat säännöt voi olla enää kurantteja nykyaikana. Näinkö se menee!
Tällaisessa tilanteessa minulle on selvästi syntynyt jonkinlainen ristiriitainen tunne kirkkoon liittyjistä – siis melko pienestä, mutta valitettavan ääneekkäästä ryhmästä soveltajia. Tuota tunnetta en välttämättä ole osannut pukea oikealla tavalla sanoiksi ja vaikutelma mielipiteestäni on voinut olla jollekin liittyjälle sellainen, että syytän kaikkia liittyjiä kirkkomme lokaanvedosta ja virheistä Näin ei missään tapauksessa ole asian laita.
Pyydän nöyrästi anteeksi kaikilta, jotka ovat sanani, tekstini tai tekoni sellaisiksi kokeneet. Tästä eteenpäin toimin varmaan (toivottavasti) toisin, tosin nyt täysin yksityisenä henkilönä omilla yksityisillä sivuillani ja mahdollisesti myös yksityisessä blogissani. Katsotaan nyt.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka
Otan tähän yhden esimerkin. Kirjoitan aina silloin tällöin blogiini kirjoituksia erilaisista aiheista, Usein ne koskevat vaikkapa omaa ortodoksista kirkkoani tai yleensäkin ortodoksisuutta. Tyylini kirjoittaa on varmaan melko särmikäs. Olen todennäköisesti myös sellainen ihminen ja tuon särmikkyyden tarvittaessa esille, jos minusta siltä tuntuu. En varsinaisesti pelkää ottaa jotain vaikeaa asiaa esille, jos siihen on todellista tarvetta, mutten myöskään halua tarpeettomasti loukata sillä tavalla ketään, että siitä menisimme sitten nykyortodoksisen tavan mukaisesti käräjille asti.
Tuollainen asetelma rajaa tietysti ilmaisuvapauttani jonkin verran. Usein kirjoitankin siitä johtuen sellaisella tyylillä, etteivät kaikki ihmiset, jotka eivät tunne ”syntyjä syviä” ja jotka eivät osaa lukea "rivien väleistä", välttämättä ymmärrä, mistä kirjoitan ja silloin he helposti syyttävät minua vihjailusta, pelkkien teesien esilletuomisesta. Näin on ihan varmaan aiheesta, mutta silti mielestäni myös jossain määrin omasta syystään. Yritän yleensä analysoida asiaa ensin mielessäni ja kirjoittaa sitten ulos sen, mitä asiasta voi edellä mainitut seikat huomioiden kirjoittaa. Se ei välttämättä ole kaikille ns. lukijaystävällistä tekstiä.
Yksi asia, joka usein näkyy teksteissäni on kirkkoon aikuisiällä liittyneet, useinmiten luterilaisesta kansankirkostamme ortodoksiseen kirkkoon liittyneet. Aivan äskettäin kirjoitin mielestäni selkeän mielipiteeni kirkkoon liittyneistä: ilman heitä ortodoksisella kirkolla menisi paljon huonommin monesta syystä, on siis hyvä kirkollemme, että he ovat tuollaisen ratkaisunsa tehneet. Näin on vaikkapa siksi, ettei oma vähäinen ortodoksinen kantaväestö riitä maallistuneessa maailmassamme tuottamaan tarpeeksi ortodoksisen kirkon jäseniä ja siksi liittyneistä tulee hyvä lisä kirkon jäsenmäärään.
Toinen merkittävä syy tuollaiseen myönteiseen lausumaan on myös se, että liittyminen on monelle niin vakava ja suuri, tärkeä asia, että liityttyään heistä usein tulee todella hyviä ortodoksisen kirkon jäseniä, mikäli vain oman henkilökohtaisen liittymisen perusteet ovat olleet riittävän konkreettisia ja merkittäviä, ei hetken mielijohteita. Siksi minulla ei ole mitään syytä mollata näitä vaikkapa luterilaisesta kirkosta tulleita yleisellä tasolla. Jos joku niin minusta sanoo, pahoitan mieleni siitä – niin väärässä sanoja on.
Mutta, mutta … Heissäkin – siis liittyjissä ihan samoin kuin syntymästään saakka ortodoksissa – on monenlaisia ihmisiä. Sellaisiakin, joiden osalta koko prosessi on mennyt ehkä jopa hieman pieleen. Syyt vaihtaa kirkkoa ovat olleet ehkä tarkempaa tarkastelua kestämättömät tai hätäiset ja joillakin prosessi ei ole toiminut ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Katekumeeniaika eli siirtymäaika kirkosta toiseen on jäänyt torsoksi, mitään ei ole opiskeltu uudesta kirkosta, on kuviteltu liiaksi, arveltu turhia, odotettu liikaa, ehkä petyttykin. Kauniit ikonit ja kirkkolaulu eivät enää riitäkään, kun on tosi kysymyksessä – vaikkapa paasto tai muu kilvoittelu tai vaikka ne ikivanhat kanonit ja niiden mukaan eläminen, niiden noudattaminen.
Samalla monet sen entisen kirkon tai yhteisön lapsuus- ja nuoruusajan pyhäkouluissa tai kansa/perus/oppikouluissa ja rippikouluissa tai leireillä opitut asiat eivät ole hävinneet mihinkään – se on ihan normaalia – mutta samalla ne valitettavasti puskevat vielä päällimmäiseksi useissa ortodoksisia asioita koskevissa tapauksissa. Usein näin tapahtuu useille meille juuri vanhetessa, iän karttuessa tai sairastellessa, kun muutoinkin ajattelun ja erilaisten muiden seikkojen – vaikkapa muistinkin – kontrolli alkaa hävitä tai heiketä. Kun pitää miettiä jotain asiaa, se suodatetaankin vanhan aikanaan jätetyn kirkon käsitysten ja opin läpi, eikä – koska opetus oli jäänyt mahdollisesti vaillanaiseksi – osata katsoa tai jopa kokea asiaa ortodoksisesti.
Tuollainen käytäntö ei suinkaan ole kaikkien kohtalo, mutta riittävän monen ja usein valitettavasti juuri vielä joko niiden kovaäänisen tai muuten aktiivien, jotka kyllä tuovat sitten tämän ainoan oikeaksi kokemansa mielipiteen kuuluvasti ja näkyvästi esille. Asiahan ei kaiken kaikkiaan meillä ortodoksisessa kirkossa ole millään tavalla outo ja ennennäkemätön, sillä onhan meillä ollut piispankin tehtävään valittuna henkilö, jota ei todennäköisesti voitaisi nykykäytännönkään ja säädösten mukaan laillisesti valita papin toimeen seurakunnassa.
Samoin suhtautuminen joihinkin kirkkoomme liittyneisiin kellokkaisiin – julkisuuden henkilöihin tai muuten esillä oleviin – on melko vaihtelevaa eri seurakunnissa ja kiinni pitkälti joko ko. hiippakunnan piispan tai seurakunnan papiston ajatusmaailmasta. Siellä, missä tällaisia liittyneitä ei ihan heti – usein vasta sopivan pitkän sopeutumisajan jälkeen – valita seurakunnallisiin tai kirkollisiin luottamustehtäviin, toisaalla heidät laitetaan heti jopa kirkolliskokoukseen päättämään kirkon tärkeimmistä asioista tai seurakunnan hallintoon päättämään seurakunnan asioista. Henkilön julkisuus- ja mainosarvo koetaan silloin tärkeämmäksi kuin asiaosaaminen. Tällaisen henkilön manipuloiminen, vääränlainen ohjaaminen ”oikeiden” päätösten tekoon, on myös usein helpompaa, kun tieto oikeasta on vaillinaista tai joskus jopa väärää tai toisten omien etujensa vuoksi syöttämää.
Asiakokonaisuutta ei millään tavalla helpota ns. äidinmaito-ortodoksit eli kasteessa lapsena kirkkoon liitetyt, maallistuneet, ortodoksisuudesta ja perinteistä – kanoneista nyt puhumattakaan – suuremmin piittamattomat kirkon jäsenet, joita kirkossamme lienee enemmistö. Heidänkään esimerkkiinsä ei aina voi luottaa, he voivat – kuten eräs kertoi somessa – tehdä jotain outoja toimia, aivan omaa oppia ja jopa uskoa vastaan ja tällaiset toimet ihmetyttävät juuri näitä liittyjiä ja he saavat asiasta vain lisää virtaa valittamiseensa. He aiheellisesti kysyvät, onko sellainen siis mahdollista? Voinko minäkin soveltaa oppia mieleni mukaan? Eihän satoja vuosia vanhat säännöt voi olla enää kurantteja nykyaikana. Näinkö se menee!
Tällaisessa tilanteessa minulle on selvästi syntynyt jonkinlainen ristiriitainen tunne kirkkoon liittyjistä – siis melko pienestä, mutta valitettavan ääneekkäästä ryhmästä soveltajia. Tuota tunnetta en välttämättä ole osannut pukea oikealla tavalla sanoiksi ja vaikutelma mielipiteestäni on voinut olla jollekin liittyjälle sellainen, että syytän kaikkia liittyjiä kirkkomme lokaanvedosta ja virheistä Näin ei missään tapauksessa ole asian laita.
Pyydän nöyrästi anteeksi kaikilta, jotka ovat sanani, tekstini tai tekoni sellaisiksi kokeneet. Tästä eteenpäin toimin varmaan (toivottavasti) toisin, tosin nyt täysin yksityisenä henkilönä omilla yksityisillä sivuillani ja mahdollisesti myös yksityisessä blogissani. Katsotaan nyt.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti