Maaliskuun alussa (8.3.) alkavat kirkolliskokousedustajien vaalit. Näistä vaaleista on tehty nykyisissä laillisesti hyväksytyissä säädöksissä sellainen prosessi, että mielestäni siitä on nykyään oikea ja aito demokratia kaukana. Selvitä hieman, miksi minusta tuntuu tällaiselta.
Tarina alkaa ensin ns. seurakuntavaaleista, joissa oman seurakunnan täysi-ikäiset ja äänestämään vaivautuneet harvat seurakuntalaiset äänestävät oman ortodoksisen seurakuntansa valtuuston jäsenet. Usein äänestysprosentti jää todella alhaiseksi. Kovin tavallista on, että se on alle 10 %, mutta alhaisempiakin prosenttilukuja nähtiin viime vaaleissa. Siis jos vaikka jossain kuvitteellisessa seurakunnassa on 1500 jäsentä ja heistä 1000 on sellaisia, jotka saavat äänestää, 10 % tarkoittaa 100 äänestäjää tai 5 % tarkoittaa 50 äänestäjää, jotka siis tekevät tärkeät valinnat - demokraattisesti. Voidaan sanoa, että yleensä nykyisenä maallistumisen aikana, kun seurakunta ja kirkon tekemä työ ei suuremmin kiinnosta useimpia ihmisiä, todellisten valitsijoiden määrä on todella vähäinen. Jos heistä (äänestäjistä) vielä poistettaisiin kaikki seurakuntaan työ- tai jossain vastaavassa riippuvuussuhteessa olevat ja heidän puolisonsa, määrä jää todella vähäiseksi. Vaikka pitää tietysti sanoa, että työntekijöilläkin on ääni, mutta kuten ehkä kohta huomaat, melko vahva ääni onkin.
Kun sitten on valittu valtuusto - jonka ehdokkaiden valinnastakin voisi kirjoittaa ihan oman juttunsa - tämä valittu valtuusto kirkkoherran suuremmassa tai pienemmässä ohjauksessa valitsee sitten neuvoston. Liian usein valtuusto saa eteensä valmiiksi kirjoitetun nimilistan "sopivista" ehdokkaista, joilta kaikilta "on kysytty suostumus". Melko harvoin joku valtuuston jäsenistä - varsinkin, jos he ovat uusia - esittää ketään muuta neuvostoon. Ei osaa, ei uskalla, katsoo paremmaksi vaieta, tulevaisuutta ajatellen "terveellisemmäksi" tehdä noin.
Näin alkaa kirkkoherran tai jonkin muun taustalla olevan vahvan persoonan vaikuttaminen. Vaaleilla demokraattisesti valittu valtuusto valitsee täysin laillisesti ja "demokraattisesti" neuvoston, jossa parhaimmillaan - tai siis pahimmillaan - voi olla sellaisiakin, jotka yrittivät valtuustoon, mutta eivät sinne päässeet vaaleillakaan. Tietysti siellä on sellaisia, jotka katsotaan yhteistyökykyisiksi ja soveliaiksi, jotka pystyvät toimimaan seurakunnan työntekijöiden kanssa. Hyvä kriteeri, mutta jos se on ainoa - huh! Kas seurakunnassakin on hyvä olla päättäjiä, jotka ajattelevat ensin omilla aivoillaan ja sitten kuuntelevat, mitä pappi tai muu seurakunnan "kellokas" mahtaa asiasta sanoa ja viimein tekevät päätöksen, joka on seurakunnan ja kirkon parhaaksi.
Asiat seurakuntien tehtävien hoidossakin ovat viime aikoina mutkistuneet - siitä kertoo mm. vaikkapa "tapaus Iisalmi" tai vaikkapa aiempi "tapaus Lahti" ja muutama muukin - joten siellä pitää nykyään jo tietää jotain ja osata monenlaisia asioita, taloudesta, hallinnosta, ihmissuhteista, lainsäädännöstä, jne. Jos kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan papin ohjauksella, hänen esittelystään ja hänen arvovaltaansa tukeutuen tai jopa sillä jyräten, helposti mennään metsään. Senkin Iisalmi ja joku muukin paikka ovat osoittaneet. Siksi toivoisi, että seurakuntien päättäjiksi tulisi monenlaisia taitoja omaavia, asiansa osaavia ja seurakunnan parhaaksi toimivia ja tietysti niistä kiinnostuneita.
Nyt tietysti voidaan kysyä, toimiiko sitten pappi vastoin noita esittämiäni ajatuksia. Ei varmaankaan, mutta usein asioissa saattaa olla jonkinlainen eturistiriita tai jopa henkilökohtainen etu taustalla - vaikutti se sitten tai ei - jokatapauksessa silloin tarvittaisiin puolueetonta ajattelua ja päätöksentekoa. Etenkään, jos asianosainen ei osaa eikä halua jäävätä itseään tai jotain muuta seurakunnan kellokasta.
Joensuun nyt jo eläkkeelle jäänyt kirkkoherra, isä Iivo kirjoitti jokin aika sitten julkiseen viestiin liittyvässä yhtä julkisessa kommentissaan todella varsin osuvasti. Lainaan tässä hänen mainiota tekstiään, joka löytyy kenen tahansa luettavaksi sosiaalisesta mediasta minun Facebook-sivuiltani erään blogikirjoitukseni kommentoinnista:
Itseni sai liikkeelle kirjoittamaan tätä jälleen ilmeisen kriittistä blogitekstiäni viimeaikaiset puheet, joita olen eripuolilta maatamme kuullut. Jo seurakuntavaaleissa tuli esille, että joku tai kenties peräti jotkut kirkkoherrat melko ronskilla tavalla masinoivat vaalia. Jonkun kerrotaan puhuneen jumalanpalveluksen loputtua tai jossain muussa seurakunnallisessa tilaisuudessa, ketä ei pidä äänestää ja ketä pitää. Tietääkseni asia tuotiin myös piispan tietoon, mutta asialle ei oikein enää voitu mitään: äänestäjät vain olivat sitten toimineet kirkkoherran ohjeen mukaisesti ja tulos tyydytti kirkkoherraakin ja Hectorin laulun sanoin "lumi teki enkelin eteiseen ja pappikin sai kahvia juodakseen".
Viimeisin puhe, jonka kuulin koski kirkolliskokousedustajien valintaa. Siitä kohta enemmän, kerron ensin, miten mahdottoman "demokraattinen" tuokin valinta onkaan.
Edellä kuvatun kaltainen seurakunnanvaltuusto valitsee seurakunnanneuvoston päätösesityksen pohjalta kokouksessaan oman seurakuntansa kirkolliskokousehdokkaat, siis henkilöt, jotka seurakunta asettaa ehdolle kirkolliskokoukseen. Sinne ei voi pyrkiä, sinne valitaan - ehdokkaaksikin, josta sitten valitaan varsinaiset edustajat. Henkilöiden valinta tapahtuu pitkälti edellä mainitun neuvoston henkilöiden valintatavan mukaisesti. Aiemmin sinne valittiin seurakunnan luottamustehtävissä pitkään toimineet ja alkavan seniiliyden kynnyksellä olevat, joiden oletettiin toimivan niin, etteivät he sotke suuremmin kirkolliskokouksen töitä: pappien ja piispojen valtaa. Se olikin silloin eräänlainen luottamustehtävien päätös - elefanttien hautausmaa - jossa varsinaisesti asioista päättivät piispat, papit ja harvat seurakuntien äänekkäät kellokkaat.
Nyt, kun kirkolliskokous kokoontuu vuosittain ja sillä alkaa olla todella valtaa, jota käyttää, kriteerit ovat hieman muuttuneet, mutta valintatapa ei suuremmin. Se kun on säädöksissä. Mekaniikka on yhtä laillinen ja demokraattinen, kuin se on voimassaoleviin säädöksiin kirjoitettu ja jota sitten vapaasti sovelletaan seurakunnissa haluamillaan tavoilla. Seurakunnanneuvoston esityksestä valtuusto valitsee oman seurakuntansa valitsijamiehet - ne henkilöt, jotka sitten toimittavat maallikkojen kirkolliskokousedustajien valinnan alueellaan hiippakunnassa. Siis jokseenkin pienellä äänestysprosentilla valitut luottamusmiehet valitsevat kirkkoherran esittelystä pienestä piiristä ehdokkaat ja samasta piiristä vielä heidän valitsijansa, jota sitten kirkkoherran tai jonkun muun toimesta ohjeistetaan toimimaan halutulla tavalla.
Siitä on kuulkaa minun mielestäni demokratia kaukana, mutta kaikki on niiiiiin laillista kuin olla osaa ja ne, jotka näin toimivat, osaavat. Ei ole oikein sanoa, että näin toimitaan kaikissa seurakunnissa. Useissa ns. yksipappisissa seurakunnissa saattaa kuvio olla toinenkin, mutta usein pappi joutuu olemaan jonkinlainen "promus motor", jotta edes jotain tapahtuisi tuollakin saralla. Ihmiset kun tuppaavat olemaan melko passiivisia. Ei näillä sanoillani saa eikä pidä syyllistää eikä leimata kaikkia seurakuntia eikä kaikkia kirkkoherroja tai pappeja tai muita toimijoita. Varmasti jossakin toimitaan oikeinkin. En ole kuitenkaan niin tarkasti seurannut koko kirkkomme kenttää, että osaisin heti sanoa jonkun, missä on toimittu "ihan oikein", siis ei vain laillisesti vaan myös moraalisesti oikein.
Muutoinkin nämä puheeni kuuluvat sarjaan: "olen kuullut puhuttavan" - niiden todistaminen olisi varmaan melko työlästä ja usein turhaakin. Se ei auttaisi ilmeisesti asiaa, jossa voidaan toimia niin monella tapaa - väärinkin. Ainut, mikä voisi asian muuttaa, on säädösten muuttaminen, mutta sitä olen itse kerran - ollessani silloin vielä kirkolliskokouksessa laillisesti valittuna edustajana - tehnyt, mutta silloin asia ei edennyt kokoukseen asti vaan se tyrmättiin muodollisiin seikkoihin vedoten jo ennen sitä - siis jälleen kerran aivan "ortodoksisen" laillisesti.
Papisto ja kanttorit valitsevat edustajansa suoralla vaalilla postitse ja hieman oikeudenmukaisemmin ja demokraattisemmin, paitsi että sielläkin juntataan koko ajan ja kovasti. Viimeisimmät huhut kertovat, että junttaus ulottuu jo maallikkojen puolelle, eikä rajoitu pelkästään omiin ehdotettuihin listoihin. Kuulin, että jossain päin maata maallikkovalitsijamiestä ohjeistettiin äänestämään tietyllä sovitulla tavalla, tiettyjä henkilöitä, sanomalla, että kirkkoherrat olivat asiasta päättäneet. Tiedä häntä, miten tuokin nyt sitten on, mutta karmeaa kuultavaa joka tapauksessa demokratina kannalta.
Junttausta tapahtuu monessa paikassa, seurakunnissa ja hiippakunnissa. Junttakokoukset tai joku pieni piiri päättää, ketkä asetetaan ehdokkaiksi, ketä tulee äänestää ja ketkä pudotetaan pois listoilta, siis jo ehdokkaana olemisesta. Kaikki tämä on valitettavaa lieveilmiötä, johon nykyiset säädökset antavat mahdollisuuden ja jota käytetään melko härskisti niiden taholta, jotka homman osaavat. Samalla tuo nepotismi - sukulaisten suosiminen valinnoissa, sotkee asioita, tässä tapauksessa vielä yhdistettynä siihen, että nuo nepotisoijat usein ovat itse seurakunnan työntekijöitä tai heidän lähipiiriään. Jälleen joku sanoo, että heilläkin on oikeutensa olla seurakuntansa jäseniä ja vaikuttaa, mutta viittaan tässä vielä tuolla edellä olevaan isä Iivon tekstiin, jossa puhutaan eturistiriidoista ja läheissuhteista.
Tällä hetkellä on hieman masentava olo. Noin reilun viikon päästä selviää, onko asiaan syytä. Silloin julistetaan kirkolliskokousvaalien tulos, ketkä on valittu. Heillä tulee olemaan edessään monta todella merkittävää päätöksentekohetkeä. Täysin mahdollista on, että he valitsevat yhden tai useamman piispan tehtäväänsä ja hallinnonuudistus, jonka taival katkesi ilmeisesti kuin kanan lento, jatkanee lentoaan tai sitten ei. Monet muutkin asiat tulevat vielä varmaan framille uudestaan tai ensikertaa: kirkkomuseo, seminaari, seurakuntien yhdistäminen, talousvaikeudet, jne. Suuria asioita, joista toivoisin päätettävän ihan oikeasti demokraattisesti ja kestävästi oikein. Mutta sanon rehellisesti: hirvittää ja pelottaa! Mitenkähän me tavalliset veronmaksajaseurakuntalaiset oikein reagoisimme? Voisimmekohan me liittyä Skandinavian hiippakuntaan?
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Tarina alkaa ensin ns. seurakuntavaaleista, joissa oman seurakunnan täysi-ikäiset ja äänestämään vaivautuneet harvat seurakuntalaiset äänestävät oman ortodoksisen seurakuntansa valtuuston jäsenet. Usein äänestysprosentti jää todella alhaiseksi. Kovin tavallista on, että se on alle 10 %, mutta alhaisempiakin prosenttilukuja nähtiin viime vaaleissa. Siis jos vaikka jossain kuvitteellisessa seurakunnassa on 1500 jäsentä ja heistä 1000 on sellaisia, jotka saavat äänestää, 10 % tarkoittaa 100 äänestäjää tai 5 % tarkoittaa 50 äänestäjää, jotka siis tekevät tärkeät valinnat - demokraattisesti. Voidaan sanoa, että yleensä nykyisenä maallistumisen aikana, kun seurakunta ja kirkon tekemä työ ei suuremmin kiinnosta useimpia ihmisiä, todellisten valitsijoiden määrä on todella vähäinen. Jos heistä (äänestäjistä) vielä poistettaisiin kaikki seurakuntaan työ- tai jossain vastaavassa riippuvuussuhteessa olevat ja heidän puolisonsa, määrä jää todella vähäiseksi. Vaikka pitää tietysti sanoa, että työntekijöilläkin on ääni, mutta kuten ehkä kohta huomaat, melko vahva ääni onkin.
Kun sitten on valittu valtuusto - jonka ehdokkaiden valinnastakin voisi kirjoittaa ihan oman juttunsa - tämä valittu valtuusto kirkkoherran suuremmassa tai pienemmässä ohjauksessa valitsee sitten neuvoston. Liian usein valtuusto saa eteensä valmiiksi kirjoitetun nimilistan "sopivista" ehdokkaista, joilta kaikilta "on kysytty suostumus". Melko harvoin joku valtuuston jäsenistä - varsinkin, jos he ovat uusia - esittää ketään muuta neuvostoon. Ei osaa, ei uskalla, katsoo paremmaksi vaieta, tulevaisuutta ajatellen "terveellisemmäksi" tehdä noin.
Näin alkaa kirkkoherran tai jonkin muun taustalla olevan vahvan persoonan vaikuttaminen. Vaaleilla demokraattisesti valittu valtuusto valitsee täysin laillisesti ja "demokraattisesti" neuvoston, jossa parhaimmillaan - tai siis pahimmillaan - voi olla sellaisiakin, jotka yrittivät valtuustoon, mutta eivät sinne päässeet vaaleillakaan. Tietysti siellä on sellaisia, jotka katsotaan yhteistyökykyisiksi ja soveliaiksi, jotka pystyvät toimimaan seurakunnan työntekijöiden kanssa. Hyvä kriteeri, mutta jos se on ainoa - huh! Kas seurakunnassakin on hyvä olla päättäjiä, jotka ajattelevat ensin omilla aivoillaan ja sitten kuuntelevat, mitä pappi tai muu seurakunnan "kellokas" mahtaa asiasta sanoa ja viimein tekevät päätöksen, joka on seurakunnan ja kirkon parhaaksi.
Asiat seurakuntien tehtävien hoidossakin ovat viime aikoina mutkistuneet - siitä kertoo mm. vaikkapa "tapaus Iisalmi" tai vaikkapa aiempi "tapaus Lahti" ja muutama muukin - joten siellä pitää nykyään jo tietää jotain ja osata monenlaisia asioita, taloudesta, hallinnosta, ihmissuhteista, lainsäädännöstä, jne. Jos kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan papin ohjauksella, hänen esittelystään ja hänen arvovaltaansa tukeutuen tai jopa sillä jyräten, helposti mennään metsään. Senkin Iisalmi ja joku muukin paikka ovat osoittaneet. Siksi toivoisi, että seurakuntien päättäjiksi tulisi monenlaisia taitoja omaavia, asiansa osaavia ja seurakunnan parhaaksi toimivia ja tietysti niistä kiinnostuneita.
Nyt tietysti voidaan kysyä, toimiiko sitten pappi vastoin noita esittämiäni ajatuksia. Ei varmaankaan, mutta usein asioissa saattaa olla jonkinlainen eturistiriita tai jopa henkilökohtainen etu taustalla - vaikutti se sitten tai ei - jokatapauksessa silloin tarvittaisiin puolueetonta ajattelua ja päätöksentekoa. Etenkään, jos asianosainen ei osaa eikä halua jäävätä itseään tai jotain muuta seurakunnan kellokasta.
Joensuun nyt jo eläkkeelle jäänyt kirkkoherra, isä Iivo kirjoitti jokin aika sitten julkiseen viestiin liittyvässä yhtä julkisessa kommentissaan todella varsin osuvasti. Lainaan tässä hänen mainiota tekstiään, joka löytyy kenen tahansa luettavaksi sosiaalisesta mediasta minun Facebook-sivuiltani erään blogikirjoitukseni kommentoinnista:
"Ei kaikki, mitä laki ei kiellä, ole välttämättä oikein ja eettisesti kestävää. Ihmettelen sitä, kuinka pieni sisäpiiri päättää suurimman seurakuntamme ja sitä kautta myös kirkkomme asioista. Kun kyseessä on maamme hallinnon ja koulutuksen suurin keskittymä, luulisi löytyvän pienen sisäpiirin ulkopuoleltakin pätevää ja sopivaa väkeä. Jotain ihmeen kautta olen tällä hetkellä tekemisissä myös finanssimaailman kanssa. Siellä ollaan hyvin tarkkoja eturistiriitojen suhteen. Läheissuhteessa keskenään olevat eivät saa olla samaan aikaan toinen työsuhteessa ja toinen hallinnossa. Jos tällainen tilanne syntyy, hallinnossa oleva väistyy. Läheissuhteessa olevat eivät saa olla esimies-alainen suhteessa. Ellei toinen voi väistyä – työsuhteen purkaminen olisi kohtuuton ratkaisu – järjestetään tehtävät siten, ettei esimies-alainen -suhdetta synny. Muutenkin eturistiriitoja koskeva ohjeistus on hyvin tiukkaa. Seurakunnan ja kirkon kaltaisessa julkisyhteisössä eivät noin tiukat rajoitukset ehkä ole paikallaan, mutta jotain mallia voisimme ottaa pankki- ja vakuutusmaailmasta."Hyvä havaintoja ja ehdotuksia, joiden toivoisi toteutuvan käytännössäkin omassa kirkossamme mahdollisimman pian ja laajasti.
Itseni sai liikkeelle kirjoittamaan tätä jälleen ilmeisen kriittistä blogitekstiäni viimeaikaiset puheet, joita olen eripuolilta maatamme kuullut. Jo seurakuntavaaleissa tuli esille, että joku tai kenties peräti jotkut kirkkoherrat melko ronskilla tavalla masinoivat vaalia. Jonkun kerrotaan puhuneen jumalanpalveluksen loputtua tai jossain muussa seurakunnallisessa tilaisuudessa, ketä ei pidä äänestää ja ketä pitää. Tietääkseni asia tuotiin myös piispan tietoon, mutta asialle ei oikein enää voitu mitään: äänestäjät vain olivat sitten toimineet kirkkoherran ohjeen mukaisesti ja tulos tyydytti kirkkoherraakin ja Hectorin laulun sanoin "lumi teki enkelin eteiseen ja pappikin sai kahvia juodakseen".
Viimeisin puhe, jonka kuulin koski kirkolliskokousedustajien valintaa. Siitä kohta enemmän, kerron ensin, miten mahdottoman "demokraattinen" tuokin valinta onkaan.
Edellä kuvatun kaltainen seurakunnanvaltuusto valitsee seurakunnanneuvoston päätösesityksen pohjalta kokouksessaan oman seurakuntansa kirkolliskokousehdokkaat, siis henkilöt, jotka seurakunta asettaa ehdolle kirkolliskokoukseen. Sinne ei voi pyrkiä, sinne valitaan - ehdokkaaksikin, josta sitten valitaan varsinaiset edustajat. Henkilöiden valinta tapahtuu pitkälti edellä mainitun neuvoston henkilöiden valintatavan mukaisesti. Aiemmin sinne valittiin seurakunnan luottamustehtävissä pitkään toimineet ja alkavan seniiliyden kynnyksellä olevat, joiden oletettiin toimivan niin, etteivät he sotke suuremmin kirkolliskokouksen töitä: pappien ja piispojen valtaa. Se olikin silloin eräänlainen luottamustehtävien päätös - elefanttien hautausmaa - jossa varsinaisesti asioista päättivät piispat, papit ja harvat seurakuntien äänekkäät kellokkaat.
Nyt, kun kirkolliskokous kokoontuu vuosittain ja sillä alkaa olla todella valtaa, jota käyttää, kriteerit ovat hieman muuttuneet, mutta valintatapa ei suuremmin. Se kun on säädöksissä. Mekaniikka on yhtä laillinen ja demokraattinen, kuin se on voimassaoleviin säädöksiin kirjoitettu ja jota sitten vapaasti sovelletaan seurakunnissa haluamillaan tavoilla. Seurakunnanneuvoston esityksestä valtuusto valitsee oman seurakuntansa valitsijamiehet - ne henkilöt, jotka sitten toimittavat maallikkojen kirkolliskokousedustajien valinnan alueellaan hiippakunnassa. Siis jokseenkin pienellä äänestysprosentilla valitut luottamusmiehet valitsevat kirkkoherran esittelystä pienestä piiristä ehdokkaat ja samasta piiristä vielä heidän valitsijansa, jota sitten kirkkoherran tai jonkun muun toimesta ohjeistetaan toimimaan halutulla tavalla.
Siitä on kuulkaa minun mielestäni demokratia kaukana, mutta kaikki on niiiiiin laillista kuin olla osaa ja ne, jotka näin toimivat, osaavat. Ei ole oikein sanoa, että näin toimitaan kaikissa seurakunnissa. Useissa ns. yksipappisissa seurakunnissa saattaa kuvio olla toinenkin, mutta usein pappi joutuu olemaan jonkinlainen "promus motor", jotta edes jotain tapahtuisi tuollakin saralla. Ihmiset kun tuppaavat olemaan melko passiivisia. Ei näillä sanoillani saa eikä pidä syyllistää eikä leimata kaikkia seurakuntia eikä kaikkia kirkkoherroja tai pappeja tai muita toimijoita. Varmasti jossakin toimitaan oikeinkin. En ole kuitenkaan niin tarkasti seurannut koko kirkkomme kenttää, että osaisin heti sanoa jonkun, missä on toimittu "ihan oikein", siis ei vain laillisesti vaan myös moraalisesti oikein.
Muutoinkin nämä puheeni kuuluvat sarjaan: "olen kuullut puhuttavan" - niiden todistaminen olisi varmaan melko työlästä ja usein turhaakin. Se ei auttaisi ilmeisesti asiaa, jossa voidaan toimia niin monella tapaa - väärinkin. Ainut, mikä voisi asian muuttaa, on säädösten muuttaminen, mutta sitä olen itse kerran - ollessani silloin vielä kirkolliskokouksessa laillisesti valittuna edustajana - tehnyt, mutta silloin asia ei edennyt kokoukseen asti vaan se tyrmättiin muodollisiin seikkoihin vedoten jo ennen sitä - siis jälleen kerran aivan "ortodoksisen" laillisesti.
Papisto ja kanttorit valitsevat edustajansa suoralla vaalilla postitse ja hieman oikeudenmukaisemmin ja demokraattisemmin, paitsi että sielläkin juntataan koko ajan ja kovasti. Viimeisimmät huhut kertovat, että junttaus ulottuu jo maallikkojen puolelle, eikä rajoitu pelkästään omiin ehdotettuihin listoihin. Kuulin, että jossain päin maata maallikkovalitsijamiestä ohjeistettiin äänestämään tietyllä sovitulla tavalla, tiettyjä henkilöitä, sanomalla, että kirkkoherrat olivat asiasta päättäneet. Tiedä häntä, miten tuokin nyt sitten on, mutta karmeaa kuultavaa joka tapauksessa demokratina kannalta.
Junttausta tapahtuu monessa paikassa, seurakunnissa ja hiippakunnissa. Junttakokoukset tai joku pieni piiri päättää, ketkä asetetaan ehdokkaiksi, ketä tulee äänestää ja ketkä pudotetaan pois listoilta, siis jo ehdokkaana olemisesta. Kaikki tämä on valitettavaa lieveilmiötä, johon nykyiset säädökset antavat mahdollisuuden ja jota käytetään melko härskisti niiden taholta, jotka homman osaavat. Samalla tuo nepotismi - sukulaisten suosiminen valinnoissa, sotkee asioita, tässä tapauksessa vielä yhdistettynä siihen, että nuo nepotisoijat usein ovat itse seurakunnan työntekijöitä tai heidän lähipiiriään. Jälleen joku sanoo, että heilläkin on oikeutensa olla seurakuntansa jäseniä ja vaikuttaa, mutta viittaan tässä vielä tuolla edellä olevaan isä Iivon tekstiin, jossa puhutaan eturistiriidoista ja läheissuhteista.
Tällä hetkellä on hieman masentava olo. Noin reilun viikon päästä selviää, onko asiaan syytä. Silloin julistetaan kirkolliskokousvaalien tulos, ketkä on valittu. Heillä tulee olemaan edessään monta todella merkittävää päätöksentekohetkeä. Täysin mahdollista on, että he valitsevat yhden tai useamman piispan tehtäväänsä ja hallinnonuudistus, jonka taival katkesi ilmeisesti kuin kanan lento, jatkanee lentoaan tai sitten ei. Monet muutkin asiat tulevat vielä varmaan framille uudestaan tai ensikertaa: kirkkomuseo, seminaari, seurakuntien yhdistäminen, talousvaikeudet, jne. Suuria asioita, joista toivoisin päätettävän ihan oikeasti demokraattisesti ja kestävästi oikein. Mutta sanon rehellisesti: hirvittää ja pelottaa! Mitenkähän me tavalliset veronmaksajaseurakuntalaiset oikein reagoisimme? Voisimmekohan me liittyä Skandinavian hiippakuntaan?
nettihoukka@gmail.com
EDIT (8.3. / 19:27): Tekstiin korjattu:
"ehdokkaat ja valitsijamiehet valitsee valtuusto neuvoston päätösesittelyn pohjalta."
"ehdokkaat ja valitsijamiehet valitsee valtuusto neuvoston päätösesittelyn pohjalta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti