Muistatko kansansadun, jossa hiiri toimii kissalle räätälinä. Melko moni nykynuori ei taida enää tietää paljoakaan noista vanhoista kansansaduista, jotka ainakin - siis meidän lapsuudessamme - kuuluivat oleellisena osana tuon ajan lasten elämään. Omassa perheessämme yritimme edes pienessä määrin siirtää tuota vanhaa perinnettä omille lapsillemme ja nyt vielä lapsenlapsillekin, vaikka näyttäähän tuo poikakin sen osaavan - sen perinteen siirtämisen omille lapsilleen, vunukoilleni.
Tuossa räätälisadussahan kävi sitten niin, ettei tullut takkia, eikä tullut housuja, ei liivejä, ei vanttuita, eikä edes tuluskukkaroakaan, vaan kissa söi lopuksi hiiren. Tosin jossain kiltimmässä versiossa sadusta hiiri pääsi pakoon ja siitä lähtien ne ovat olleet vihamiehiä keskenään - kissa ja hiiri.
Tuo satu ja varmaan joku muukin perinteisiin liittyvä asia käväisi mielessäni tässä äskettäin, kun istuin - sananmukaisesti kaikenikäisten - mikkeliläisten eläkeläisten olohuoneessa, upeassa ja melko uudessa kauppakeskus Stellan avarassa sisäaulassa. Olin siellä kahvilla kauppakeskuksen sisään jätetyn vanhan Mikkelin kauppahallin Siiskosen leipämyymälän kahviossa, missä saa hyviä kahvipullia. Täällähän tällä mainetta niittäneellä Siiskosella on leipomo tuossa Mikkelin ja Juvan välillä. Tekee mm. niitä maankuuluja Siiskosen kauraleipiä.
Istuimme siellä vanhan työtoverini Pertin kanssa ja mukana oli myös hänen ystävänsä ja hyvä paikallishistorian harrastaja ja tuntija Eero, joka esitteli minulle innostuneena mielenkiintoisen historiallisen henkilön, josta en ollut koskaan kuullut mitään. Omanlaatuisen erakon, joka asui Puumalan Himalansaaressa ja käytti itsestään nimitystä kreivi Montegroff.
Tällä kotitekoisella "kreivillä" oli kuulemma ollut aina yllään itse tehty sotilasasu kunniamerkkeineen. Hän kantoi usein mukanaan miekkaa ja päässään hänellä oli aito amerikkalainen lakki, joka lienee ollut ainoa aito asia tuossa asukokonaisuudessa.
Eero tiesi "kreivin" oikeasta nimestä jotain - se oli Tobias ja hän käytti myös nimeä Mikkelsson. Joskus oli kuultu myös sukunimi Suokas. Kirjoittamalla kaikki Googleen - tuohon Internetin ihmeelliseen tietovarastoon - se antoi vastauksen sivustolta, jonka nimi "Geni" viittasi jotenkin sukututkimukseen. "Kreivi" oli tuon sivuston mukaan syntynyt nyttemmin Venäjälle kuuluvassa, Karjalankannaksen Muolaassa, Punnusjärven länsirannalla, kylässä nimeltään Himala, joka sittemmin mahdollisesti on antanut nimen myös Puumalan Himalansaarelle, jonne ihmiset aikanaan pakenivat ja muuttivat sinne tuolta Muolaan Himalasta. Aivan kuten tämä kreivi Montegroffkin.
Ei nuo tiedot kaikki tietysti ihan tuolta yhdeltä sivulta löytyneet, mutta siitä "lähettyviltä" erilaisin hakusanoin. Kyllä oli hauska katsoa noin kahdeksankymppisen Eeron ilmeitä, kun minä, toinen vanha mies, joka en lisäksi tiennyt mitään koko kreivi Montegroffista, katsoin omasta pienestä älypuhelimestani kauppahallin kahviossa tietoja, joita hän tarvitsi ja kaipasi ja jotka oletettavasti olivat lisäksi melko oikeita, ja joita hän oli jo aikaa etsiskellyt muualta.
Miten tuo sitten liittyy siihen satuun kissasta ja hiirestä? No ainakin siten, että voitte arvata niiden kysymysten määrää, mikä sikisi tuosta tiedosta ja menetelmästä. Katsopa se, katsopa tuo, mitenkähän oli se tai tuo? Entäs tuo, tai tuo? Tulisikohan siitä tuo?
Eihän siinä lopulta sitten kuitenkaan tullut "takkia, eikä tullut housuja, ei liivejä, ei vanttuita, eikä edes tuluskukkaroakaan", koska älypuhelin on älypuhelin ja sen käyttö - varsinkin tällaisella vanhalla miehellä - on toki rajattua. Kyllä oikea käsinkosketeltava kirja, vaikkapa sellainen aito, vanha, Mikkelin maakunta-arkiston metrika, aina älypuhelimen silti voittaa, jos ei muussa niin ainakin aitoudessa. Kun pidät kirjaa kädessä tietoa hakiessasi, tuntu on ihan toinen, vaikka kyllähän sekin on totta, että puhelin saattaa joskus voittaa tiedon määrässä ja nopeudessakin kirjan. Mutta joka tapauksessa monta asiaa selvisi ja Eero on hymyillyt paljon sen jälkeen aina, kun tapaamme kaupungilla. Ja kysellyt lisää. Tuntui hyvältä, kun saatoin olla avuksi ja sekin, että oli mahdollisuus näyttää, että kyllä näistä älypuhelimista on hyötyäkin - muussakin kuin soittamisessa. Myös meille iäkkäämmillekin.
Tuon tapauksen johdosta mieleeni palautui toinenkin tarina. Tämä myös todella tapahtunut tarina sattui Heinävedellä, Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarissa, jossa silloin oli johtajattarena eli igumeniana ystäväni, äiti Marina. Olimme käymässä luostarissa hyvän ystäväni, isä Mikon kanssa ja koska äiti Marina tunsi meidät molemmat hyvin, hän pyysi kahville kirkkosalin eteisen vieressä olevaan edustustilaan.
Siinä istuessamme, nyt jo edesmennyt äiti Marina harmitteli, että viereisen piispan huoneen televisio ei toimi. Voisimmekohan me - Mikko ja minä - katsoa sitä ja yrittää korjata. Mikäpä siinä. Huoneesta, jossa siis piispa - useimmiten silloinen eläkkeellä oleva arkkipiispamme Johannes - usein asui luostarissa vieraillessaan, oli ilmeisesti luostarin ainoa televisio, musta-valkoinen viiksiantenneilla varustettu vanha matkatelevisio, jonka kuva ei oikein kunnolla näkynyt.
Siinä sitten kaksi raavasta miestä kanteli televisiota paikasta toiseen pään päällä ja etsi parasta mahdollista paikkaa, missä kuva näkyisi selvimmin. Kas kun luostarissa ei ollut katolla omaa televisioantennia, haravaa. Piti siis katsella vain noita viiksiantenneja käyttäen. Niin ja eihän tuo televisiokaan todellakaan ihan uusikaan tainnut olla. Minä pitempänä kanniskelin televisiota ja Mikko tarkkaili tilannetta ja tarvittaessa hieman sääti kanavia ja "syötti" sähköjohtoa, jotta saataisiin virtaa huoneen eri paikkoihin.
Vihdoin löysimme sille kohtuullisen paikan kaapin päältä, mistä sitten - kertoman mukaan - emeritus-arkkipiispa (tai hän oli silloin jo varmaan eläkkeellä ollessaan Nikean metropoliitta) saattoi nyt katsoa ne uutiset, jotka hän meille kerrotun mukaan halusi aina iltaisin katsoa.
Tuokin tositarina liittyy löysästi sitten johonkin vanhaan kansansatuun. Kun palasimme kahvipöytään, äiti Marina oli ylen tyytyväinen ja hymyili onnellisena. Kohta hän nousi pöydästä ja pyysi meitä odottamaan hetken. Hän haki huoneestaan rikkimenneet silmälasit, joista sanka oli irronnut. Tyytyväisenä hän ojensi lasit meille ja totesi: "Kun kerran osasitte korjata television, osaatte varmaan korjata nämä silmälasitkin!"
Tuohon television tarinaan saatoin palata vielä kerran Lintulassa, kun siellä vietettiin jokin aika sitten Lintulan Palokissa olon juhlapäivää ja kesäisenä hetkenä saimme muistella lammikon rannalle laitetussa luostariterassin kahvilassa tapahtumia Lintulasta. Kerroin siellä tuon saman tarinan ja olisikohan ollut äiti Ksenia vai Kristodulikohan se oli tai saattoi se olla Marinan jälkeen valittu uusi igumeniakin, äiti Mikaela, joka kohta nousi ja sanoi - hieman nolona - että nyt lienee jo aika kertoa "totuus" television käytöstä.
Kuten jo edellä tässä tarinassa mainitsin, luostarissa ei tietääkseni - ainakaan silloin - ollut muita televisioita sisarien käytössä kuin tuo. Tai ei sekään nyt ihan "sisarien käytössä" ollut, oli tarkoitettu enemmän luostarin vieraille - piispoille ja papeille. Mutta kuinka ollakaan, sisaretkin taisivat käyttää toisinaan tuota vehjettä tai ainakin äiti Marina, joka halusi katsella siitä aina silloin tällöin oman suosikkinsa. En nyt muista oliko se "Salatut elämät" vai "Kotikatu", vai mikä ohjelma se nyt olikaan. Tuollainen kotimainen sarja joka tapauksessa. Äiti Marina ei oikein viitsinyt silloin korjaustilanteessa meille sitä kertoa, että hänellehän sitä oikeasti korjattiinkin, eikä metropoliitta Johannekselle, tai sitten ehkä kuitenkin - mene ja tiedä - ihan oikeammin molemmille.
Sadusta poiketen emme suinkaan olleet tuon jälkeen keskenään vihamiehiä vaan ihan päin vastoin, hyviä ystäviä loppuun saakka. Aina sinne saakka, kun äiti Marina menehtyi kesäkuussa 2012 autokolarissa saamiinsa vammoihin. Ikuinen muisto äiti Marinalle.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
P.S. Tuon saman muiston näytän kirjoittaneeni muiden muistojen ohessa vuonna 2012 kirjoittamaani Nettihoukan harhoja -blogiini otsikolla: "41. Igumenia Marina in Memoriam".
H@P
Tuossa räätälisadussahan kävi sitten niin, ettei tullut takkia, eikä tullut housuja, ei liivejä, ei vanttuita, eikä edes tuluskukkaroakaan, vaan kissa söi lopuksi hiiren. Tosin jossain kiltimmässä versiossa sadusta hiiri pääsi pakoon ja siitä lähtien ne ovat olleet vihamiehiä keskenään - kissa ja hiiri.
Tuo satu ja varmaan joku muukin perinteisiin liittyvä asia käväisi mielessäni tässä äskettäin, kun istuin - sananmukaisesti kaikenikäisten - mikkeliläisten eläkeläisten olohuoneessa, upeassa ja melko uudessa kauppakeskus Stellan avarassa sisäaulassa. Olin siellä kahvilla kauppakeskuksen sisään jätetyn vanhan Mikkelin kauppahallin Siiskosen leipämyymälän kahviossa, missä saa hyviä kahvipullia. Täällähän tällä mainetta niittäneellä Siiskosella on leipomo tuossa Mikkelin ja Juvan välillä. Tekee mm. niitä maankuuluja Siiskosen kauraleipiä.
Istuimme siellä vanhan työtoverini Pertin kanssa ja mukana oli myös hänen ystävänsä ja hyvä paikallishistorian harrastaja ja tuntija Eero, joka esitteli minulle innostuneena mielenkiintoisen historiallisen henkilön, josta en ollut koskaan kuullut mitään. Omanlaatuisen erakon, joka asui Puumalan Himalansaaressa ja käytti itsestään nimitystä kreivi Montegroff.
Tällä kotitekoisella "kreivillä" oli kuulemma ollut aina yllään itse tehty sotilasasu kunniamerkkeineen. Hän kantoi usein mukanaan miekkaa ja päässään hänellä oli aito amerikkalainen lakki, joka lienee ollut ainoa aito asia tuossa asukokonaisuudessa.
Eero tiesi "kreivin" oikeasta nimestä jotain - se oli Tobias ja hän käytti myös nimeä Mikkelsson. Joskus oli kuultu myös sukunimi Suokas. Kirjoittamalla kaikki Googleen - tuohon Internetin ihmeelliseen tietovarastoon - se antoi vastauksen sivustolta, jonka nimi "Geni" viittasi jotenkin sukututkimukseen. "Kreivi" oli tuon sivuston mukaan syntynyt nyttemmin Venäjälle kuuluvassa, Karjalankannaksen Muolaassa, Punnusjärven länsirannalla, kylässä nimeltään Himala, joka sittemmin mahdollisesti on antanut nimen myös Puumalan Himalansaarelle, jonne ihmiset aikanaan pakenivat ja muuttivat sinne tuolta Muolaan Himalasta. Aivan kuten tämä kreivi Montegroffkin.
Ei nuo tiedot kaikki tietysti ihan tuolta yhdeltä sivulta löytyneet, mutta siitä "lähettyviltä" erilaisin hakusanoin. Kyllä oli hauska katsoa noin kahdeksankymppisen Eeron ilmeitä, kun minä, toinen vanha mies, joka en lisäksi tiennyt mitään koko kreivi Montegroffista, katsoin omasta pienestä älypuhelimestani kauppahallin kahviossa tietoja, joita hän tarvitsi ja kaipasi ja jotka oletettavasti olivat lisäksi melko oikeita, ja joita hän oli jo aikaa etsiskellyt muualta.
Miten tuo sitten liittyy siihen satuun kissasta ja hiirestä? No ainakin siten, että voitte arvata niiden kysymysten määrää, mikä sikisi tuosta tiedosta ja menetelmästä. Katsopa se, katsopa tuo, mitenkähän oli se tai tuo? Entäs tuo, tai tuo? Tulisikohan siitä tuo?
Eihän siinä lopulta sitten kuitenkaan tullut "takkia, eikä tullut housuja, ei liivejä, ei vanttuita, eikä edes tuluskukkaroakaan", koska älypuhelin on älypuhelin ja sen käyttö - varsinkin tällaisella vanhalla miehellä - on toki rajattua. Kyllä oikea käsinkosketeltava kirja, vaikkapa sellainen aito, vanha, Mikkelin maakunta-arkiston metrika, aina älypuhelimen silti voittaa, jos ei muussa niin ainakin aitoudessa. Kun pidät kirjaa kädessä tietoa hakiessasi, tuntu on ihan toinen, vaikka kyllähän sekin on totta, että puhelin saattaa joskus voittaa tiedon määrässä ja nopeudessakin kirjan. Mutta joka tapauksessa monta asiaa selvisi ja Eero on hymyillyt paljon sen jälkeen aina, kun tapaamme kaupungilla. Ja kysellyt lisää. Tuntui hyvältä, kun saatoin olla avuksi ja sekin, että oli mahdollisuus näyttää, että kyllä näistä älypuhelimista on hyötyäkin - muussakin kuin soittamisessa. Myös meille iäkkäämmillekin.
Tuon tapauksen johdosta mieleeni palautui toinenkin tarina. Tämä myös todella tapahtunut tarina sattui Heinävedellä, Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarissa, jossa silloin oli johtajattarena eli igumeniana ystäväni, äiti Marina. Olimme käymässä luostarissa hyvän ystäväni, isä Mikon kanssa ja koska äiti Marina tunsi meidät molemmat hyvin, hän pyysi kahville kirkkosalin eteisen vieressä olevaan edustustilaan.
Siinä istuessamme, nyt jo edesmennyt äiti Marina harmitteli, että viereisen piispan huoneen televisio ei toimi. Voisimmekohan me - Mikko ja minä - katsoa sitä ja yrittää korjata. Mikäpä siinä. Huoneesta, jossa siis piispa - useimmiten silloinen eläkkeellä oleva arkkipiispamme Johannes - usein asui luostarissa vieraillessaan, oli ilmeisesti luostarin ainoa televisio, musta-valkoinen viiksiantenneilla varustettu vanha matkatelevisio, jonka kuva ei oikein kunnolla näkynyt.
Siinä sitten kaksi raavasta miestä kanteli televisiota paikasta toiseen pään päällä ja etsi parasta mahdollista paikkaa, missä kuva näkyisi selvimmin. Kas kun luostarissa ei ollut katolla omaa televisioantennia, haravaa. Piti siis katsella vain noita viiksiantenneja käyttäen. Niin ja eihän tuo televisiokaan todellakaan ihan uusikaan tainnut olla. Minä pitempänä kanniskelin televisiota ja Mikko tarkkaili tilannetta ja tarvittaessa hieman sääti kanavia ja "syötti" sähköjohtoa, jotta saataisiin virtaa huoneen eri paikkoihin.
Vihdoin löysimme sille kohtuullisen paikan kaapin päältä, mistä sitten - kertoman mukaan - emeritus-arkkipiispa (tai hän oli silloin jo varmaan eläkkeellä ollessaan Nikean metropoliitta) saattoi nyt katsoa ne uutiset, jotka hän meille kerrotun mukaan halusi aina iltaisin katsoa.
Tuokin tositarina liittyy löysästi sitten johonkin vanhaan kansansatuun. Kun palasimme kahvipöytään, äiti Marina oli ylen tyytyväinen ja hymyili onnellisena. Kohta hän nousi pöydästä ja pyysi meitä odottamaan hetken. Hän haki huoneestaan rikkimenneet silmälasit, joista sanka oli irronnut. Tyytyväisenä hän ojensi lasit meille ja totesi: "Kun kerran osasitte korjata television, osaatte varmaan korjata nämä silmälasitkin!"
Tuohon television tarinaan saatoin palata vielä kerran Lintulassa, kun siellä vietettiin jokin aika sitten Lintulan Palokissa olon juhlapäivää ja kesäisenä hetkenä saimme muistella lammikon rannalle laitetussa luostariterassin kahvilassa tapahtumia Lintulasta. Kerroin siellä tuon saman tarinan ja olisikohan ollut äiti Ksenia vai Kristodulikohan se oli tai saattoi se olla Marinan jälkeen valittu uusi igumeniakin, äiti Mikaela, joka kohta nousi ja sanoi - hieman nolona - että nyt lienee jo aika kertoa "totuus" television käytöstä.
Kuten jo edellä tässä tarinassa mainitsin, luostarissa ei tietääkseni - ainakaan silloin - ollut muita televisioita sisarien käytössä kuin tuo. Tai ei sekään nyt ihan "sisarien käytössä" ollut, oli tarkoitettu enemmän luostarin vieraille - piispoille ja papeille. Mutta kuinka ollakaan, sisaretkin taisivat käyttää toisinaan tuota vehjettä tai ainakin äiti Marina, joka halusi katsella siitä aina silloin tällöin oman suosikkinsa. En nyt muista oliko se "Salatut elämät" vai "Kotikatu", vai mikä ohjelma se nyt olikaan. Tuollainen kotimainen sarja joka tapauksessa. Äiti Marina ei oikein viitsinyt silloin korjaustilanteessa meille sitä kertoa, että hänellehän sitä oikeasti korjattiinkin, eikä metropoliitta Johannekselle, tai sitten ehkä kuitenkin - mene ja tiedä - ihan oikeammin molemmille.
Sadusta poiketen emme suinkaan olleet tuon jälkeen keskenään vihamiehiä vaan ihan päin vastoin, hyviä ystäviä loppuun saakka. Aina sinne saakka, kun äiti Marina menehtyi kesäkuussa 2012 autokolarissa saamiinsa vammoihin. Ikuinen muisto äiti Marinalle.
P.S. Tuon saman muiston näytän kirjoittaneeni muiden muistojen ohessa vuonna 2012 kirjoittamaani Nettihoukan harhoja -blogiini otsikolla: "41. Igumenia Marina in Memoriam".
H@P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti