Olen itsekin viljellyt paljon sanontaa "Köyhät meillä on aina keskuudessamme". Tuo sanontahan on alkuaan peräisin Raamatusta, Markuksen evankeliumista, sen 14. luvussa 7. jakeessa sanotaan:
Urbaanisanakirja määrittelee tuon "änkyrä"-sanan seuraavasti:
Mutta varmaan ihan aiheesta minuakin voinee nimittää - ainakin ajoittain - änkyräksi. Enkä oikeastaan edes loukkaannu tuosta nimittelystä. Voisin vaikka olla "ykköstyypin änkyrä" ja tuo numero ei nyt ihan välttämättä viittaa tuohon urbaanin sanankirjan numerointiin. Rinnastus tässä on ihan muu.
Mutta on sitä muunkinlaisia änkyröitä, sellaisia, jollaiseksi minä en ainakaan itseäni tunnista. Tällainen änkyrä vastustaa melkein kaikkea "liikkuvaa". Mikään ei koskaan ole hyvin. Kaikki on pielessä. Ja hän kertoo tai jotenkin muuten tuo sen esille kaikille ja herkästi.
Tällaisiakin änkyröitä netin ihmeellisessä maailmassa liikkuu yllättävän paljon. Osaa jopa minä - yhdenlainen änkyrä siis itsekin - pidän melkein häirikköinä. Sosiaalisen median keskusteluissa tällainen "kakkostyypin änkyrä" nonsoleeraa, pitää arvottomana, suurinta osaa siellä julkaistavista asioista ja tuo tämän seikan lisäksi "suurssa viisaudessaan" esille. Kuka selvemmin ja brutaalimmin jopa typerästi, kuka hienostelevammin.
Tällainen nonsoleeraava kakkostyypin änkyrä saa melko nopsaan keskustelun loppumaan, tyrehtymään. Usein käy niin, että viisaammat, varovaisemmat - ne paljon puhutut "tolokun immeiset" - hiljenevät tai poistuvat kyseisestä keskustelusta muualle. Ja tämä nonsoleeraava kakkostyypin änkyrä lilluu tyytyväisenä liemessään. Hän onnistui - niin hän kai ajattelee, jos yleensä ajattelee.
Joskus olen yrittänyt pohtia eräänlaisen savolais-karjalaisen "kyökkivilosohvian" avulla syitä moiseen. Aina en niitä kuitenkaan ymmärrä, vaikka kaiketi melko usein jäljet johtavat sylttytehtaalle: elämän mukanaan tuomiin kolhuihin, mitä ne nyt sitten kenelläkin ovatkaan. Niitä voisivat varmaan olla vaikka pettymykset ihmis- ja työsuhteisiin, katkeruus joihinkin tapahtumiin, tunne, että on jäänyt ilman jotain, minkä olisi ansainnut, jne. Varmaan syitä on lukuisia, erilaisia ja ne vaihtelevat ihmisillä. Mutta jos joku punainen lanka noista syistä pitäisi nostaa edelle muita, ne voisivat olla vaikka katkeruus ja pettymys.
Tosin on melko vaikea lähteä arvailemaan kenenkään katkeruuden tai pettymysten syitä ja astetta, sillä siinäkin meidän ihmisten - kuten joku biologi sanoisi - biodiversiteetti, elämänkirjo, monimuotoisuus on todella monimutkainen ja kirjava. Kuitenkin näin iän kertyessä olen ollut havaitsevani, että yhteen asiaan aika selvästi liittyy tuo lisääntyvä katkeruus ja kärttyisyys, ellei sitä voimallisin toimin yritä itse estää ja pitää loitolla: vanhenemiseen, vanhuuteen.
Vanheneminen tuo mukanaan monenlaisia "kotkotuksia". Itsellänikin niitä varmaan jo on, mutta mikäpä on sen mukavampaa, kuin seurata ja tutkiskella muiden kotkotuksia. Usein olen päätynyt näissä tarkkailuissani sellaiseen lopputulemaan, että joku ihminen on ihan väärässä "kuosissa", väärän "nahkan alla". Hänen nykyinen elämäntilansa ei millään sovi siihen, mikä hän haluaisi olla, mihin hänen ominaisuudet, taipumuksensa ja kaikki ympärillä oleva elämäntyyli viittaavat. Niin - ja usein myös, mihin hänen resurssinsa ja taloudelliset varansa riittävät.
Tällaisen ihmisen elämä on varmaan melko katkeraa. Hän helposti syyttää muita siitä, ettei itse voi, kykene tai jopa osaa. Hän haluaa elää kuin kuningas tai kuningatar, mutta eläkkeen tai palkan suuruus ei siihen oikeasti riitä. Ja ristiriidat ovat valmiit. Tai hän ei oikeasti - joskus jopa vanhuutaan - tiedosta omaa tilaansa vaikkapa sosiaalisissa, tiedollisissa tai joskus jopa sanoisin älyllisissä suhteissa ja saa aikaan helposti jos ei nyt ihan katastrofia niin ainakin jonkinmoisen kalabaliikin.
Kuten edellä mainitsin tuollaiset vaikeammat, vähitellen kehittyneet, "kakkostyypin änkyrät" terrorisoivat usein erilaisia sosiaalisia medioita. Etenkin juuri uskonnollisilla areenoilla tuota änkyröintiä on joskua tolkuttomasti. Meillä on Suomessa selvästikin kahdenlaisia areenoita, joissa voidaan keskustella uskonnollisista asioista:
Sitten on erilaisia joko avoimia tai suljettuja - myös uskontoon keskittyviä - palstoja mm. Facebookissa. Olen itse mukana yhden uskonnollisen suuntauksen - ortodoksisuuden - mukaisilla sivuilla myös osa-aikaisena ylläpitäjänä. Homma ei ole niitä hauskimpia, sillä ei ortodoksitkaan tai näillä palstoilla huseeraavat ihmiset - olivatpa he ortodokseja tai mitä - poikkea suurestikaan maan valtavirrasta.
Samanlaiset "hullut" änkyrät kuin myös vastapainoksi ihanuudet löytyvät sieltäkin ja niiden kanssa pitäisi siten pärjätä. No - pärjäähän sitä, jos niin haluaa. Ja asiaa kohdallani ovat auttaneet - ainakin ajoittain - omat lehmän hermoni. Välillä tosin nekin remppaavat ja vanhetessa sietokyky ja oikeastaan viitsiminen vähenee. Viitsiminen siinä mielessä, että miksi ihmeessä minä teen tällaista, kun helpommallakin elämästä selviää.
Tällaisten asioiden kanssa olen aina silloin tällöin askaroinut ja pohtinut samalla omaa tietäni, jota haluan kulkea. Olen hieman yli kymmenen vuotta ollut aktiivisesti mukana osan aikaa ihan kilttinä osan aikaa - tiedä häntä vaikka lie suurimman osan aikaa - "ykköstyypin änkyränä" monessa sosiaalisen median välineessä. Nyt alkaa kuitenkin jo hieman hohde himmentyä niin minun pinnaltani kuin tuosta mediastakin ja koko homma alkaa välillä tympiä - sekä minun kohdallani että muiden kohdalla, eli minua tympii koko homma ja ainakin joitain muitakin tympii ehkä juuri minun osuuteni siinä.
Yllättävän usein löydän nykyään itseni kirjan äärestä nauttimasta hyvästä ja viihdyttävästä tekstistä ja huomaan netin jääneen avaamatta koko päivän. Koskaan en ole ollut mikään kova telkkarin tuijottaja. Minulla on todennäköisesti muutama vuorokausi, siis hieman vajaa tera (tuhat gigaa eli miljoona megaa), tallennettuja elokuvia kovalevyllä, joita katselen lähinnä silloin, kun en pääse olohuoneen sohvalta ylös ja ei ole todellakaan muuta tekemistä. Niitäkin kykenen tällä vajavaisella kärsivällisyydelläni katselemaan yleensä noin 15-30 minuuttia kerrallaan ja sitten pitää tehdä jotain muuta. Vaikka saunoa. Kirjaa pystyn - varsinkin jos se on hyvä - lukemaan noin kaksi vuorokautta melkein putkeensa.
Joten jotain tässä on tehtävä, jotta en omilla ratkaisuillani ihan passivoituisi, sillä tietokoneilla toimiminen pitää kyllä ne Poirotinkin paljon mainostamat "harmaat aivosolut" liikkeessä enkä mahdollisesti pääse niin nopeaan henkisesti tai jopa älyllisesti rappeutumaan. Yhtenä sparrausmuotona pidän itselläni yhä tätä blogi- ja muuta kirjoittamista, vaikka tyylini kirjoittaa ei aina joitakin oikein miellytä. Se ei nyt suuremmin ole haitannut, koska - kuten lienen jo riittävän usein kirjoittanut - en kirjoita varsinaisesti kenellekään suoranaisesti, vaan selkiytän kirjoittamalla omia ajatuksiani ja jos joku näitä hajatelmia ihan aikuisen oikeasti haluaa lukea, niin ole hyvä vain. Toki negatiivinen palaute kalvaa aina vähitellen, jos sitä yhtenään saa ulkoa päin. Onneksi en sitä saa ainakaan liikaa. Sopivasti, että pysyn vireänä ja hereillä.
Tosin pitäisi varmaan aina aika ajoin ajatella toisinkin päin: annanko itse VAIN negatiivista palautetta kirjoituksillani. Silläkin kun on samanlainen kalvava vaikutus - nyt vain toisiin tai ainakin tuollaisen kirjoitteluni kohteeseen. Vai onko se tarkoituskin?
Aihepiirini kirjoittelussani sijoittuvat omaan elinpiiriini ja mm. melko paljon ortodoksisuuteen, jota kaiketi tunnen jonkin verran. Tuossa ortodoksisuudesta kirjoittamisessa on vain se oma mielenkiintoinen puolensa, että ortodoksisuus on tuohon urbaanin sanakirjan änkyrä-määritelmään viitaten sananmukaisesti vähemmistö, toisinaan jopa enemmistön änkyrävähemmistöksi kokema Suomessa, mutta ei kaikkialla maailmassa, jossain se on jopa enemmistö.
Se on samalla ideologia, jossa Suomessakin on oma sisäinen enemmistö ja vähemmistö, joiden välinen raja on kuitenkin eräänlainen veteen piirretty viiva. Raja, joka ei erota ryhmiä selkeästi, eikä aina tiedä, kuka on milläkin puolella rajaa: vähemmistössä vai enemmistössä. Suuri "oikea enemmistö", "tolokun immeiset", kun ovat viisaasti hiljaa.
Mutta näillä ajatuksille etenen taas ja katson yhä edelleen toiveikkaana, mitä elämä tuo mukanaan. Eläkkeellä on ihana olla ja siihen eivät useimmat maailma myrskyt ja tuulet vaikuta. Eivät ajatteluun eivätkä toimintaan. Niihin vaikuttavat eniten omat tuntemukset ja oma elämänasenne ja minun kohdallani myös vunukat. Ja niiden kaikkien pitää aina ollakin ensisijalla: oman elämä ja sen oikea eläminen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
"Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte, mutta minua teillä ei aina ole."Myös 5. Mooseksen kirja (5.Moos.15:11) sanoo:
"Köyhiä tulee maassanne olemaan aina."Oikeampi muoto olisi siis minunkin kai sanoa "köyhät teillä on aina keskuudessanne". Olen nyt tämän blogijuttuni otsikossa muuttanut tuota "köyhä"-sanaa hieman toisenlaiseen suuntaan ja vaihtanut se "änkyräksi".
Urbaanisanakirja määrittelee tuon "änkyrä"-sanan seuraavasti:
- muita vastustava, asiasta tai sitä koskevasta keskustelusta vikoja etsivä, pääsääntöisesti haittapuoliin keskittyvä ja niitä korostava henkilö, vastarannankiiski
- vähemmistöön kuuluva, enemmistön kantaa vastustava
- kirkollisessa keskustelussa: vanhoillinen, konservatiivi, uudistuksia vastustava.
Mutta varmaan ihan aiheesta minuakin voinee nimittää - ainakin ajoittain - änkyräksi. Enkä oikeastaan edes loukkaannu tuosta nimittelystä. Voisin vaikka olla "ykköstyypin änkyrä" ja tuo numero ei nyt ihan välttämättä viittaa tuohon urbaanin sanankirjan numerointiin. Rinnastus tässä on ihan muu.
Mutta on sitä muunkinlaisia änkyröitä, sellaisia, jollaiseksi minä en ainakaan itseäni tunnista. Tällainen änkyrä vastustaa melkein kaikkea "liikkuvaa". Mikään ei koskaan ole hyvin. Kaikki on pielessä. Ja hän kertoo tai jotenkin muuten tuo sen esille kaikille ja herkästi.
Tällaisiakin änkyröitä netin ihmeellisessä maailmassa liikkuu yllättävän paljon. Osaa jopa minä - yhdenlainen änkyrä siis itsekin - pidän melkein häirikköinä. Sosiaalisen median keskusteluissa tällainen "kakkostyypin änkyrä" nonsoleeraa, pitää arvottomana, suurinta osaa siellä julkaistavista asioista ja tuo tämän seikan lisäksi "suurssa viisaudessaan" esille. Kuka selvemmin ja brutaalimmin jopa typerästi, kuka hienostelevammin.
Tällainen nonsoleeraava kakkostyypin änkyrä saa melko nopsaan keskustelun loppumaan, tyrehtymään. Usein käy niin, että viisaammat, varovaisemmat - ne paljon puhutut "tolokun immeiset" - hiljenevät tai poistuvat kyseisestä keskustelusta muualle. Ja tämä nonsoleeraava kakkostyypin änkyrä lilluu tyytyväisenä liemessään. Hän onnistui - niin hän kai ajattelee, jos yleensä ajattelee.
Joskus olen yrittänyt pohtia eräänlaisen savolais-karjalaisen "kyökkivilosohvian" avulla syitä moiseen. Aina en niitä kuitenkaan ymmärrä, vaikka kaiketi melko usein jäljet johtavat sylttytehtaalle: elämän mukanaan tuomiin kolhuihin, mitä ne nyt sitten kenelläkin ovatkaan. Niitä voisivat varmaan olla vaikka pettymykset ihmis- ja työsuhteisiin, katkeruus joihinkin tapahtumiin, tunne, että on jäänyt ilman jotain, minkä olisi ansainnut, jne. Varmaan syitä on lukuisia, erilaisia ja ne vaihtelevat ihmisillä. Mutta jos joku punainen lanka noista syistä pitäisi nostaa edelle muita, ne voisivat olla vaikka katkeruus ja pettymys.
Tosin on melko vaikea lähteä arvailemaan kenenkään katkeruuden tai pettymysten syitä ja astetta, sillä siinäkin meidän ihmisten - kuten joku biologi sanoisi - biodiversiteetti, elämänkirjo, monimuotoisuus on todella monimutkainen ja kirjava. Kuitenkin näin iän kertyessä olen ollut havaitsevani, että yhteen asiaan aika selvästi liittyy tuo lisääntyvä katkeruus ja kärttyisyys, ellei sitä voimallisin toimin yritä itse estää ja pitää loitolla: vanhenemiseen, vanhuuteen.
Vanheneminen tuo mukanaan monenlaisia "kotkotuksia". Itsellänikin niitä varmaan jo on, mutta mikäpä on sen mukavampaa, kuin seurata ja tutkiskella muiden kotkotuksia. Usein olen päätynyt näissä tarkkailuissani sellaiseen lopputulemaan, että joku ihminen on ihan väärässä "kuosissa", väärän "nahkan alla". Hänen nykyinen elämäntilansa ei millään sovi siihen, mikä hän haluaisi olla, mihin hänen ominaisuudet, taipumuksensa ja kaikki ympärillä oleva elämäntyyli viittaavat. Niin - ja usein myös, mihin hänen resurssinsa ja taloudelliset varansa riittävät.
Tällaisen ihmisen elämä on varmaan melko katkeraa. Hän helposti syyttää muita siitä, ettei itse voi, kykene tai jopa osaa. Hän haluaa elää kuin kuningas tai kuningatar, mutta eläkkeen tai palkan suuruus ei siihen oikeasti riitä. Ja ristiriidat ovat valmiit. Tai hän ei oikeasti - joskus jopa vanhuutaan - tiedosta omaa tilaansa vaikkapa sosiaalisissa, tiedollisissa tai joskus jopa sanoisin älyllisissä suhteissa ja saa aikaan helposti jos ei nyt ihan katastrofia niin ainakin jonkinmoisen kalabaliikin.
Kuten edellä mainitsin tuollaiset vaikeammat, vähitellen kehittyneet, "kakkostyypin änkyrät" terrorisoivat usein erilaisia sosiaalisia medioita. Etenkin juuri uskonnollisilla areenoilla tuota änkyröintiä on joskua tolkuttomasti. Meillä on Suomessa selvästikin kahdenlaisia areenoita, joissa voidaan keskustella uskonnollisista asioista:
* avoimet ja usein ns. moderoimattomat eli siellä ei ole ylläpitäjää jaTuollaisesta avoimesta moderoimattomasta palstasta lienee malliesimerkki Suomi24-palsta, jossa oikeastaan minkä tahansa uskonnollisen ryhmittymän sivut ovat mielestäni aivan kauheat. Itse katselen joskus silloin tällöin ortodoksisuus-osiota ja aina kauhistelen siellä vallitsevaa "hulluutta ja mielipuolisuutta", joita erilaiset - ajoittain ilmeisen sairaat tai juopuneet - ihmiset ylläpitävät. Jos haluan itseni pahalle päälle, sen saa helposti menemällä tuonne ns. suoli24-palstalle.
* moderoidut, jossa on ylläpito ja jotka voivat olla avoimia tai suljettuja.
Sitten on erilaisia joko avoimia tai suljettuja - myös uskontoon keskittyviä - palstoja mm. Facebookissa. Olen itse mukana yhden uskonnollisen suuntauksen - ortodoksisuuden - mukaisilla sivuilla myös osa-aikaisena ylläpitäjänä. Homma ei ole niitä hauskimpia, sillä ei ortodoksitkaan tai näillä palstoilla huseeraavat ihmiset - olivatpa he ortodokseja tai mitä - poikkea suurestikaan maan valtavirrasta.
Samanlaiset "hullut" änkyrät kuin myös vastapainoksi ihanuudet löytyvät sieltäkin ja niiden kanssa pitäisi siten pärjätä. No - pärjäähän sitä, jos niin haluaa. Ja asiaa kohdallani ovat auttaneet - ainakin ajoittain - omat lehmän hermoni. Välillä tosin nekin remppaavat ja vanhetessa sietokyky ja oikeastaan viitsiminen vähenee. Viitsiminen siinä mielessä, että miksi ihmeessä minä teen tällaista, kun helpommallakin elämästä selviää.
Tällaisten asioiden kanssa olen aina silloin tällöin askaroinut ja pohtinut samalla omaa tietäni, jota haluan kulkea. Olen hieman yli kymmenen vuotta ollut aktiivisesti mukana osan aikaa ihan kilttinä osan aikaa - tiedä häntä vaikka lie suurimman osan aikaa - "ykköstyypin änkyränä" monessa sosiaalisen median välineessä. Nyt alkaa kuitenkin jo hieman hohde himmentyä niin minun pinnaltani kuin tuosta mediastakin ja koko homma alkaa välillä tympiä - sekä minun kohdallani että muiden kohdalla, eli minua tympii koko homma ja ainakin joitain muitakin tympii ehkä juuri minun osuuteni siinä.
Yllättävän usein löydän nykyään itseni kirjan äärestä nauttimasta hyvästä ja viihdyttävästä tekstistä ja huomaan netin jääneen avaamatta koko päivän. Koskaan en ole ollut mikään kova telkkarin tuijottaja. Minulla on todennäköisesti muutama vuorokausi, siis hieman vajaa tera (tuhat gigaa eli miljoona megaa), tallennettuja elokuvia kovalevyllä, joita katselen lähinnä silloin, kun en pääse olohuoneen sohvalta ylös ja ei ole todellakaan muuta tekemistä. Niitäkin kykenen tällä vajavaisella kärsivällisyydelläni katselemaan yleensä noin 15-30 minuuttia kerrallaan ja sitten pitää tehdä jotain muuta. Vaikka saunoa. Kirjaa pystyn - varsinkin jos se on hyvä - lukemaan noin kaksi vuorokautta melkein putkeensa.
Joten jotain tässä on tehtävä, jotta en omilla ratkaisuillani ihan passivoituisi, sillä tietokoneilla toimiminen pitää kyllä ne Poirotinkin paljon mainostamat "harmaat aivosolut" liikkeessä enkä mahdollisesti pääse niin nopeaan henkisesti tai jopa älyllisesti rappeutumaan. Yhtenä sparrausmuotona pidän itselläni yhä tätä blogi- ja muuta kirjoittamista, vaikka tyylini kirjoittaa ei aina joitakin oikein miellytä. Se ei nyt suuremmin ole haitannut, koska - kuten lienen jo riittävän usein kirjoittanut - en kirjoita varsinaisesti kenellekään suoranaisesti, vaan selkiytän kirjoittamalla omia ajatuksiani ja jos joku näitä hajatelmia ihan aikuisen oikeasti haluaa lukea, niin ole hyvä vain. Toki negatiivinen palaute kalvaa aina vähitellen, jos sitä yhtenään saa ulkoa päin. Onneksi en sitä saa ainakaan liikaa. Sopivasti, että pysyn vireänä ja hereillä.
Tosin pitäisi varmaan aina aika ajoin ajatella toisinkin päin: annanko itse VAIN negatiivista palautetta kirjoituksillani. Silläkin kun on samanlainen kalvava vaikutus - nyt vain toisiin tai ainakin tuollaisen kirjoitteluni kohteeseen. Vai onko se tarkoituskin?
Aihepiirini kirjoittelussani sijoittuvat omaan elinpiiriini ja mm. melko paljon ortodoksisuuteen, jota kaiketi tunnen jonkin verran. Tuossa ortodoksisuudesta kirjoittamisessa on vain se oma mielenkiintoinen puolensa, että ortodoksisuus on tuohon urbaanin sanakirjan änkyrä-määritelmään viitaten sananmukaisesti vähemmistö, toisinaan jopa enemmistön änkyrävähemmistöksi kokema Suomessa, mutta ei kaikkialla maailmassa, jossain se on jopa enemmistö.
Se on samalla ideologia, jossa Suomessakin on oma sisäinen enemmistö ja vähemmistö, joiden välinen raja on kuitenkin eräänlainen veteen piirretty viiva. Raja, joka ei erota ryhmiä selkeästi, eikä aina tiedä, kuka on milläkin puolella rajaa: vähemmistössä vai enemmistössä. Suuri "oikea enemmistö", "tolokun immeiset", kun ovat viisaasti hiljaa.
Mutta näillä ajatuksille etenen taas ja katson yhä edelleen toiveikkaana, mitä elämä tuo mukanaan. Eläkkeellä on ihana olla ja siihen eivät useimmat maailma myrskyt ja tuulet vaikuta. Eivät ajatteluun eivätkä toimintaan. Niihin vaikuttavat eniten omat tuntemukset ja oma elämänasenne ja minun kohdallani myös vunukat. Ja niiden kaikkien pitää aina ollakin ensisijalla: oman elämä ja sen oikea eläminen.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti