 |
| Ikoniseinääni. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Luin äskettäin mielenkiintoisen kirjan. Sen on kirjoittanut Merete Mazzarella ja sen nimi on "Ainoat todelliset asiat - Vuosi elämästä". Kirja kertoo työstä, elämästä ja rakkaudesta sekä siitä, kun siirrytään eläkkeelle. Hieman poikkoilevaa kerronta tosin on välillä, mutta monesti kyllä oikein kiinnostavakin. Ja siitä hyvä kirja, että sitä voi lukea vaikka sivun kerrallaan, juoni ei suuremmin kärsi.
Yksi luku käsitteli ihmisen suhdetta materiaan, tavaroihin. Se on mielenkiintoinen aihe minulle, kaiken maailman tavaroiden keräilijälle. Ei siis millekään numismaatikolle tai postimerkkien keräilijälle, vaan kaikenlaisen joutavan roinan kerääjälle. Minut on näet kasvatettu heti sodan jälkeen syntyneenä periaatteella: "älä heitä mitään pois, sitä saattaa joskus tarvita".
Isäni oli keräilijä ja minusta tuli keräilijä. Poikani onneksi eivät ole keräilijöitä, joten se ongelma on katkennut tähän sukupolveen. Mutta ongelma on vielä minulla. Minulla on kaiken maailman krääsää ihan liian paljon ja en osaa luopua niistä. Erittäin harvoin minulle tulee sellainen äkillinen "mielenhäiriö", että kannan pussikaupalla rojua roskikseen ja jätän ne sinne. Toisinaan, vaikka joskus tekee tiukkaa. Siis jättää ne sinne. Useammin tulee sen sijaan melkein mieli ottaa roskiksesta, kun siellä jotain mielenkiintoista näen. Vielä olen onneksi saanut hillittyä itseni moisesta.
Merete Mazzarella pohtii sitä, mistä ihminen tulee onnelliseksi. Tuleeko hän onnelliseksi jostain tavarasta, kun hän saa sellaisen vai jostain muusta? Hän toteaakin - ja voin itsekin sen allekirjoittaa - että hän tulee onnelliseksi, kun on kaunis ilma, saa nukkua hyvin ja kun saa olla sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää. Minäkin iloitsen samoista asioista, enkä onneksi enää vuosiin ole haalinut erilaisia tavaroita kuin äärimmäisessä ja todellisessa tarpeessa. Olen siis oppinut, etten hanki lisää, mutta en ole oppinut vielä luopumaan entisistä.
Tavara on usein sellainen, että sitä haluaa ja sen hankkimisesta unelmoi, mutta saatuaan sen, sen arvo romahtaa ja se jokapäiväistyy ja menettää arvonsa ja jopa merkityksensä. Hieman samanlaisin ajatuksin olen siis joskus saanut tavaroita vietyä roskikseen, kun olen miettinyt, milloin viimeksi tarvitsin tuota tai tätä. Jos en tiedä vastausta, koska siitä on liian pitkä aika, tavara joutaa pois.
Toinen hyvä kriteeri pois heittämiselle tuli ystävältäni Mikolta. Hänen mielestään tavarat on hyvä joko heittää pois tai viedä jollekin, joka niitä tarvitsee ja arvostaa, ennen omaa kuolemaa, sillä perikunta ei tuota asiaa enää osaa tehdä. He ovat liian kaukana tavaran ideasta ja heittävät sen varmasti suoraan roskiin. Jos siis haluat tavaran säilyvän, mieti, kenelle sen annat vai mitä sille teet.
Kun joitakin vuosia sitten muutin pois omakotitalosta kerrostaloon, melkoinen määrä tavaroitani oli vuoden pari hajasijoitettuna noin 4-5 varastoon. Kesti melko kauan, ennekuin sain "purettua" nuo varastot ja hävitettyä tai siirrettyä tavarat. Siinä tosin tarvittiin poikieni apua. Itse on olisi siihen henkisesti pystynyt, patologinen keräilijä ja säilyttäjä kun olen.
Tuon jälkeen en ole enää muuttanut ja muutto olisi kyllä hyvä syy hävittää osa tavaroista, joita ei ole aikoihin tarvinnut. Näin poikani tekevät ja heillä on siedettävä määrä tavaraa kotonaan. Sinne mahtuu muutakin kuin ne.
Brittiläinen antropologi Daniel Miller teki kerran haastattelututkimuksen ja kysyi ihmisiltä, mikä heidän esineistään on korvaamaton, siis sellainen, jota ilman olisi vaikea elää. Yllätykseksi tai sitten ei, monille se oli tietokone, josta oli tullut heille lähes kodin symboli. Missä tietokone, siellä koti. Tietokoneessa ovat valokuvat, dokumentit ja tietysti se nettiyhteys, jolla hoidetaan pankkiasiat ja matkojen tilaukset sekä tietysti viestintä toisten ihmisten kanssa.
Tuon luettuani mietin, mikä mahtaisi olla minun esineistäni korvaamaton. Onneksi en edes ajatellut sen olevan tietokoneeni tai joku niistä kolmesta, neljästä kanettavasta, joita raahailen mukanani minne menen. Ei se ole yksikään kamerani tai älypuhelinkaan. Se on esine, joka on seurannut minua suunnilleen koko elämäni ajan. Se on oma ikonini.
Sain tuon pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän ikonin kummiltani Aarne Vornaselta, isän sotakaverilta, karjalaiselta evakolta. Hän oli hankkinut tuon joulupukin alkukuvaksikin mainitun pyhän Nikolaoksen ikonin jostain sotareissullaan, en tiedä mistä, mutta kuvittelen yhä, että hän on ottanut sen talteen jostain Neuvostoliiton puolelle jääneestä tšasounasta ja ajatellut viedä turvaan. Antoi sitten minulle, kummipojalleen, kummilahjaksi.
Ikoni on melkein A4-paperin kokoinen kullattu, kaunis puulle käsinmaalattu pyhä kuva, jossa pyhä Nikolaos on piispan mitra päässään keskellä ja hänen päänsä vierellä ovat vasemmalla Kristus ja oikealla Jumalansynnyttäjä. Ollessani pieni poika, ehkä jotain 6-8 vuoden ikäinen, joensuulaisen sanomalehti Karjalaisen silloinen pääomistaja Kosti Aaltonen, isäni kaveri, oli kylässä ja näki ikonin. Hän halusi ostaa ikonin ja tarjosi siitä sellaisen summan, joka oli pienelle pojalle tähtitieteellinen summa, 3000 markkaa, suuri summa silloin aikuisellekin. Isäni, joka oli kauppias, sanoi, ettei hän voi sitä myydä, kun se on Hannun. Kysy häneltä.
Muistan vielä isäni katseen, kun he tulivat luokseni ja kysyivät, myynkö ikonin. Isälläni oli hieman huvittunut ja odottava ilme, joka suli kauniiksi hymyksi, kun hän kuuli vastaukseni: "En ikinä!" Sen jälkeen se onkin sitten seurannut minua sinne, minne minäkin olen kulloinkin muuttanut: Tuupovaarasta Joensuuhun, sieltä Kiteen Närsäkkälään ja viimein Mikkeliin. Ja se on esine, josta en luovu. Kuolemani jälkeen vanhin poikani saa sen perinnöksi ja toivottavasti hän jättää sen sitten taas aikanaan vanhimmalle lapselleen, vunukalleni, siihen saakka se on minulla.
Tiedä häntä, joko tuolloin noin 60 vuotta sitten oivalsin ikonin merkityksen täysin ja sillä tavalla, kuin nyt sen oivallan, mutta elämä on opettanut toki paljon ja toivottavasti ainakin nyt oivallan, ettei elämän tarkoitusta etsitä vaan se luodaan. Sitä ei etsitä materiasta, vaan aivan jostain muusta.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti