(Kuva © Hannu Pyykkönen)
---
Ortodoksien kansainvälinen, maailmalaajuinen yhtenäisyys on viime aikoina ollut paljon mediassa esillä - ei tosin paljoakaan Suomessa eikä etenkään Suomen ortodoksisen kirkon viestinnässä vaan - kansainvälisessä ortodoksisessa mediassa ja onneksi täällä Suomessa mm. tapahtumia seuraavalla yksityisellä suomalaisella ortodoksisella sivustolla. Kirkkomme virallista viestintää asia ei ilmeisesti ole jostain syystä suuremmin kiinnostanut - siltä se on ainakin tuntunut - ja samaa ilmiötä on ollut havaittavissa yleensäkin hieman laajemmin suomalaisten ortodoksien keskuudessa. Se, mitä Turkissa tai Venäjällä tapahtuu, ei useinkaan suuremmin hetkauta "tavisortodoksia" Suomessa, varsinkin jos hän on suuresti oman kirkkomme historiasta osin tietämätön. Näinhän saattaa toisinaan olla kirkkoon liittyneidenkin kohdalla. Hehän saavat oletettavasti katekumeeniopetuksessa opetusta todennäköisesti vain uskonopista ja kirkollista tavoista, enemmän kuin kirkkomme historiasta. En tosin tunne noiden kurssien sisältöjä riittävästi, voidakseni puhua niistä ihan syvällä rintaäänellä.
Oman kirkkomme historiaa opetetaan toki - ainakin vielä jonkin aikaa - kouluissa ortodoksisille oppilaille. Usein myöhemmin, aikuisiällä kirkkoon liittyneiltä tämä vaihe on jäänyt pois ja he ovat sitten saaneet koulussa oman aiemman tunnustuskuntansa mukaista opetusta, jos asia on kiinnostanut. Jos ei - mihin tietysti viittaa se, että kirkkoa on myöhemmin vaihdettu - sekin vähä - vaikkapa nyt kirkkohistorian osuus - on saattanut jäädä varsin ohueksi.
Tämä kokonaisuus - tietynlainen tietämättömyys osasta omaan kirkkoomme liittyvistä varsin oleellisista asioista - on itse asiassa mielestäni aika ongelmallista. Tämä iänikuinen vastakkainasettelu "äidinmaito-ortodoksien" ja kirkkoon liittyneiden välillä saa helposti tuosta kenties oman historian tietämättömyydestä ja liittyneiden tämän osa-alueen mahdollisesta osaamattomuudesta, lisää vettä myllyynsä. Vaikka pitänee samalla rehellisesti tunnustaa, että samanlaisia puutteita toki on usein myös niillä, jotka ovat lapsesta ja kasteestaan asti olleet ortodokseja. Kenellä mistäkin syystä. Historian tietämättömyys ei ole siis vai yhden ryhmän ongelma, se on melko laaja ja yleinen ongelma. No, onko ongelma sitten se, ettei sitä edes sitten myöhemminkään selvitetä kirkkoon liittäjien toimesta, on sitten eri asia.
Meillähän lienee useita lentäviä lauseita historian tuntemisen tarpeellisuudesta. "Tunne historiasi, niin tiedät tänään jotain huomisesta" tai vaikka sitten antiikin ajan mietelmä: "Joka ei tiedä mitä maailmassa on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä, pysyy lapsena koko ikänsä." Joka tapauksessa asia ei kaikkia kiinnosta, tässä sekularistisessa, maallistuneessa maailmassa kiinnostaa vain tämä hetki ja oma "napa", oma hyvinvointi ja oma hyvä tai kenties parempi tulevaisuus vihreämmällä oksalla. Usein ei ajatella, että tämän päivän tapahtumat, ja erikoisesti ongelmat, ovat historian heijastuksia ja ne vaikuttavat vahvasti omaan nykyisyyteemme ja tulevaisuuteemme ja sitä kautta hyvinvointiimme. Näin myös ortodoksisuudessa.
Osin varmasti asioihin on vaikuttamassa heikentävästi oman maamme ja tässä tapauksessa siis oman kirkkomme, ortodoksisen kirkon, vaikea "sisäpoliittinen" tilanne, joka on - suoraan sanoen - melko sekava. Ei siinäkään voida puhua yhtenäisyydestä alkuunkaan. Piispat kiistelevät keskenään, eivät tule toimeen keskenään, piispojen teologinen osaaminen vaihtelee liian paljon, piispuus ei enää ole kaikille "oma kutsumus" vaan enemmänkin "toisten tekemä kutsumus" ja paikka "patsatella", vaikka eväät koko homman hoitamiseen tyylikkäästi ja kunnialla lähes puuttuvat tai ainakin ovat liian vajavaiset.
Siinä ohessa kirkkokansa - kirkkorahvas - on jakaantunut myös rankasti. Osa pitää jotain ihmistä aivan mahdottomana hyväksyä, toinen pitää häntä lähes "Kristuksen inkarnaationa" maanpäällä. Kun joku sitten kertoo oman (tietämänsä, kuulemansa, kokemansa) mahdollisesti rosoisen totuuden tuosta, valtaisa kalabaliikki on valmis. Mielenkiintoisinta asiassa on tietysti sekin, että noita totuuksia ei sitten edes tuoda esiin, ei selvitetä, niistä ei puhuta, niistä ei kerrota, ovatko ne siis totta vai valetta. Onko joku vaikka lähes lainvastaisesti paennut Suomesta asepalvelusta ja toimii nyt jossain vastuullisessa virassa, jossa pitäisi olla taustaltaan ja asenteiltaan vastuullinen niin maalliselle kuin kirkon piirissä kirkolliselle esivallalle sekä sille joukolle, laumalle, jota palvelee? Kenpä tuonkaan tietää, kun tällaisia asioita ei edes yritetä selvittää, niistä ei puhuta, niillä ei ole mitään merkitystä, mitä joku on tehnyt elämänsä aikana, historiassa, oikeaa tai väärää. Joku hämmentynyt saattaa pohtia jopa sitäkin varsin maallista asiaa, miksi joku kirkon piirissä toimiva on vaihtanut sukunimensä? Mitä hän haluaa sillä peittää? Keneltä uusi nimi on saatu? Mikä on aiheuttanut nimen muutoksen? Tällaisiakin voisi kysellä, vaikka vaihtaahan nuo ortodoksiset munkit nimeään joskus jopa kaksi, kolme kertaa. Tosin etunimeään, ei sukunimeään. Eikä sitä kysellä, eikä myöskään kyseenalaisteta - ihan aiheesta vielä.
Joten historialla ja sen tuntemisella - niin kirkon historialla, kuin omalla ja miksei toistenkin historialla - on suuri merkitys tähän päivään ja tulevaisuuteenkin. Koko oman kirkkomme - ortodoksisuuden - historian tunteminenkin on yleissivistystä, jota meidän jokaisen tulisi edes hieman hankkia ja tuntea. Ja minun mielestäni siitä pitäisi myös jossain määrin olla kiinnostunut koko ajan, samoin kuin siitä, mitä kirkossa nyt tapahtuu niin maailmanlaajuisesti kuin paikallisesti.
Kun tänä päivänä puhumme esimerkiksi maahanmuuttajista tai vaikka naapurivaltioiden välisestä yhteistyöstä ja oman kirkkomme suhtautumisesta näihin asioihin, on hyvä tiedostaa myös se, miten olemme tuon aatelajin ihmiset aiemmin historiamme aikana kohdanneet ja miten olemme noista kohtaamisista selvinneet ja mitä niistä oppineet. Ja ovatko ne tapahtumat ja historia opettaneet meille jotain.
Kun nyt äskettäin kaikkien ortodoksisten paikalliskirkkojen päämiehet ja valtuuskunnat osallistuivat Sveitsissä suuren yhteiseen neuvonpitoon, meidän pitää samalla pohtia, mikä vaikutus sillä on omaan ortodoksiseen elämäämme tulevaisuudessa? Sillä kun on monessa asiassa melko merkittäviä vaikutuksia meille jokaiselle: ekumeniassa, avioliitossa luterilaisten kanssa, viikottaisissa keskiviikko- ja perjantaipaastoissa ja vaikkapa laajemmin koko paikalliskirkkomme tai jopa vaikka seurakuntiemme itsenäisyydessä. Mielenkiinnottomuus kaikkia näitä asioita kohtaa osoittaa minun mielestäni jotain. Onko se omaan napaan tuijottamista vai mitä? Tiedä häntä. Joku voi tietysti tehdä lisäkysymyksen: tuijotanko minä vai joku muu - siihen napaan ja kenen napaan? "Noli turbare circulos meos!"
Joka tapauksessa kesäkuussa kokoontuva yleisortodoksinen kirkolliskokous on todella iso asia meille jokaiselle. Ja pitäisi se olla sitä omalle paikalliselle kirkollemmekin. Sen vaikutukset heijastuvat ei vain ortodokseille, vaan myös luterilaisille ja koko kristitylle ja osin muullekin uskonnolliselle maailmalle. Ei vaan Suomessa, Venäjällä, vaan kaikkialla. Jos kaikki menee siellä hyvin, maailma on toisenlainen kesäkuun jälkeen. Jos moni asia menee siellä pieleen, ortodoksisuus tai ainakin kirkkomme on toisenlainen kesäkuun jälkeen.
Siksi yhtenäisyys olisi valttia, mutta miten sen saamme aikaan, siihen minulla ei ole vastausta. Kas kun tuo paikallinenkaan yhtenäisyys, johon edes hieman voisin ajatella vaikuttavan, on näköjään todella vaikeaa. Joutessani olen tosin viime aikoina pohtinut, että siihenkin voitaisiin käyttää täällä Suomessakin virolaista mallia. Virossa eli Eestissä - kuten he itse sitä nimittävät - asia hoidettiin tyylikkäästi. Kun sieltä ei löytynyt aikanaan siihen hetkeen sopivaa ja mittoja täyttävää paikalliskirkon johtajaa, hänet tuotiin ulkomailta - Belgiassa ja Kongossa asunut kreikkalaissyntyinen piispa, joka nyt johtaa Viron kirkkoa ja toinen samanmoinen odottaa vuoroaan lähituntumassa. Hänkään ei ole virolainen, vaan mm. Yhdysvalloissa ja useissa yliopistoissa palvellut kreikkalaistaustainen piispa.
Vaikka Virossa on muutama oman maan alkuperäiskansalainen piispana, kirkko ei kuitenkaan katsonut mahdottomaksi sitäkään, että kirkon päämies valittiin muualta kuin heidän joukostaan. Näin voitaisiin ajatella myös Suomessa, jossa noin 60 000 ihmisen ortodoksinen pieni populaatio ei välttämättä tuota aina sopivaa ihmistä valinkauhaan: hänen kun pitäisi olla oikeasti naimaton tai leski, suuremmin kompleksiton, riittävän älykäs, mieluummin ortodoksisesti (teologisesti) ja muutenkin koulutettu, oikealla tavalla ihmisläheinen, helposti lähestyttävä, ulospäin suuntautuva, omasta laumastaan huolta pitävä, ilman luurankoja kaapissa oleva ihminen - tietysti mieluusti pappiskoulutuksen saanut. Kai sellaisiakin jossain on. Kertoisiko vain joku, missä!
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti