Koulukiusaamisesta on suomalainen Mannerheimin lastensuojeluliitto (MLL) listannut nettisivuilla olevaan infoon seuraavia rooleja:
- kiusaajan ja
- kiusatun lisäksi:
- apuri, joka ei aloita kiusaamista, mutta menee silti helposti mukaan tilanteeseen kiusaajan avuksi
- vahvistaja eli kannustaja, joka voi nauraa ja kannustaa kiusaajaa
- sivustakatsoja eli hiljainen hyväksyjä näkee kaiken, mutta pysyttelee taustalla ja vaikenee, mutta samalla hän huomaamattaan hyväksyy ja osallistuu kiusaamiseen - ja ehkä pelkää, että joutuu itse kiusaamisen kohteeksi
- kiusatun puolustaja yrittää lopettaa kiusaamisen ja on kiusatun puolella.
Omassa työssäni jouduin aikanaan usein pohtimaan noita kiusaamisasioita, koska työskentelin koulussa, ja kouluissa tuota toimintaa on joka puolella aivan koulusta itsestään riippumatta. Koulun toimin sitä pitää ja sitä voidaan vähentää huomattavastikin, mutta harvoin sitä saadaan täysin loppumaan. Ihmisluonto kun kaiketi vain on tällainen: "Homo homini lupus."
Kiusaamista tapahtuu myös työpaikoilla ja niistäkin on lukuisia esimerkkejä mm. vaikka oikeuden päätöksistä, kun erään ammattiliiton pomo ensin erotettiin ja sitten vielä tuomittiin oikeudessa naispuolisen työntekijän kiusaamisesta. Julkisuudessa ja kaiken maailman mediassa hänet oli tuomittu jo paljon aiemmin, koska oli "hankalan ammattiyhdistyksen" ilmeisen "hankala pomon" maineessa. Tiedä sitten, kun en häntä tunne.
Uskonnollisissa yhteisöissä kiusaamista tapahtuu samalla tavoin tai joskus tulee ihan sellainen vaikutelma, että melkeinpä suhteessa enemmän kuin maallisissa. Mieleeni tulee eräskin tapahtuma kotipaikkakunnaltani, jossa sanan (mutta ei onneksi Sanan) mukaisesti seurakunnan pappi löi toista pappia (lyöty oli kaiken lisäksi nainen) Raamatulla, Pyhällä Sanalla, päähän ja asiaa selviteltiin sitten maallisessa oikeudessa maallisena pahoinpitelynä, ei hengellisenä.
Samalla pitänee selvyyden vuoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi tässä ja nyt, ennen kuin etenemme blogissa eteenpäin, myös todeta, että tuo käsite kiusaaja uskonnollisessa kontekstissa tarkoittaa kaiketi sitten hieman muuta, kuin mistä tässä blogijutussani puhutaan.
Tällä blogijutullani en nyt myöskään halua mitenkään rinnastaa kiusaamista ja niihin mahdollisesti liittyviä tapahtumia, tai em. raamatullista kiusaajaa ja tässä kerrottuja todellisia tai kuviteltuja henkilöitä, joista - tapahtumista, henkilöistä - nyt mielipiteitäni ja kokemuksiani kerron, muuten, kuin ehkä aiheen terminologian ja aiheen luoman tunnelman osalta. Kaikki muu mahdollinen yhteneväisyys on lukijan itsensä silmässä ja en ota siihen mitään kantaa. Jokainen saa ajatella haluamallaan tavalla asioista. Minäkin.
Kun tarkastellaan noita MLL:n luettelemia rooleja: kiusaaja, kiusattu, apuri, vahvistaja, sivustakatsoja ja puolustaja, kaikki roolihahmot on löydettävissä tarvittaessa myös niin ortodoksisen kuin vaikka luterilaisen ja monen muunkin kirkon sisältä, seurakunnista tai jopa vaikka kirkon hallinnollisista elimistä. Ehkä nuo termit pitäisi noissa tapauksessa kuitenkin hieman loiventaa ja kohdentaa ja puhua vaikka hajottajista, yhdistäjistä, opetuslapsista, tukijoista, sivullisista, vaikenijoista, ulkopuolisista puolustajista tai mahdollisesti joillain muilla nimillä. Tiedä häntä taas! Purnarikin olisi osuva nimitys meihin joihinkin asiaan sekaantuviin.
Kuuluisa ja toimiensa vuoksi huhtikuussa 1968 murhattu ihmisoikeustaistelija ja babtistipastori Martin Luther King Jr. on sanonut joskus, että "pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus", vaikeneminen. Siksi kai minäkin omalla vaatimattomalla äänelläni yritän sanoa usein oman mielipiteeni monista asioista. Joku tosin sanoo heti: liian usein. Yritän kuitenkin olla vaikenematta, vaikka vaikeneminen olisi kyllä helppoa ja saattaisi jopa tehdä elämäni mukavammaksikin. Moni niin tekeekin turvallisuus- ja monenmoisista muista, pieteetti- tai ns. kaveruus- tai muista syistä johtuen. Minä en, huolimatta, että moni sitä ehkä varmasti toivoisikin.
Minulle on tietyllä tavalla yhdentekevää, missä asemassa mielestäni väärintekevä ihminen on. Ei ole väliä, onko hän kaveri tai ei-kaveri, tuttu tai tuntematon taikka jopa jonkun lapsen kummi tai kirkollisen viiniseuran jäsen. Jos henkilö aiheuttaa omilla toimillaan jotain sellaista, mikä ihmetyttää ja kummastuttaa minua, mikä tuntuu minusta väärältä, en voi sivuuttaa asiaa olan kohautuksella.
Itse olen melko usein pohtinut, onko meille omaan kirkkoomme tai peräti molempiin kirkkoihimme - käyttäisinkö tässä ihan oikeasti hieman kornia sanaa - "pesiytynyt" joukkio, joka ainakin minun mielestäni yrittää usein hajottaa kirkko(j)amme ja vie silloin kummankin kirkon asioita uskonnollisessa mielessä todella huonoon suuntaan. Kauaksi perustehtävästään, ihmisten pelastamisesta. Suuntaan, joka johtaa ihmisten eripuraan ja jopa kirkosta eroamisiin ja kirkon tai ortodokseilla myös patriarkaatin vaihtoihin. Ja kaikki tämä näyttäisi tapahtuvan usein ulospäin hymyillen ja suurelle yleisölle - sisäpiirin asioista tietämättömälle ns. "vaalikarjalle" - hyväntahtoisuutta ja hyviä tarkoitusperiä vakuutellen.
Kuitenkin aika monen muunkin - näin olen ymmärtänyt, siis ei vain minun - mielestä ilmiselvästi he tekevät tämän ns. ketunhäntä kainalossa, mahdollisesti omat kirkon kannalta vaaralliset tai jopa haitalliset tarkoitusperät tai tiedä häntä mitkä, itsellä päällimmäisinä ja usein vielä muilta piilossa. Ja noilla "omilla" voitaneen tässä tarkoittaa aivan henkilökohtaisia tai sitten oman ryhmittymän, klikin, suuntauksen, tms. tarkoitusperiä ja etuja. Mitä lie! Ken sen oikeasti tietäneekään.
Tällaisella lausumalla en kuitenkaan halua ollenkaan epäillä kaikkien, tässä tapauksessa vaikka seurakuntalaisten ja jopa melko suuren osan työntekijöiden, osuutta ja tekoja. Eivät kaikki tällaisessa toiminnassa suinkaan ole onneksi mukana eikä kaikissa seurakunnissakaan. Tuollaisissa, joissa näin mahdollisesti tapahtuu, on varmasti useitakin hyviä ihmisiä pitämässä huolta sellaisista ihmisistä, jotka sitä tarvitsevat. Sieltä löytyy paljon työntekijöitä, joitten todelliset teot - siis hyvät teot, lähimmäisistä huolen pitäminen, hyvän sanoman levittäminen - kertovat paljon, enemmän kuin maallistuneiden liberaalien tai muiden haihattelijoiden ontot sanat.
Moni ajattelee, että "onttoja puhuvia" kohdatessa on vain parempi vaieta omassa seurakunnassaan ongelmista ja vääristä käytänteistä joskus oman työpaikan säilymisen, mielenterveyden, jaksamisen ja monen sen kaltaisen syyn vuoksi. Näin vältyy helposti ylimääräisten henkisten tai jopa konkreettisten väliseinien rakentelulta, työtehtävien muutoksilta, tehtäväsiirroilta tai jopa potkuilta ja joissain tapauksessa myös pitkäaikaiselta mielialalääkkeiden syömiseltä.
Mutta löytyy niistä seurakunnista valitettavasti sitten aivan toisenlaisiakin, jotka sanovat ja puhuvat enemmän kuin oikeasti tekevät, vai olisiko se tietävät. Toisinaan sanovat, puhuvat, kirjoittavat jopa ihan asian vierestä, jopa julkisissa esiintymisissään tai vaikka juhlapäiväviesteissäänkin. Niin ja rakentelevat niitä väliseiniä. Yllättävän harvoin näistä teoista nousee julkisuudessa jonkinmoinen ihmetys tai häly. Todella harvoin joku uskaltaa sanoa asian mahdollisesti jopa ääneen. Siis hieman Andersenin tyyliin: "keisarilla ei muuten ole (v)aatteita".
Väkisinkin minusta on liian usein tuntunut, että ongelmaksi on noussut ehkä se, että tällaiset satusetä H.C. Andersenin tarinoissaan kuvaamat "ilman (v)aatteita olevat keisarit", "despootit", asioista ehkä oikeasti varsin vähän tietämättömät (=perinnettä ja aitoa ortodoksiaa tuntemattomat, ja oman kirkkomme osalta ortodoksista teologiaa vähäisesti opiskelleet), vanhaan ja jo normaalielämässä kuopattuun "kähmintäpolitiikkaan" tottuneet, vallanhaluiset ihmiset ovat yhä sen verran merkittävillä paikoilla, että koko seurakunnan tai ehkäpä hiippakunnan ja siinä ohessa sivutuotteena koko kirkon maine, kirkon tulevaisuuden suunta ja toisinaan sen perusidea, oppi, ovat ajoittain suuressa vaarassa. Jos nyt ei ortodoksisessa kirkossa ihan maailmanlaajuisesti, niin ainakin paikallisesti.
Luterilaisessa kirkossa monelta osin peli on jo pahasti menetetty ja paluu entiseen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Mikä pahinta: epäsopu, hajaannus, kyräily, viha ja sekularismi sen kun lisääntyvät kirkoissa, eikä ihmisten oma kirkko silloin anna useille niitä tarvitseville oikeita hengellisiä eväitä oikein mihinkään. Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset eroavat kirkosta ja liittyvät vaikka erilaisiin vapaisiin ns. karismaattisiin suuntauksiin.
Jos olisin tässä väitteessäni aivan väärässä oman ortodoksisen kirkkoni osalta, johon itse kuulun, miksi ihmeessä myös muun maailman ortodoksit ovat kiinnittäneet huomionsa Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja joidenkin ihmisten toimiin siellä. Ja jopa kirkkomme ylin piispa, kanonisessa mielessä kirkon päämies, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka ja hänen johtamansa, piispoista koostuva Pyhä synodi on joutunut puutumaan maamme autonomisen kirkon asioihin ja jopa antamaan varoituksia ja tiukkoja ohjeita toiminnalle ainakin parissa hiippakunnassa.
Jos ajattelet minun olevan väärässä, "haukkuvan väärää puuta" - kuten oletettavasti joukko ihmisiä ajattelee - oletko ihan aikuisen oikeasti ja tarvittaessa turhat löpinät ja kirkolliset p-puheet suodattaen seurannut ihmisten järkyttyneitä mielipiteitä oman kirkkosi, tai piispasi, seurakuntasi tai jonkun muun asiaan liittyvän osalta vaikkapa sosiaalisessa mediassa, jossa niiden kertominen on nykyään helpompaa ja monet niin tekevätkin. Vai nyhjötätkö kotona omassa nurkassasi ajatellen, ettei asia sinulle kuulu tai et halua sekaantua siihen. Joskus lienee myös vaikea tunnustaa itselleen saati sitten muille - varsinkin jos on eronnut toisesta ja liittynyt toiseen kirkkoon äskettäin - että täällähän on melkein samanlaista riitelyä kuin entisessä. Aiheet ja tavat vain toisinaan vaihtelevat.
Minusta selitykseksi ei myöskään riitä se, että vakuutellaan noiden Suomessa tapahtuneiden väärien asioiden arvostelijoiden ja väärät teot tuomitsevien edustavan taantumuksellisuutta, konservatiiveja ja ajasta jälkeen jääneitä. Kun sen sijaan samaan hengen vetoon "väärintekijöitä" nimitetään moderneiksi, liberaaleiksi, edistyksellisiksi ja tietysti sillä melkoisen inflaation kokeneella citi-kupla-suomalaisten ikiomalla sanalla: suvaitsevaisiksi, josta tosin on jo tehty mielestäni todella ruma suomenkielen uussana, "suvakeiksi".
Hirvittäväksi asian tekee ortodoksisessa kirkossa vielä sekin, että patriarkan ja Pyhän synodin antaman varoituksen - tai mikä se nyt juridisesti tai kanonisesti onkaan - saajat (ja HUOM! myös häntä tukevat seuralaiset) ilmeisesti eivät tunne edes tehneensä väärin ja he ortodoksisine ja luterilaisine tukijoukkoineen ja opetuslapsineen purnaavat ilman katumuksen häivääkään julkisesti annetusta päätöksestä. Oli se nyt siis varoitus, määräys, ohje tai mikä nyt tahansa, mutta kuitenkin patriarkan ja Pyhän synodin vakavaa puuttumista väärään, ortodoksisuuteen kuulumattomaan toimintaan, sen kieltämistä ja tuomitsemista. Asioita perustellaan täällä kotomaassamme, maailmanlaajuisesti katsottuna pikkuruisessa arkkihiippakunnassa, mm. kirkon tarpeella uudistua, ekumenialla ja sillä, että näin halutaan estää Suomen kirkon ghettoutuminen. Aito ja alkuperäinen, oikea - toisinaan kuten jo kirjoitin: liittymisen kautta saatu, mutta väärin opittu - ortodoksisuus karisee hetkessä, kun päälle laitetaan hujauksessa olemattomat liberalismin "keisarin uudet (v)aatteet".
Mutta mihin suuntaan pitää uudistua, miten pitkälle mennä ekumeniassa, synnin tai väärintekojen hyväksymisessä - siinäpä kysymys - jossa usein samalla unohdetaan, kenen ehdoilla ja kenen toimesta. Ortodoksista kirkkoamme voidaan uudistaa vain synodaalisesti ja maailmanlaajuisesti koko maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon ehdoilla ja päätöksellä.
Me emme Suomessa voi ottaa erilaisia käytäntöjä keskeisissä kirkkoamme ja uskoamme koskevissa asioissa eikä myöskään kirkon perinteessä, Traditiossa, ei kanoneissa eikä poiketa yleisortodoksisesta linjasta. Päätökset näistä tehdään vain ja ainoastaan patriarkaatissa ja yleisortodoksisissa kokouksissa, jos siihen yhteisesti katsotaan olevan tarvetta. Niitä ei voi tehdä yksin Venäjän kirkko, ei Konstantinopoli, eikä mikään muukaan paikalliskirkko. Sitä on oikea ortodoksisuus, ei tuuliviiriuskoa, joka vaihtaa suuntaa tuulten ja ihmisten erilaisten mielihalujen ja suuntausten mukaan. Ortodoksisuus edustaa pysyviä ja kestäviä arvoja, jotka perityvät alkukirkosta ja Traditiosta - Raamatusta. Luterilaisessa kirkossa moni asia on toisin ja en tunne luterilaisuutta riittävästi siitä enempää kertoakseni.
Selittelyiksi ei myöskään riitä, että muutetaanhan meillä ortodoksisessa kirkossa liturgisia tekstejäkin tai lyhennellään melko usein väärin jumalanpalveluksia. Kun verrataan niitä opin ja uskon keskeisiin sisältöihin, joissa noita virheitä ja vääriä käytäntöjä myös tehdään, tuollaiset ensin mainitut muutokset ovat mitättömiä ja jopa merkityksettömiä uskonopin sisältöihin puuttumiseen verrattuna, enemmän ihmisten haihattelua, joskus laiskuutta tai myös tietämättömyyttä, osaamattomuutta. Kaiken lisäksi moiset liturgiset säännöt ovat varsin nuorta perinnettä, joita on aikojen saatossa muutettu silloin, kun siihen on katsottu olevan perusteltua syytä. Tuollaiset tavat ja käytänteet ovat siis saattaneet muuttua, uskon sisältö, oppi, ei.
Samalla tavalla nyt kuin ennekin: synti on synti, vaikka sen voissa paistaisi - vanhaa sananpartta hieman muuttaen lainatekseni. Ja yksilöllinen, omasta päästä revitty kirkollisesta maailmanlaajuisesta ja suurelta osin myös paikallisesta perinteestä, kanoneista, säännöistä ja tavoista poikkeaminen ei ole ortodoksisen kirkon tapa ratkaista asioita.
Jo nyt tosin poikkeamme yhdessä merkittävässä asiassa maailmanlaajuisesta ortodoksisuudesta: kalenterikysymyksessä - tosin hieman hatarien perusteiden ja osin vaiettujen vanhojen päätösten perusteella - ja sekin on aiheuttanut ja tullee aiheuttamaan melkoista purnausta molemmin puolin - niin Suomessa kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Puolesta ja vastaan.
Mutta kuten joku on jo sanonutkin, tämäkin kysymys tai oikeastaan sen nykyinen ratkaisu osoittaa oman suomalaisen ortodoksisen kirkkomme laadun. Onko se maallistunutta, onko se luterilaistunutta, onko se ekumeenista, onko se osoitus hyvästä sopeutumisesta yhteiskuntaan vai mitä se on, sanokoon jokainen itse oman määreensä, jos haluaa. Vai onko se vanhaan perinteeseen ja kirkon omiin kanoneihin nojautuvan ortodoksisuuden hylkäämistä, jossa moni Suomen ulkopuolinen valitettavasti näkee usein omituisuuksia ja poikkeavuuksia. Kirkossa, joka silti kaikesta huolimatta on tai ainakin pitäisi olla osa tätä Kristuksen perustamaa kirkkoa, ortodoksista kirkkoa.
Yhtenä selityksenä olen nähnyt myös yrityksen vähätellä omia ongelmiamme: "Katso mitä muissa patriarkaateissa tai kirkoissa tapahtuu. Meidän ongelmat ovat pieniä niihin verrattuna." Hups! Muitten virheilläkö selittelemme omia virheitä? Jos joku varastaa, oikeuttaako se meidätkin varastamaan?
Vielä yksi ja ehkä samalla myös toisenlainen "ongelma" ortodoksisessa kirkossamme mielestäni on. Se pulppuaa paljolti tämän kirkon hierarkisuudesta. Kirkkomme piispojen, hierarkkien, asema on vakaa. Se näkyy omalla tavallaan myös yhdessä "yksinvaltiaalle" piispalle laulettavassa laulussa, "Ton despotin", jossa lauletaan (kreikaksi) "... εἰς πολλὰ ἔτη, Δέσποτα" (is pollá eti, Déspota), toivotetaan siis monia vuosia "despootille". Piispa on siis eräänlainen "despootti", herra, mestari, hiippakunnassaan ja yleensä - osin myös Suomessa - niin kauan kuin "henki" pihisee. Nytkään tuota "henkeä" ei pidä ymmärtää tässä väärin, ei teologisesti. Yleinen piispojen eläkkeelle siirtymisikä on säädetty Suomessa vasta uusille piispoille, ei vanhemmille.
Tämäkin on aiheuttanut omat kiemuransa Suomen ortodoksisessa kirkossa. Pari vanhempaa ja hiljalleen yhä enemmän ja enemmän vanhenevaa ja pian - tai mahdollisesti jo - erilaisista alkavan vanhuuden ongelmista kärsivää piispaa kyttää toistensa eläkkeelle lähtöä. Toinen mahdollisesti siksi, että toivoisi vielä pääsevänsä korkeampaan kirkolliseen asemaan ja toinen mahdollisesti siksi, että toivoisi, ettei tuo toinen pääse siihen. Tiedä häntä kuitenkin, mitä mietivät, mutta itse näitäkin pohdiskelen, kun tilanne joka tapauksessa näyttää ja on kiusallinen.
Samalla tuo tapahtuma on kuitenkin todellinen tai se käy ainakin tavalla tai toisella toteen - mahdollisesti jopa lyhyen - kenties muutaman vuoden, kuluessa ja siksi siihen pitää näköjään puolin ja toisin varustautua. Tässä on myös yksi "villakoiran ydin" monelle äskettäiselle "oudolle" tapahtumalle kirkossamme. Jotkut ovat nähneet mm. viimeisimmän piispavalinnan enteilevän jollakin tapaa tuota odotettavissa olevaa tapahtumaa, muutosta. Ja olihan tuo viimeisin valinta oikeasti melkoisen erikoinen ajatellen ortodoksista perinnettä.
Yleensä kirkossamme - tai ainakin monessa ortodoksisessa kirkossa muulla päin maailmaa - valitaan ylempään tehtävään entisessä, siis jossain vastaavanlaisessa tehtävässä toiminut, asioihin hyvin perehtynyt ja ne osaava saman tason tai hieman alemman tason henkilö, jos kerran sellainen on saatavilla. Arkkipiispaksi hiippakuntapiispa, hiippakuntapiispaksi apulaispiispa, piispaksi arkkimandriitta tai leskirovasti, jne. Jos tuo ketju katkaistaan, siihen on oltava hyvät ja perustellut syyt. Nyt on niin tapahtunut - vaikkakaan hyvistä syistä nyt en tiedä - ja saa nähdä toistuuko sama kaava aikanaan uuden arkkipiispan valinnassa. Näin voisi olettaa.
Usein valinnassa - etenkin nykyisin, kun elämme koulutetussa ja koulutusta arvostavassa maailmassa - katsotaan myös valittavan kirkollista, teologista osaamista, siinä suoritettuja tutkintoja ja akateemisia suorituksia, kiinnostusta jatko-opintoihin, kirjoitettuja teologisia, uskonnollisia, kirkkoon liittyviä teoksia, jne. Piispuus kun ei ole mikään kunniavirka, johon mennään pelkästään patsastelemaan. Piispuus on nöyrä paimenvirka, jossa on pidettävä paljon yhteyksiä kaitsettaviinsa omassa hiippakunnassa, eikä niinkään muiden hiippakunnissa, jonne tosin ei pääsekään ilman tuon toisen hiippakunnan piispan lupaa.
Piispan on nautittava luottamusta juuri oman hiippakuntansa ihmisten parissa niin osaamisessaan sekä tiedollisissa että uskonnollisissa, so. teologisissa asioissa kuin ihmisten kanssa pärjäämisessään, ihmissuhdeasioissa, pastoraalisissa asioissa. Piispalla ei tietyllä tapaa voi ns. "normaalin ihmisen" tavoin olla henkilökohtaisia antipatioita tai ihastumisia keihinkään yksittäisiin ihmisiin, vaan hänen on eräänlaisena "uskonnollisena instituutiona", kirkon ja alueensa keulakuvana oltava melko neutraali noissa äärilaidoissa. Niin ja tietysti piispan on oltava esimerkillinen ihminen elintavoissaan ja elämässään. Hän on alueellaan oikean uskon, ortodoksian ylläpitäjä, kreikaksi episkopos (ἐπίσκοπος), valvoja ja "päältäkatsoja", henkilö, joka pitää harhaopit ja väärät tavat poissa seurakunnista eikä tuo niitä sinne. Hän on taustaltaan ja oman elämän historialtaan moitteeton, lainkuuliainen, mahdollisimman hurskas ihminen, jolla ei saisi olla minkäänlaisia "luurankoja kaapissa".
Ei todellakaan ole helppoa olla episkopos, jos sen oikealla ja tehtävään astuessaan antamiensa lupausten mukaisella tavalla ottaa ja niiden mukaisesti toimii. Ihan sama se on monessa muussa vastuullisessa johtotehtävässä maallisissakin tehtävissä. Tai kummassa kirkossa tahansa. Siksi kai avonna olevaan - usein hyväpalkkaiseen - tehtävään - onpa se sitten maailmassa tai kirkossa - ei yleensä valita ihmisiä ihan mistä vain, puskista, vaan valitaan koeteltu ja mahdollisimman kokenut, paras ehdokkaista. Valintaan tosin maallisellakin puolella vaikuttavat monenlaiset henkilökohtaiset asiat - kuten raha, työsuhteen edut, vaikutusvalta, firman henkilösuhteet, politiikka, jne. - ja sieltä ne valitettavasti ovat usein siirtyneet myös kirkollisiin valintoihin, joita sitten mahdollisesti joudutaan selvittelemään patriarkaattia myöten. Sekularismi ja materialismi monen muun ismin kanssa yhdessä ovat tältäkin osin saaneet melkoisen niskalenkin molemmista kirkoistamme.
Kovin synkän kuvan näytän taas tällä blogijutullani tähän ruudulle maalanneeni, mutta sellaista se elämä vain on. Onneksi kaikki ei ole ihan aina sellaista, mitä kirjoittelen. Usein seurakunnista - kuten jo edellä kirjoitin - löytyy myös oikeita, ihania ihmisiä. Heitäkin on ja ilmeisesti kutenkin hiljainen enemmistö. Heidän kanssaan toimiminen on hedelmällistä ja heiltä saa usein apua ja voimaa tehdä omalta osaltaan oikeitakin asioita. Ja mikä tärkeintä, ainakin ortodoksinen kirkko ja sen jumalanpalvelukset ovat aina voimaannuttavia asioita. Liturgia - toimitti sen kuka tahansa - ei ole ihmisten ylistystä, se on Jumalan ylistystä. Ja jos ihminen haluaa voimaantua, etsiä parannusta, tietoa ja oikeaa suuntaa, oikea paikka on juuri jumalanpalvelukset, jonne pitää silloin mennä.
Tämä mustansävyinen "maalaukseni", jonka edellä esitin, koskee vain kovin harvoja asioita ja yleensä vielä sellaisia, millä ei ole useinkaan paljoakaan tekemistä Jumalan palvelemisen, Hänen kunnioittamisensa, kanssa. Kertomani todelliset tai fiktiiviset tapahtumat ja ajatukset edustavat enemmän ihmisten palvelemisen ja vääränlaisen, vinoutuneen kunnioittamisen, mahdollisesti nepotismin ja henkilökultin outoutta ja monesti kirkollisen kulttuurin "metsään mennyttä" toteuttamistapaa ja väärien ismien tuomista kirkon opetukseen.
Jokainen meistä voi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että paluu perinteiseen kirkollisuuteen olisi mahdollista kaikille ja kaikkialla. Yksi tapa on ajatellen, selvitellen, tutkiskellen äänestää kirkollisissa vaaleissa ja vaikuttaa, puhua ja toimia aktiivisesti omassa seurakunnassa, toinen tapa on vaieta ja - vaikka lukemalla hyvää kristillistä kirjallisuutta, jota meiltä Suomesta onneksi löytyy - pitää huolta itsestään ja omasta uskostaan ja sen vahvuudesta ja oikeellisuudesta. Ja siinä ohessa pieneltä osin myös huolta omasta kirkostaan.
Niin - ja onhan se sitten vielä yksi tapa vaikuttaa: tämä blogeissa kirjoittelukin, mutta mene ja tiedä, kuinka tehokas se on. Kaikki kun kuitenkin on kiinni viime kädessä sinusta, ei minusta.
Oikea tapa ei ole puolustaa sokeasti, omiin ennakkoluuloihin ja etenkään väärään - mahdollisesti edelliseen, menneeseen ja nyt jo muuttuneeseen elämäntilanteen ja sieltä jääneeseen - tietoon perustuen vääryyttä tai väärintekijöitä. Ortodoksisuus, oikeaoppisuus, ei mielestäni ole sokeutta vääryyttä kohtaan, ei vääränlaista ihmisten kunnoittamista ja etenkään niitä kohtaan, jotka toimivat väärin, ovatpa he sitten missä tehtävässä tahansa. Se on rukoilemista kaikkien, myös väärintekijöiden puolesta ja samoin anteeksiantamista, jos toinen selvästi katuu tekojaan. Se on siis myös parannuksen tekemistä omalla kohdallaan ja rukoilemista omasta ja toisen puolesta, siitä, että itsensä lisäksi toinenkin tekisi parannuksen ja katuisi. Mutta oikeaa tietoa ei saa koskaan korvata väärällä. Synti on aina syntiä ja vääryys on vääryyttä ajankohdasta tai vuodesta, saatikka sitten tekijästä riippumatta.
Oikeaa tietoa saa enemmän muualta kuin tällaisista yksittäisten ihmisten ääneen ajatteluista, blogeista. Ne saattavat tosin joskus ohjata oikean puron äärelle, herättää tunteita - myönteisiä tai kielteisiä - jotka saattavat johtaa totuuden etsimiseen, mutta oikeasti - kaikkea tuota saa paljon enemmän kristillisistä kirjoista, kyselemällä asioista tietäviltä, tutkimalla ja selvittämällä asioita ja ongelmia itsenäisesti, ennakkoluulottomasti ja avoimin silmin sekä tietysti: käymällä usein kirkossa.
Oikeaa tietoa uskon asioista saa aina papilta, mutta pappi ei aina ole oikea henkilö kertomaan oikeaa tietoa vaikkapa hallinnollisista asioista. Hän saattaa tietää siitä jotain, mutta asiantuntija hän on yleensä vain teologissa asioissa, mikäli hänen omaa kirkkoansa koskeva koulutuksensa suinkin on riittävä. Oma kysymyksensä taas on: mikä on riittävä. Siihen voisi kai palata joskus. Yleinen teologinen sivistys ja tietämys vain luterilaisesta kirkosta ei vain valitettavasti aina ole ortodoksisen sivistyksen ja tietämyksen tae. Eikä toisin päin, pelkkä ortodoksisen kirkon tunteminen ei riitä luterilaisuuden arviointiin.
Oikeaa tietoa oman kirkkonsa opista ja tavoista saa varmaankin myös suhtautumalla asioihin avoimen tiedonhaluisesti, oikealla tavalla uteliaasti, vertailemalla julkisia ja yksityisiä mielipiteitä, kuuntelemalla paljon ja arvioimalla asioita toisten kanssa tai vaikka yhdessä ystävien tai oman, aidosti omaan kirkkoonsa juurtuneen ja sen tuntevan rippi-isänsä kanssa. Niin, ja rukoilemalla sekä - tietysti - luottamalla rukouksen voimaan.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Kiusaamista tapahtuu myös työpaikoilla ja niistäkin on lukuisia esimerkkejä mm. vaikka oikeuden päätöksistä, kun erään ammattiliiton pomo ensin erotettiin ja sitten vielä tuomittiin oikeudessa naispuolisen työntekijän kiusaamisesta. Julkisuudessa ja kaiken maailman mediassa hänet oli tuomittu jo paljon aiemmin, koska oli "hankalan ammattiyhdistyksen" ilmeisen "hankala pomon" maineessa. Tiedä sitten, kun en häntä tunne.
Uskonnollisissa yhteisöissä kiusaamista tapahtuu samalla tavoin tai joskus tulee ihan sellainen vaikutelma, että melkeinpä suhteessa enemmän kuin maallisissa. Mieleeni tulee eräskin tapahtuma kotipaikkakunnaltani, jossa sanan (mutta ei onneksi Sanan) mukaisesti seurakunnan pappi löi toista pappia (lyöty oli kaiken lisäksi nainen) Raamatulla, Pyhällä Sanalla, päähän ja asiaa selviteltiin sitten maallisessa oikeudessa maallisena pahoinpitelynä, ei hengellisenä.
Samalla pitänee selvyyden vuoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi tässä ja nyt, ennen kuin etenemme blogissa eteenpäin, myös todeta, että tuo käsite kiusaaja uskonnollisessa kontekstissa tarkoittaa kaiketi sitten hieman muuta, kuin mistä tässä blogijutussani puhutaan.
Tällä blogijutullani en nyt myöskään halua mitenkään rinnastaa kiusaamista ja niihin mahdollisesti liittyviä tapahtumia, tai em. raamatullista kiusaajaa ja tässä kerrottuja todellisia tai kuviteltuja henkilöitä, joista - tapahtumista, henkilöistä - nyt mielipiteitäni ja kokemuksiani kerron, muuten, kuin ehkä aiheen terminologian ja aiheen luoman tunnelman osalta. Kaikki muu mahdollinen yhteneväisyys on lukijan itsensä silmässä ja en ota siihen mitään kantaa. Jokainen saa ajatella haluamallaan tavalla asioista. Minäkin.
Kun tarkastellaan noita MLL:n luettelemia rooleja: kiusaaja, kiusattu, apuri, vahvistaja, sivustakatsoja ja puolustaja, kaikki roolihahmot on löydettävissä tarvittaessa myös niin ortodoksisen kuin vaikka luterilaisen ja monen muunkin kirkon sisältä, seurakunnista tai jopa vaikka kirkon hallinnollisista elimistä. Ehkä nuo termit pitäisi noissa tapauksessa kuitenkin hieman loiventaa ja kohdentaa ja puhua vaikka hajottajista, yhdistäjistä, opetuslapsista, tukijoista, sivullisista, vaikenijoista, ulkopuolisista puolustajista tai mahdollisesti joillain muilla nimillä. Tiedä häntä taas! Purnarikin olisi osuva nimitys meihin joihinkin asiaan sekaantuviin.
Kuuluisa ja toimiensa vuoksi huhtikuussa 1968 murhattu ihmisoikeustaistelija ja babtistipastori Martin Luther King Jr. on sanonut joskus, että "pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus", vaikeneminen. Siksi kai minäkin omalla vaatimattomalla äänelläni yritän sanoa usein oman mielipiteeni monista asioista. Joku tosin sanoo heti: liian usein. Yritän kuitenkin olla vaikenematta, vaikka vaikeneminen olisi kyllä helppoa ja saattaisi jopa tehdä elämäni mukavammaksikin. Moni niin tekeekin turvallisuus- ja monenmoisista muista, pieteetti- tai ns. kaveruus- tai muista syistä johtuen. Minä en, huolimatta, että moni sitä ehkä varmasti toivoisikin.
Minulle on tietyllä tavalla yhdentekevää, missä asemassa mielestäni väärintekevä ihminen on. Ei ole väliä, onko hän kaveri tai ei-kaveri, tuttu tai tuntematon taikka jopa jonkun lapsen kummi tai kirkollisen viiniseuran jäsen. Jos henkilö aiheuttaa omilla toimillaan jotain sellaista, mikä ihmetyttää ja kummastuttaa minua, mikä tuntuu minusta väärältä, en voi sivuuttaa asiaa olan kohautuksella.
Itse olen melko usein pohtinut, onko meille omaan kirkkoomme tai peräti molempiin kirkkoihimme - käyttäisinkö tässä ihan oikeasti hieman kornia sanaa - "pesiytynyt" joukkio, joka ainakin minun mielestäni yrittää usein hajottaa kirkko(j)amme ja vie silloin kummankin kirkon asioita uskonnollisessa mielessä todella huonoon suuntaan. Kauaksi perustehtävästään, ihmisten pelastamisesta. Suuntaan, joka johtaa ihmisten eripuraan ja jopa kirkosta eroamisiin ja kirkon tai ortodokseilla myös patriarkaatin vaihtoihin. Ja kaikki tämä näyttäisi tapahtuvan usein ulospäin hymyillen ja suurelle yleisölle - sisäpiirin asioista tietämättömälle ns. "vaalikarjalle" - hyväntahtoisuutta ja hyviä tarkoitusperiä vakuutellen.
Kuitenkin aika monen muunkin - näin olen ymmärtänyt, siis ei vain minun - mielestä ilmiselvästi he tekevät tämän ns. ketunhäntä kainalossa, mahdollisesti omat kirkon kannalta vaaralliset tai jopa haitalliset tarkoitusperät tai tiedä häntä mitkä, itsellä päällimmäisinä ja usein vielä muilta piilossa. Ja noilla "omilla" voitaneen tässä tarkoittaa aivan henkilökohtaisia tai sitten oman ryhmittymän, klikin, suuntauksen, tms. tarkoitusperiä ja etuja. Mitä lie! Ken sen oikeasti tietäneekään.
Tällaisella lausumalla en kuitenkaan halua ollenkaan epäillä kaikkien, tässä tapauksessa vaikka seurakuntalaisten ja jopa melko suuren osan työntekijöiden, osuutta ja tekoja. Eivät kaikki tällaisessa toiminnassa suinkaan ole onneksi mukana eikä kaikissa seurakunnissakaan. Tuollaisissa, joissa näin mahdollisesti tapahtuu, on varmasti useitakin hyviä ihmisiä pitämässä huolta sellaisista ihmisistä, jotka sitä tarvitsevat. Sieltä löytyy paljon työntekijöitä, joitten todelliset teot - siis hyvät teot, lähimmäisistä huolen pitäminen, hyvän sanoman levittäminen - kertovat paljon, enemmän kuin maallistuneiden liberaalien tai muiden haihattelijoiden ontot sanat.
Moni ajattelee, että "onttoja puhuvia" kohdatessa on vain parempi vaieta omassa seurakunnassaan ongelmista ja vääristä käytänteistä joskus oman työpaikan säilymisen, mielenterveyden, jaksamisen ja monen sen kaltaisen syyn vuoksi. Näin vältyy helposti ylimääräisten henkisten tai jopa konkreettisten väliseinien rakentelulta, työtehtävien muutoksilta, tehtäväsiirroilta tai jopa potkuilta ja joissain tapauksessa myös pitkäaikaiselta mielialalääkkeiden syömiseltä.
Mutta löytyy niistä seurakunnista valitettavasti sitten aivan toisenlaisiakin, jotka sanovat ja puhuvat enemmän kuin oikeasti tekevät, vai olisiko se tietävät. Toisinaan sanovat, puhuvat, kirjoittavat jopa ihan asian vierestä, jopa julkisissa esiintymisissään tai vaikka juhlapäiväviesteissäänkin. Niin ja rakentelevat niitä väliseiniä. Yllättävän harvoin näistä teoista nousee julkisuudessa jonkinmoinen ihmetys tai häly. Todella harvoin joku uskaltaa sanoa asian mahdollisesti jopa ääneen. Siis hieman Andersenin tyyliin: "keisarilla ei muuten ole (v)aatteita".
Väkisinkin minusta on liian usein tuntunut, että ongelmaksi on noussut ehkä se, että tällaiset satusetä H.C. Andersenin tarinoissaan kuvaamat "ilman (v)aatteita olevat keisarit", "despootit", asioista ehkä oikeasti varsin vähän tietämättömät (=perinnettä ja aitoa ortodoksiaa tuntemattomat, ja oman kirkkomme osalta ortodoksista teologiaa vähäisesti opiskelleet), vanhaan ja jo normaalielämässä kuopattuun "kähmintäpolitiikkaan" tottuneet, vallanhaluiset ihmiset ovat yhä sen verran merkittävillä paikoilla, että koko seurakunnan tai ehkäpä hiippakunnan ja siinä ohessa sivutuotteena koko kirkon maine, kirkon tulevaisuuden suunta ja toisinaan sen perusidea, oppi, ovat ajoittain suuressa vaarassa. Jos nyt ei ortodoksisessa kirkossa ihan maailmanlaajuisesti, niin ainakin paikallisesti.
Luterilaisessa kirkossa monelta osin peli on jo pahasti menetetty ja paluu entiseen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Mikä pahinta: epäsopu, hajaannus, kyräily, viha ja sekularismi sen kun lisääntyvät kirkoissa, eikä ihmisten oma kirkko silloin anna useille niitä tarvitseville oikeita hengellisiä eväitä oikein mihinkään. Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset eroavat kirkosta ja liittyvät vaikka erilaisiin vapaisiin ns. karismaattisiin suuntauksiin.
Jos olisin tässä väitteessäni aivan väärässä oman ortodoksisen kirkkoni osalta, johon itse kuulun, miksi ihmeessä myös muun maailman ortodoksit ovat kiinnittäneet huomionsa Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja joidenkin ihmisten toimiin siellä. Ja jopa kirkkomme ylin piispa, kanonisessa mielessä kirkon päämies, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka ja hänen johtamansa, piispoista koostuva Pyhä synodi on joutunut puutumaan maamme autonomisen kirkon asioihin ja jopa antamaan varoituksia ja tiukkoja ohjeita toiminnalle ainakin parissa hiippakunnassa.
Jos ajattelet minun olevan väärässä, "haukkuvan väärää puuta" - kuten oletettavasti joukko ihmisiä ajattelee - oletko ihan aikuisen oikeasti ja tarvittaessa turhat löpinät ja kirkolliset p-puheet suodattaen seurannut ihmisten järkyttyneitä mielipiteitä oman kirkkosi, tai piispasi, seurakuntasi tai jonkun muun asiaan liittyvän osalta vaikkapa sosiaalisessa mediassa, jossa niiden kertominen on nykyään helpompaa ja monet niin tekevätkin. Vai nyhjötätkö kotona omassa nurkassasi ajatellen, ettei asia sinulle kuulu tai et halua sekaantua siihen. Joskus lienee myös vaikea tunnustaa itselleen saati sitten muille - varsinkin jos on eronnut toisesta ja liittynyt toiseen kirkkoon äskettäin - että täällähän on melkein samanlaista riitelyä kuin entisessä. Aiheet ja tavat vain toisinaan vaihtelevat.
Minusta selitykseksi ei myöskään riitä se, että vakuutellaan noiden Suomessa tapahtuneiden väärien asioiden arvostelijoiden ja väärät teot tuomitsevien edustavan taantumuksellisuutta, konservatiiveja ja ajasta jälkeen jääneitä. Kun sen sijaan samaan hengen vetoon "väärintekijöitä" nimitetään moderneiksi, liberaaleiksi, edistyksellisiksi ja tietysti sillä melkoisen inflaation kokeneella citi-kupla-suomalaisten ikiomalla sanalla: suvaitsevaisiksi, josta tosin on jo tehty mielestäni todella ruma suomenkielen uussana, "suvakeiksi".
Hirvittäväksi asian tekee ortodoksisessa kirkossa vielä sekin, että patriarkan ja Pyhän synodin antaman varoituksen - tai mikä se nyt juridisesti tai kanonisesti onkaan - saajat (ja HUOM! myös häntä tukevat seuralaiset) ilmeisesti eivät tunne edes tehneensä väärin ja he ortodoksisine ja luterilaisine tukijoukkoineen ja opetuslapsineen purnaavat ilman katumuksen häivääkään julkisesti annetusta päätöksestä. Oli se nyt siis varoitus, määräys, ohje tai mikä nyt tahansa, mutta kuitenkin patriarkan ja Pyhän synodin vakavaa puuttumista väärään, ortodoksisuuteen kuulumattomaan toimintaan, sen kieltämistä ja tuomitsemista. Asioita perustellaan täällä kotomaassamme, maailmanlaajuisesti katsottuna pikkuruisessa arkkihiippakunnassa, mm. kirkon tarpeella uudistua, ekumenialla ja sillä, että näin halutaan estää Suomen kirkon ghettoutuminen. Aito ja alkuperäinen, oikea - toisinaan kuten jo kirjoitin: liittymisen kautta saatu, mutta väärin opittu - ortodoksisuus karisee hetkessä, kun päälle laitetaan hujauksessa olemattomat liberalismin "keisarin uudet (v)aatteet".
Mutta mihin suuntaan pitää uudistua, miten pitkälle mennä ekumeniassa, synnin tai väärintekojen hyväksymisessä - siinäpä kysymys - jossa usein samalla unohdetaan, kenen ehdoilla ja kenen toimesta. Ortodoksista kirkkoamme voidaan uudistaa vain synodaalisesti ja maailmanlaajuisesti koko maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon ehdoilla ja päätöksellä.
Me emme Suomessa voi ottaa erilaisia käytäntöjä keskeisissä kirkkoamme ja uskoamme koskevissa asioissa eikä myöskään kirkon perinteessä, Traditiossa, ei kanoneissa eikä poiketa yleisortodoksisesta linjasta. Päätökset näistä tehdään vain ja ainoastaan patriarkaatissa ja yleisortodoksisissa kokouksissa, jos siihen yhteisesti katsotaan olevan tarvetta. Niitä ei voi tehdä yksin Venäjän kirkko, ei Konstantinopoli, eikä mikään muukaan paikalliskirkko. Sitä on oikea ortodoksisuus, ei tuuliviiriuskoa, joka vaihtaa suuntaa tuulten ja ihmisten erilaisten mielihalujen ja suuntausten mukaan. Ortodoksisuus edustaa pysyviä ja kestäviä arvoja, jotka perityvät alkukirkosta ja Traditiosta - Raamatusta. Luterilaisessa kirkossa moni asia on toisin ja en tunne luterilaisuutta riittävästi siitä enempää kertoakseni.
Selittelyiksi ei myöskään riitä, että muutetaanhan meillä ortodoksisessa kirkossa liturgisia tekstejäkin tai lyhennellään melko usein väärin jumalanpalveluksia. Kun verrataan niitä opin ja uskon keskeisiin sisältöihin, joissa noita virheitä ja vääriä käytäntöjä myös tehdään, tuollaiset ensin mainitut muutokset ovat mitättömiä ja jopa merkityksettömiä uskonopin sisältöihin puuttumiseen verrattuna, enemmän ihmisten haihattelua, joskus laiskuutta tai myös tietämättömyyttä, osaamattomuutta. Kaiken lisäksi moiset liturgiset säännöt ovat varsin nuorta perinnettä, joita on aikojen saatossa muutettu silloin, kun siihen on katsottu olevan perusteltua syytä. Tuollaiset tavat ja käytänteet ovat siis saattaneet muuttua, uskon sisältö, oppi, ei.
Samalla tavalla nyt kuin ennekin: synti on synti, vaikka sen voissa paistaisi - vanhaa sananpartta hieman muuttaen lainatekseni. Ja yksilöllinen, omasta päästä revitty kirkollisesta maailmanlaajuisesta ja suurelta osin myös paikallisesta perinteestä, kanoneista, säännöistä ja tavoista poikkeaminen ei ole ortodoksisen kirkon tapa ratkaista asioita.
Jo nyt tosin poikkeamme yhdessä merkittävässä asiassa maailmanlaajuisesta ortodoksisuudesta: kalenterikysymyksessä - tosin hieman hatarien perusteiden ja osin vaiettujen vanhojen päätösten perusteella - ja sekin on aiheuttanut ja tullee aiheuttamaan melkoista purnausta molemmin puolin - niin Suomessa kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Puolesta ja vastaan.
Mutta kuten joku on jo sanonutkin, tämäkin kysymys tai oikeastaan sen nykyinen ratkaisu osoittaa oman suomalaisen ortodoksisen kirkkomme laadun. Onko se maallistunutta, onko se luterilaistunutta, onko se ekumeenista, onko se osoitus hyvästä sopeutumisesta yhteiskuntaan vai mitä se on, sanokoon jokainen itse oman määreensä, jos haluaa. Vai onko se vanhaan perinteeseen ja kirkon omiin kanoneihin nojautuvan ortodoksisuuden hylkäämistä, jossa moni Suomen ulkopuolinen valitettavasti näkee usein omituisuuksia ja poikkeavuuksia. Kirkossa, joka silti kaikesta huolimatta on tai ainakin pitäisi olla osa tätä Kristuksen perustamaa kirkkoa, ortodoksista kirkkoa.
Yhtenä selityksenä olen nähnyt myös yrityksen vähätellä omia ongelmiamme: "Katso mitä muissa patriarkaateissa tai kirkoissa tapahtuu. Meidän ongelmat ovat pieniä niihin verrattuna." Hups! Muitten virheilläkö selittelemme omia virheitä? Jos joku varastaa, oikeuttaako se meidätkin varastamaan?
Vielä yksi ja ehkä samalla myös toisenlainen "ongelma" ortodoksisessa kirkossamme mielestäni on. Se pulppuaa paljolti tämän kirkon hierarkisuudesta. Kirkkomme piispojen, hierarkkien, asema on vakaa. Se näkyy omalla tavallaan myös yhdessä "yksinvaltiaalle" piispalle laulettavassa laulussa, "Ton despotin", jossa lauletaan (kreikaksi) "... εἰς πολλὰ ἔτη, Δέσποτα" (is pollá eti, Déspota), toivotetaan siis monia vuosia "despootille". Piispa on siis eräänlainen "despootti", herra, mestari, hiippakunnassaan ja yleensä - osin myös Suomessa - niin kauan kuin "henki" pihisee. Nytkään tuota "henkeä" ei pidä ymmärtää tässä väärin, ei teologisesti. Yleinen piispojen eläkkeelle siirtymisikä on säädetty Suomessa vasta uusille piispoille, ei vanhemmille.
Tämäkin on aiheuttanut omat kiemuransa Suomen ortodoksisessa kirkossa. Pari vanhempaa ja hiljalleen yhä enemmän ja enemmän vanhenevaa ja pian - tai mahdollisesti jo - erilaisista alkavan vanhuuden ongelmista kärsivää piispaa kyttää toistensa eläkkeelle lähtöä. Toinen mahdollisesti siksi, että toivoisi vielä pääsevänsä korkeampaan kirkolliseen asemaan ja toinen mahdollisesti siksi, että toivoisi, ettei tuo toinen pääse siihen. Tiedä häntä kuitenkin, mitä mietivät, mutta itse näitäkin pohdiskelen, kun tilanne joka tapauksessa näyttää ja on kiusallinen.
Samalla tuo tapahtuma on kuitenkin todellinen tai se käy ainakin tavalla tai toisella toteen - mahdollisesti jopa lyhyen - kenties muutaman vuoden, kuluessa ja siksi siihen pitää näköjään puolin ja toisin varustautua. Tässä on myös yksi "villakoiran ydin" monelle äskettäiselle "oudolle" tapahtumalle kirkossamme. Jotkut ovat nähneet mm. viimeisimmän piispavalinnan enteilevän jollakin tapaa tuota odotettavissa olevaa tapahtumaa, muutosta. Ja olihan tuo viimeisin valinta oikeasti melkoisen erikoinen ajatellen ortodoksista perinnettä.
Yleensä kirkossamme - tai ainakin monessa ortodoksisessa kirkossa muulla päin maailmaa - valitaan ylempään tehtävään entisessä, siis jossain vastaavanlaisessa tehtävässä toiminut, asioihin hyvin perehtynyt ja ne osaava saman tason tai hieman alemman tason henkilö, jos kerran sellainen on saatavilla. Arkkipiispaksi hiippakuntapiispa, hiippakuntapiispaksi apulaispiispa, piispaksi arkkimandriitta tai leskirovasti, jne. Jos tuo ketju katkaistaan, siihen on oltava hyvät ja perustellut syyt. Nyt on niin tapahtunut - vaikkakaan hyvistä syistä nyt en tiedä - ja saa nähdä toistuuko sama kaava aikanaan uuden arkkipiispan valinnassa. Näin voisi olettaa.
Usein valinnassa - etenkin nykyisin, kun elämme koulutetussa ja koulutusta arvostavassa maailmassa - katsotaan myös valittavan kirkollista, teologista osaamista, siinä suoritettuja tutkintoja ja akateemisia suorituksia, kiinnostusta jatko-opintoihin, kirjoitettuja teologisia, uskonnollisia, kirkkoon liittyviä teoksia, jne. Piispuus kun ei ole mikään kunniavirka, johon mennään pelkästään patsastelemaan. Piispuus on nöyrä paimenvirka, jossa on pidettävä paljon yhteyksiä kaitsettaviinsa omassa hiippakunnassa, eikä niinkään muiden hiippakunnissa, jonne tosin ei pääsekään ilman tuon toisen hiippakunnan piispan lupaa.
Piispan on nautittava luottamusta juuri oman hiippakuntansa ihmisten parissa niin osaamisessaan sekä tiedollisissa että uskonnollisissa, so. teologisissa asioissa kuin ihmisten kanssa pärjäämisessään, ihmissuhdeasioissa, pastoraalisissa asioissa. Piispalla ei tietyllä tapaa voi ns. "normaalin ihmisen" tavoin olla henkilökohtaisia antipatioita tai ihastumisia keihinkään yksittäisiin ihmisiin, vaan hänen on eräänlaisena "uskonnollisena instituutiona", kirkon ja alueensa keulakuvana oltava melko neutraali noissa äärilaidoissa. Niin ja tietysti piispan on oltava esimerkillinen ihminen elintavoissaan ja elämässään. Hän on alueellaan oikean uskon, ortodoksian ylläpitäjä, kreikaksi episkopos (ἐπίσκοπος), valvoja ja "päältäkatsoja", henkilö, joka pitää harhaopit ja väärät tavat poissa seurakunnista eikä tuo niitä sinne. Hän on taustaltaan ja oman elämän historialtaan moitteeton, lainkuuliainen, mahdollisimman hurskas ihminen, jolla ei saisi olla minkäänlaisia "luurankoja kaapissa".
Ei todellakaan ole helppoa olla episkopos, jos sen oikealla ja tehtävään astuessaan antamiensa lupausten mukaisella tavalla ottaa ja niiden mukaisesti toimii. Ihan sama se on monessa muussa vastuullisessa johtotehtävässä maallisissakin tehtävissä. Tai kummassa kirkossa tahansa. Siksi kai avonna olevaan - usein hyväpalkkaiseen - tehtävään - onpa se sitten maailmassa tai kirkossa - ei yleensä valita ihmisiä ihan mistä vain, puskista, vaan valitaan koeteltu ja mahdollisimman kokenut, paras ehdokkaista. Valintaan tosin maallisellakin puolella vaikuttavat monenlaiset henkilökohtaiset asiat - kuten raha, työsuhteen edut, vaikutusvalta, firman henkilösuhteet, politiikka, jne. - ja sieltä ne valitettavasti ovat usein siirtyneet myös kirkollisiin valintoihin, joita sitten mahdollisesti joudutaan selvittelemään patriarkaattia myöten. Sekularismi ja materialismi monen muun ismin kanssa yhdessä ovat tältäkin osin saaneet melkoisen niskalenkin molemmista kirkoistamme.
Kovin synkän kuvan näytän taas tällä blogijutullani tähän ruudulle maalanneeni, mutta sellaista se elämä vain on. Onneksi kaikki ei ole ihan aina sellaista, mitä kirjoittelen. Usein seurakunnista - kuten jo edellä kirjoitin - löytyy myös oikeita, ihania ihmisiä. Heitäkin on ja ilmeisesti kutenkin hiljainen enemmistö. Heidän kanssaan toimiminen on hedelmällistä ja heiltä saa usein apua ja voimaa tehdä omalta osaltaan oikeitakin asioita. Ja mikä tärkeintä, ainakin ortodoksinen kirkko ja sen jumalanpalvelukset ovat aina voimaannuttavia asioita. Liturgia - toimitti sen kuka tahansa - ei ole ihmisten ylistystä, se on Jumalan ylistystä. Ja jos ihminen haluaa voimaantua, etsiä parannusta, tietoa ja oikeaa suuntaa, oikea paikka on juuri jumalanpalvelukset, jonne pitää silloin mennä.
Tämä mustansävyinen "maalaukseni", jonka edellä esitin, koskee vain kovin harvoja asioita ja yleensä vielä sellaisia, millä ei ole useinkaan paljoakaan tekemistä Jumalan palvelemisen, Hänen kunnioittamisensa, kanssa. Kertomani todelliset tai fiktiiviset tapahtumat ja ajatukset edustavat enemmän ihmisten palvelemisen ja vääränlaisen, vinoutuneen kunnioittamisen, mahdollisesti nepotismin ja henkilökultin outoutta ja monesti kirkollisen kulttuurin "metsään mennyttä" toteuttamistapaa ja väärien ismien tuomista kirkon opetukseen.
Jokainen meistä voi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että paluu perinteiseen kirkollisuuteen olisi mahdollista kaikille ja kaikkialla. Yksi tapa on ajatellen, selvitellen, tutkiskellen äänestää kirkollisissa vaaleissa ja vaikuttaa, puhua ja toimia aktiivisesti omassa seurakunnassa, toinen tapa on vaieta ja - vaikka lukemalla hyvää kristillistä kirjallisuutta, jota meiltä Suomesta onneksi löytyy - pitää huolta itsestään ja omasta uskostaan ja sen vahvuudesta ja oikeellisuudesta. Ja siinä ohessa pieneltä osin myös huolta omasta kirkostaan.
Niin - ja onhan se sitten vielä yksi tapa vaikuttaa: tämä blogeissa kirjoittelukin, mutta mene ja tiedä, kuinka tehokas se on. Kaikki kun kuitenkin on kiinni viime kädessä sinusta, ei minusta.
Oikea tapa ei ole puolustaa sokeasti, omiin ennakkoluuloihin ja etenkään väärään - mahdollisesti edelliseen, menneeseen ja nyt jo muuttuneeseen elämäntilanteen ja sieltä jääneeseen - tietoon perustuen vääryyttä tai väärintekijöitä. Ortodoksisuus, oikeaoppisuus, ei mielestäni ole sokeutta vääryyttä kohtaan, ei vääränlaista ihmisten kunnoittamista ja etenkään niitä kohtaan, jotka toimivat väärin, ovatpa he sitten missä tehtävässä tahansa. Se on rukoilemista kaikkien, myös väärintekijöiden puolesta ja samoin anteeksiantamista, jos toinen selvästi katuu tekojaan. Se on siis myös parannuksen tekemistä omalla kohdallaan ja rukoilemista omasta ja toisen puolesta, siitä, että itsensä lisäksi toinenkin tekisi parannuksen ja katuisi. Mutta oikeaa tietoa ei saa koskaan korvata väärällä. Synti on aina syntiä ja vääryys on vääryyttä ajankohdasta tai vuodesta, saatikka sitten tekijästä riippumatta.
Oikeaa tietoa saa enemmän muualta kuin tällaisista yksittäisten ihmisten ääneen ajatteluista, blogeista. Ne saattavat tosin joskus ohjata oikean puron äärelle, herättää tunteita - myönteisiä tai kielteisiä - jotka saattavat johtaa totuuden etsimiseen, mutta oikeasti - kaikkea tuota saa paljon enemmän kristillisistä kirjoista, kyselemällä asioista tietäviltä, tutkimalla ja selvittämällä asioita ja ongelmia itsenäisesti, ennakkoluulottomasti ja avoimin silmin sekä tietysti: käymällä usein kirkossa.
Oikeaa tietoa uskon asioista saa aina papilta, mutta pappi ei aina ole oikea henkilö kertomaan oikeaa tietoa vaikkapa hallinnollisista asioista. Hän saattaa tietää siitä jotain, mutta asiantuntija hän on yleensä vain teologissa asioissa, mikäli hänen omaa kirkkoansa koskeva koulutuksensa suinkin on riittävä. Oma kysymyksensä taas on: mikä on riittävä. Siihen voisi kai palata joskus. Yleinen teologinen sivistys ja tietämys vain luterilaisesta kirkosta ei vain valitettavasti aina ole ortodoksisen sivistyksen ja tietämyksen tae. Eikä toisin päin, pelkkä ortodoksisen kirkon tunteminen ei riitä luterilaisuuden arviointiin.
Oikeaa tietoa oman kirkkonsa opista ja tavoista saa varmaankin myös suhtautumalla asioihin avoimen tiedonhaluisesti, oikealla tavalla uteliaasti, vertailemalla julkisia ja yksityisiä mielipiteitä, kuuntelemalla paljon ja arvioimalla asioita toisten kanssa tai vaikka yhdessä ystävien tai oman, aidosti omaan kirkkoonsa juurtuneen ja sen tuntevan rippi-isänsä kanssa. Niin, ja rukoilemalla sekä - tietysti - luottamalla rukouksen voimaan.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti