 |
| Ruoka on valmista. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Ystäväni soitti minulle ja pyysi tulemaan kuvaamaan seurakunnan miehille tarkoitettuun ruokakerhoon, jonne kerhon vetäjät olivat kutsuneet vieraaksi ja laittamaan ruokaa yhdessä kansamme Mikkelin Suonsaaren vastaanottokeskukseen majoitettuja turvapaikanhakijoita. Heistä suurin osa oli Irakista ja yksi Syyriasta.
Iältään ehkä noin väliltä 20 -40 vuotta olevat pakolaiset tulivat joukolla ja ilmeisen innostuneina, sillä tällainen ohjelma varmasti toi mukavaa vaihtelua heidän kenties ajoittain varsin turruttavaan toimettomuuteensa vastaanottokeskuksessa. Samalla - koska teimme kerhossa irakilaista ruokaa - heillä oli mahdollisuus saada ihan oman kulttuurin mukaista ruokaa, vieläpä itse laitettuna, alusta alkaen, Mikkelistä saaduista ja hankituista raaka-aineista ja mausteista lähtien, itse tehtynä, siis itse tehtyä "kaukoruokaa".
Paikalla oli noin hieman yli 20 ihmistä, miehiä, koska kerho oli miesten ruokakerho. Monet niin turvapaikanhakijoista kuin kerholaisistakin ovat naimisissa ja perheet olivat tietysti kotona tai irakilaisilla vastaanottokeskuksessa. Noin puolet oli turvapaikanhakijoita ja puolet kerholaisia. Turvapaikanhakijoiden ammattikirjo oli laaja. Keskusteltuani heidän kanssa, selvisi, että mukana oli yksi ravintoloitsija Bagdadista, irakilaisia ravintolatyöntekijöitä, mekaanikko, autonasentaja, leipuri, talonrakentaja, poliisi ja syyrialainen kokki. Varsin kirjava ammattikunta, mutta kaikki osasivat tehdä ruokaa ja sitä tehtiin innolla.
Mikkelin ortodoksisessa seurakuntasalissa ja sen varsin modernissa ja käytännöllisessä valmistuskeittiössä kävi melkoinen huiske ja kolmen kielen sekasotku: arabiaa, englantia ja suomea kuului joka paikasta. Suurin osa osasi vain yhtä kieltä, joku kahta. Yksi kysyi, toinen tulkkasi, kolmas vastasi. Kun sanat loppuivat, otettiin kädet apuun.
Viisituntinen rupeama meni siivillä ja siihen kuului siis ruuan laittaminen alusta, mahdollisimman aidoista raaka-aineista alkaen, loppuun saakka, pöydän kattaminen, ruuan siunaaminen, syöminen ja siivoustyöt. Ja tietysti runsas jutustelu ja ystävystyminen siinä ohessa.
Luulen, että tapaaminen oli monella tapaa merkityksellinen meille kaikille, molemmille osapuolille. Ehkä osin eri tavalla, osin samalla tavalla. Ennakkoluuloja karisteltiin pois niskoistamme puolin ja toisin. Ehkä meillä kantasuomalaisilla niitä oli enemmän, ehkä jotain vielä jäi, mutta lopputulos oli kuitenkin erittäin positiivinen. Tuttavuussuhteita solmittiin, Facebook-kavereita saatiin ja luvattiin moikata ja jutella, kun kaupungilla tavataan.
Ihmisten nimet olivat meille supisuomalaisille monet kovin vaikeita niin sanoa kuin muistaakin puhumattakaan että selvittää arabiankielisistä kirjaimista, kyllä vaikkapa Ahmedin, Alin ja Mohamedin muistaa, kun sen kuulee, mutta entäpä vaikka Obeadea ja moni muu. Vaikeuksia oli. Mutta ei se menoa haitannut. Moni meistä havaitsi varsin konkreettisesti, että nämä miehet olivat samanlaisia ihmisiä kuin vaikka omat poikamme, joista osa varmaan olikin ihan samanikäisiä heidän kanssaan. Samanlaisia ajatuksia maailmasta, elämästä, tulevaisuudesta, naisista, avioliitosta, työstä, ammatista ja monesta muusta. Tietysti moni asia oli eritavallakin, koska näin ne ovat heidän kulttuurissaan.
Mutta vaikka se paljon puhuttu suomalainen ruoka, jota media reposteli jokin aika sitten, kun väitettiin, ettei se kelpaa turvapaikanhakijoille. Ei se ollut ongelma kenellekään. Tietysti siihen oli totuteltava, kuten kaikkeen muuhunkin, asioihin, tapoihin ja maut ja tottumukset ovat monella tapaa toisenlaisia Irakissa ja Syyriassa kuin Suomessa. Senkin mekin huomasimme ja varsin konkreettisella tavalla tuona iltana, kun söimme irakilaista ruokaa. Mausteita ja vieraita makuja, voimakkaita makuja, jotka joko miellyttivät tai sitten mietityttivät. Mutta ruoka oli hyvää, todella hyvää.
Pääruokana oli uunissa paistettua kalkkunaa, jonka höysteenä oli vaikka mitä: riisiä, vihanneksia laitettuina eritavoin ja eritoten maustettuna irakilaiseen tapaan, erilaisia keittoja, irakilaista leipää, jolle annoimme nimen "tyynyleipä", koska se käsissä "pyörittelyn ja hyppyyttelyn" jälkeen asetettiin ensin tyynylle ja siitä uniin. Leivän lisäksi oli toisenlaista täytettyä leipää, ikään kuin pizzaa ja tietysti maittavaa jälkiruokaa: maitokiisseliä ja hieman makeaksi sokerilla, hunajalla ja inkiväärillä maustettua nuudelia. Ruokaa oli niin paljon, että sitä jäi jäljelle vielä melkoisesti ja loput vietiinkin hyvään käyttöön mm. vastaanottokeskukseen.
Kun itse olen kasvattanut kaksi poikaa, olen nähnyt nuorten raavaiden miesten ruokahalun. Muistan kun uupuneena perjantaina kävimme kaupassa töitten jälkeen, laitoimme ruuat jääkaappiin ja henkäisimme, niin kohta poikieni tultua jostain liikuntaharjoituksistaan, he menivät jääkaapille ja tyhjensivät sen sananmukaisesti. Jotain samanlaista koin nyt, kun katselin näiden nuorten miesten lautasia. Minä olisin syönyt jotain annosta pari, kolme päivää. Mutta nyt se tuntui ihanalta katsoa ja kokea.
Mutta ei se pelkästään nuoruudesta johtunut, varmasti osansa oli sillä, että he saivat nyt syödä omaa, ja vieläpä itse tehtyä, irakilaista ruokaa, jota he eivät ehkä ole ihan äsken saaneet. Tai tiedä häntä, kun en tiedä, tekevätkö he sitä vastaanottokeskuksissa.
Mielenkiintoista on ollut myös seurata ympärillä olevien ihmisten, siis sellaisten, jotka eivät suinkaan olleet kerhossa mukana, reaktioita. Ihmisten, joita en tunne hyvin tai tunnen vain hieman tai jopa ihan tuntemattomien. Posti minulle päin on jonkin verran lisääntynyt ja arvatkaa vain, millainen posti. Yksistään negatiivinen. Sosiaalisessa mediassa on tullut ehkä enemmän positiivista viestiä, mutta suorat viestit ovat lähes pääsääntöisesti olleet negatiivisia, jopa sairaanloisia.
Eihän tuollainen posti minua mitenkään ole aiemminkaan säikäyttänyt tai edes suuremmin hätkäyttänyt, ainoastaan hämmästyttänyt. Kriittisenä ortodoksina saa tottua kaikkeen. Mutta olen toki myös seurannut sitä valtaisaa vihapuheiden määrää, mitä netti suoltaa ympärilleen mm. tästä maahanmuuttaja-asiasta, mutta olen monta kertaa pitänyt sitä enemmän tai vähemmän häiriintyneiden ihmisten touhuna. No - edelleen mielestäni suurin osa näistä reagoijista on tavalla tai toisella häiriintyneitä, sellaista tuo sanan käyttö on ollut, ettei se oikein normaaleille ihmisille sovi. Ainakaan minun mittapuissani.
Hämmästyttävää oli havaita joidenkin "puolituttujen" reaktioita, ihmisten jotka eivät nyt kuulu mihinkään kaveripiiriini, mutta jotka silti jollain tavalla tunnen ja olen ajatellut heidän olevan jotenkin "normaaleja". Hämmästys oli enemmän kuin hämmästystä, ajoittain se oli suurta "suu-auki-ihmetystä" ja en voinut välttyä ajatukselta, olikohan noilla joillakin ns. "kaikki muumit kotona". Ei niinkään sen heidän mielipiteensä vuoksi - kaikilla voi ajoittain olla ankaria, äkkivääriä, oikeita tai vääriä, voimakaitakin - tunteita ja mielipiteitä, vaan sen suhteen, miten, millä tavoin, ne julki tuodaan, se erottaa minun mielestäni sairaat ja terveet. Hörhöt ja normaalit.
No - kaiken kaikkiaan erittäin opettavainen tarina tämä on ollut minulle monella tapaa. Facebook-profiilini on ajoittain täynnä arabiankielisiä viestejä, joihinkin omiin viesteihini tulee mielenkiintoisia google-käännettyjä viestejä, joissa ei aina ole oikein päätä ei häntää, mutta ei ole elämääni haitannut mikään niistä. En ole vielä ennättänyt tavata ketään noista kerhossa näkemistäni kaupungilla, mutta varmaan sekin aika koittaa pian.
Kuten alussa sanoin, olen ollut melko neutraali - tai ehkä rehellisesti sanottuna joskus myös hieman epäileväinen - näissä turvapaikka-asioissa ja suhtautumisessani näihin ihmisiin. Media antaa asioista erittäin sekavan ja mediasta riippuen, erittäin väritetyn, osin jopa väärän, yleistävän kuvan. Koko ryhmä tuomitaan eräiden yksilöiden vuoksi. Kun nyt tapasin isän, jonka lapsista joku pyrki Mikkelissä ammattikorkeakouluun tai muita perheenisiä, aviopuolisoita, rakastuneita sulhasia, jotka hätäilivät oman perheensä, puolisonsa, morsiamensa asioista ihan samalla tavalla kuin me suomalaiset, huomasin, miten väärää kuvaa jotkut mediat heistä antavat.
Eräällä Fb-sivulla, jonka toiminnassa olin mukana, suomalainen nainen kysyi: "Missä olivat naiset?" No, minkä minä voin, jos suomalainen nainen ei ymmärrä kirjoitettuakaan tekstiä, mitä tarkoittaa "Herrasmiesten ruokakerho", joka on siis seurakuntamme kerhon nimi. Tosin - ensihämmästyksen jälkeen - yritin lieventää kantaani sillä, että ehkä tuo sana "herrasmies" on joillekin nykysuomalaisille jäänyt hieman tuntemattomammaksi.
nettihoukka@gmail.com
Otin tilaisuudesta useita kuvia, jotka ovat vapaasti kaikkien katseltavissa Facebook-sivuillani. Niitä voi katsella oheisen linkin kautta, vaikka ei olisi Fb-profiilia. Ne löytyvät osoitteesta:
https://www.facebook.com/media/set/?set=a.1100031420030821.1073741898.100000719198037&type=1&l=ebc80a0707 H@P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti