Louhi, louhi vuorta, minkä ilkeät

En katsele yleensä paljoakaan televisiota. Uutiset – jos mahdollista – ja joskus joku hyvä leffa tai dokumentti. Mutta elokuvatkin usein talletan ja katselen sitten joskus – mutta usein jää myös katselematta.

Siksi oli hieman epätavallista, kun katselin suomalaista filmigaalaa, Jussi-palkintojen jakoa. Syynä oli varmaan tuo massahysteria, jota viime päivinä on luotu tämänkin asian ympärille.

Pitänee kaiken varalta heti alkuun sanoa, etten tutkimatta ja tietämättä asiasta riittävästi millään tavalla hyväksy kohun kohteena olleen ihmisen tekoja, jos jotain rikollista on tapahtunut. Mutta kun en tiedä ihan varmasti, mitä on tapahtunut, en oikein osaa olla huutamassa häntä hirteenkään. Enkä oikein muutenkaan.

Nykyinen some-aikakauden ihminen on kumma. Juuri kuuntelin aamulla uutisen, että suurin osa kansasta kaataisi sote-uudistuksen. Ja takuulla heistä suurin osa ei edes tiedä, mistä oikeasti on kysymys. En välttämättä minäkään ja siksi käytän itseäni jonkinlaisena ”mittatikkuna” arvioidessani asiaa. Suurin osa kansasta käyttäytyy siten, kun erilaiset mediat – some mukaan luettuna – ovat heidät eri puolueiden, lähinnä opposition toimesta opettaneet käyttäytymään jatkuvilla toistoillaan ja poliittisella vihapuheillaan.

Me itse emme useinkaan selvitä, miten asiat oikeasti ovat, vaan menemme siitä, missä aita on matalin ja luotamme mediaan ja "kellokkaisiin", joilla suurimmalla osalla on "ketunhäntä kainalossa" – he tavoittelevat vain omaa etuaan ja puhuvat omaan pussiinsa.

Sama ilmiö on osin tuossa Jussi-patsaitten jako-härdelissä. Luotiin ensin tietty kuva ja sitten odotettiin kaikkien käyttäytyvän lampaitten lailla samalla tavalla ja juoksevan rotkoon ja kuka sitten milläkin tavalla "massakokemaan" asia siellä muiden samanlaisten sakissa – tosin taisivat nuo eläimet olla tuossa alkuperäisessä kertomuksessa Raamatussa sikoja eikä lampaita.

Minua on jo kauan ihmetyttänyt nämä erilaiset some-oikeudenkäynnit, jossa joidenkin kellokkaiden puheitten perusteella tuomitaan joku ennen kuin edes on aidosti kuultu syytettyä. Ja sitä ihmettelen suuresti, että oma YLEmme on tuon masinoinnin keskipisteessä, aktiivisena irvokkaan "kansantribuunin syyttäjänä". Kansa innostuu asioista, aivan kuten somessa tai mediassa heidät on Pavlovin koirien tapaan ehdollistettu – melkoiselta osalta päättömästi, aggressiivisesti käyttäytyviksi ja usein täysin ilman mitään aitoa, länsimaista, demokraatista oikeudellisuutta omaaviksi, sen sijaan ns. oman sananvapauden hengessä touhottaviksi taistelijoiksi.

Mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi usein perässä. Näinhän on tapahtunut jo maan sivu. Me olemme seuranneet varmaankin niin hyvässä kuin pahassa naapurimme tekoja, toimia ja polkuja. Kun Ruotsissa tuli kirkkoon naispapit, meillekin tuli, kun siellä ryhdyttiin vaahtoamaan #metoo-ilmiötä, meilläkin ja saa nyt nähdä, kun siellä ensimmäinen uhri teki itsemurhan noiden nykykampanjoiden seurauksena, milloin meillä joku riistää henkensä maine tahrattuna ja tulevaisuus sekä elämä tuhottuna.

Mieleeni nousee väkisin Eino Leinon Elegia-runon sanat: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin”.

Näin pääsiäisen alla palautuu näissä asioissa mieleen myös toinen ajankohtaan sopiva Raamatun kertomuksista. Siitä kerrotaan mm. Luukkaan evankeliumissa sen 23. luvussa. Siinä Pilatus pohtii kansan edessä, kumpi on syyllinen – mies, josta hän sanoo: "En minä löydä mitään syytä tässä miehessä", vai toinen, ryöväri, kapinallinen ja murhanmies. Ja sen aikainen some-kansa ja etenkin sen masinoijat, ylipapit, toteavat ja tuovat esille voimakkaasti omat kiihottavat mielipiteensä ja tuomitsevat syyttömän. Tuo toinen oli syyllinen kapinaan ja murhaan, toinen vain ”väärin opettamiseen”, joidenkin mielestä vääriin toimintatapoihin.

Siis jo tuolloin oli nähtävissä sama some-ilmiö kuin pari tuhatta vuotta myöhemmin: jo silloin masinoijat ja omaan pussiinsa pelaajat saivat kansan huutamaan: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”, vaikka he ihan oikeasti joko eivät tienneet asiasta mitään tai sitten he olivat hämmentyneitä siitä, mitä tuo syytön mies oli tehnyt – jotain sellaista, mitä ei oltu aiemmin nähty ja mihin ei oltu totuttu. Ja jos vertaa vielä nykyaikaan, jonka tuloksena saatiin aikaan jotain merkittävää, jopa suurta.

Vaikka vertaukseni tuohon tapahtumaan ja Jussi-gaalaan ja sitä edeltäviin tapahtumiin saattaa olla hieman ontuva, itse näen niissä kuitenkin paljonkin yhteneväisyyttä. Syytöntä tai edes riittävästi tutkittua ei "vapautettu" vaan "ruoskittiin" ja häväistiin. En osaa sanoa, kuinka syytön tämä tämän päivän ”syylliseksi todettu” on, mutta kyllä hänet joka tapauksessa tämän julkisen mediassa tapahtuneen oikeudenkäynnin ja huhupuheiden vuoksi heti ruoskittiin mitä ankarimmalla tavalla ja HUOM! ilman oikeudenmukaista tutkintaa.

Itse näen tässä nykytapauksessa monenlaisia muunkinlaisia ulottuvuuksia. Ne ihmiset, jotka ”syyllinen” on omalla työllään ja toiminnallaan nostanut sananmukaisesti parrasvaloihin, jota ihmistä ilman he eivät mitä todennäköisimmin olisi sellaisia ”kuuluisuuksia” kuin nyt ovat, olivat ensimmäisiä ja kovaäänisimpiä, ketkä huusivat: ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse”, ja levittivät siinä ohessa, tai ainakin edesauttoivat erilaisten inhottavien huhujenkin leviämistä, joita sitten tämä ”syyllinen” edes hieman yritti gaalassa oikaista.

Olkoonkin tämä myrskyn silmässä oleva henkilö sitten millainen ihan oikeasti tahansa, minulle on vaikeaa nähdä hänessä noita somessa maalattuja kauhukuvia, jotka on jostain syystä esiin tuotu jälkijättöisesti paljon myöhemmin, milloin ne ovat puheiden mukaan tapahtuneet. Miksi niistä ei puhuttu heti, kun ne tapahtuivat? Miksi ei käytetty maamme virallisia työsuojelutoimijoita ja vastaavia organisaatioita? Miksi, miksi, miksi? Varmaan jotain on tapahtunut, mutta varmaa on myös, että tarinat ovat jossain määrin myös matkan aikana muuttuneet ja suurentuneet, kuten yleensä tällaisilla asioilla ja etenkin huhuilla on tapana.

Itse pohdin – ja se oli varmaan todellinen syy telkkarin katselemiseenkin – osallistuuko ko. henkilö gaalaan vai ei. Osallistui. Se oli mielestäni hieno teko ja myös arvostan siinä hänen rohkeuttaan ja myös hänen sanomisiaan estradille noustuaan. En osaa arvostaa ihan samalla tavalla noita lavalle nousseita masinoijia tai masinoituja, joista henki ulos mitä suurin anteeksiantamattomuuden ja tuomitsemisen henki, joka minusta – jos vertaan sitä aiemmin tapahtuneisiin – oli suurempi synti ja ongelma kuin varsinainen tapahtuma itse.

Vanhakantaiset perinteiset oikeilla aseilla ja asenteilla taistelevat kommunistit ovat pikkuhiljaa hävinneet sukupuuttoon maastamme ja heidän tilalleen on siinnyt ns. uusliberaaleja, eräänlaisia muka-edistyksellisiä city-ihmisiä. Jotenkin nämä kovaääniset muka-edistykselliset sattuivat hyvin siihen viime vuosina yhteiskuntaamme muodostuneeseen uuden suvaitsevaisten ihmisten muottiin, jossa nämä neo-suvaitsevaiset (aiemmin heitä nimitettiin osin kai "homo sovjetikuksiksi") suvaitsevat nyt suunnilleen kaikkea muuta, mutta ei niitä, jotka eivät suvaitse heitä. He todellakin elävät – vaikkain se nyt jo alkaa tuntua ihan aikuisen oikeasti kliseeltä – omassa luomassaan city-elitistisessä suvaitsevaisuuden kuplassa, johon ei pääse ihan kuka vain – pitää ensi olla "oikeasti suvaitsevainen", josta voisin tätä omaa uskontoani hieman vinosti lainaten käyttää nimitystä – ”ortosynkronominen”.

Jälleen kerran mieleeni nousi väistämättä tähän pääsiäisen odotusaikaan – ja erityisesti tähänkin tilanteeseen – sopiva Efraim Syyrialaisen paastorukouksen kohta:

” Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi”.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

"Etten minä veljeäni tuomitsisi"

Viime aikoina ovat nykyiset modernit nettikansantuomioistuimet tuominneet somessa ja muualla mediassa ihmisiä melko vauhdikkaasti, sanoisinko ihan ronskisti myös kirkkon toimialueella, kummassakin kansallisessa kirkossamme, niin luterilaisella kuin ortodoksisellakin puolella.

Luterilaisella puolella erään ”mediaseksikkään” piispan toimet hänen vielä kirkkoherrana ollessaan asetettiin varsin kummallisella tavalla ja mitä ilmeisimmin varsin vielä kummallisemmista syistä tikun nokkaan. Ja lopputulos oli, kun asian sitten tutki puolueeton asiantuntijataho, ettei suurempia ongelmia ollutkaan. Joitain toki, mutta sellaisia, mitkä olisivat olleet vakavia tai haitallisia, varoituksen arvoisia, ei yhtään. Mutta vahinko oli jo lähes tapahtunut ja maine mustattu, mikä lienee ollut varsinainen tarkoituskin.

Parasta aikaa samanlainen ”kansanoikeudenkäynti” on käynnissä somessa myös ortodoksisen kirkon puolella, kun melkoisen räiskyvän mediapersoonan sanomisia ja tekemisiä tulkitaan oikein suurella sakilla. Ja paljon löytyy yhtäläisyyksiä kummastakin edellä mainituista tapauksista. Molemmissa taustalla – etenkin juuri somessa – on kumma kyllä melkoisesti naisia ja heistä melkoisella osalla on selvästi jotain katkeruutta miehiä kohtaan. Kenellä mistäkin syystä, kenellä enemmän tai vähemmän ilmeisesti "puhtaasti" seksuaalisista syistä, kenellä muista elämän varrella mahdollisesti sattuneista pettymyksistä, jotka sitten näkyvät tällaisina – voisiko siitä hieman ilkeästi sanoa –”vanhapiikasyndroomana”.

Uuden vasta valitun luterilaisen piispan arvomaailma ei sopinut kaikkien nykyaikaisen seksuaalisen diversiteetin kovaäänisille melskaajille ja he ovat totta totisesti viime vuosina olleetkin äänessä varmaan joka tuutissa. Jopa nykyisissä televisioiden tosi-TV-ohjelmissa alkaa olla omat kiintiöhomonsa ja muut vastaavat ryhmät edustettuina hieman samaan tapaan kuin muinoin oli suurlähetystöissä varattu omat kiintiönsä juopoille, homoille ja naistenahdistelijoille. Taitaa eduskunnastatakin kohta löytyä omat edustajansa kaikille noille vähemmistöille mukaan lukien myös juopot.

Itse ärsyynnyin suuresti – ja huomasin, että en ollut ainoa – tuosta luterilaisen piispan kokemasta ajojahdista, jossa priimus moottorina oli julkisesti seksuaalisen erilaisuutensa vahvasti esille tuonut ja ilmiselvästi sen asian eräänlainen ”tuomiopäivänprofeetta”, jonka todelliset tarkoitusperät näissä asioissa lienevät jollain tavoin lähteneen tuosta ominaisuudestaan ja olleet siis ihan muualla kuin varsinaisessa nyt esille tuodussa asiassa, kuiteissa. Hän ilmeisesti halusi piispan vaihtoon, kun oli jäänyt vaalissa hävinneiden puolelle eivätkä saaneet entisen tilalle mahdollisesti edeltäjän kaltaista kaikkia ja kaikkea kritiikittä sietävää kristillisesti arvotyhjää ihmismallia.

Tässä ortodoksisessa tapauksessa olen havainnut myös selvää oman ärsyyntymykseni nousua, sillä kysymys monessa kohtaa on mielestäni asioiden arvottamisesta, huumorin käytöstä, asioiden kokemisesta eri tavoilla ja ihmisten esiintymisen henkilökohtaisista nyansseista – ei siis suurestikaan ilmeisesti mistään virkarikoksista tai edes hirvittävistä tai edes merkittävistä väärintoimimisista tai -käyttäytymisistä. Enemmän kai siitä, että meitä ihmisiä on erilaisia persoonia ja toimimme eri tavalla, jos meitä verrataan toinen toisiimme. Minustakin saa – ja varmaan moni on tehnytkin sen – helposti häirikön tai kummajaisen, kun puhun ja kirjoitan asioista niiden melkein oikeilla nimillä kuitenkin ilman nimiä näissä blogeissani.

Mutta tällaisena modernina lynnkkausaikakautena erilaiset "meetoot" ja muut "meediot" vievät ylivallan oikeudesta ja todellisuudesta. Tuomioon riittää huhu, epäilys ja erilainen elämänasenne sekä erilainen huumori.

Kauhistuttavaa tässä jälkimmäisessä oikeustapauksessa on etenkin se, että kirkko, kristillinen seurakunta, tekee kaikkensa mustamaalatakseen entisen työntekijänsä julkisesti. Eikä suinkaan tämä edes ole ainoa tapaus tuossa seurakunnassa, kun se tuo julkisuuteen materiaalia, joita normaalisti käsiteltäisiin vain omassa piirissä. Ja sielläkin silloin, kun asia on ajankohtainen ja jolloin tehdään heti erilaisia työnjohdollisia ratkaisuja asioiden ja asiantilan korjaamiseksi ja tilanteen parantamiseksi. Tällainen vuosien takainen jälkipeli tuntuu likaiselta ja inhottavalta, jolla pelkästään yritetään peittää omia tekemättömyyksiään, huonoa johtajuutta, yhteisöllisyyden puutetta ja mitä kaikkea sitten halutaankaan peittää. Jos vuosikausia – niin kuin meitä nyt yriteään saada uskomaan – on kerätty tietoa ns. väärinkäytöksistä ja vasta nyt niistä kerrotaan asianosaiselle ja julkisuudelle, kaikki ei ole oikein kohdallaan tässäkään prosessissa.

Julkisuudesta luettuna olen ihmetellyt prosessia, jossa ponomari kertoo, miten papin työt pitäisi kirkossa ja palveluksissa hoitaa. Varsinkin kun taustalla on ilmiselvästi antipatia ja kyseisen itse määräilyyn tottuneen mutta toisten määräilyyn tottumattoman ihmisen kokemukset, ei edes tuollainen todistelukaan tunnu oikealta ja totuudelliselta. Hieman on kaukaa haetun makua siinäkin.

Noissa molemmissa tapauksissa on myös jollain tavoin aistittavissa samanlaisia kristilliseen kirkkoon kuulumattomia elementtejä ihmisten arvomaailman onttoudessa ja suhtautumisesta vaikkapa juuri ihmiseen seksuaalisena olentona tai kuulumisesta johonkin seksuaaliseen vähemmistöön.

Joudun erilaisista syistä johtuen lukemaan melko paljon somen tekstejä ja kyllä se on välillä melko karua puuhaa. Sieltä paistaa läpi melkoisella volyymilla ihmisten pahoinvointi, yksinäisyys ja jopa tuska. Samalla some on mielestäni mitä ilmeisimmin alentanut useiden siellä touhuavien älykkyystasoa ja arviointikykyä, kun he laukovat eri tilanteissa kaikkea mahdollista kaikesta. Tuntuu kuin ihmisillä ei joskus ole minkäänlaista omaa sisäistä itsekontrollia, tolkkua.

Sieltä löytyy monenlaisia some-tyyppejä. En suinkaan ole kategorisoinut heitä laajemmin, mutta ainakin itse olen jostain syystä ärsyyntynyt tyypeistä, joilla on aina – ja usein vielä kielteistä – sanottavaa kaikista asioista, tiesivät he siitä jotain tai eivät, useinkaan eivät tiedä. Heillä on mielipide joka lähtöön – yleensä vielä siis melko kielteinen – ja he ovat niitä ensimmäisiä, jotka huutavat sitä jo alkukirkon aikana kuultua huutoa: ”Barabbas, Barabbas!” kun piti pohtia kuka vapautetaan, johonkin rikokseen oikeasti syyllinen vaiko syytön (San.18:2).

Usein olen toivonut, että tuollaiset kaikkeen kantaa ottavat mielensäpahoittajat opettelisivat elämään oikein. Vanhaa sanontaa käyttäen, ottaisivat haltuunsa oman elämän, ei toisen elämää, etsisivät oman elämän. Voi, kun me oppisimme elämään niin, ettemme höynähtäisi joka asiaan kritiikittä ja osaisimme nähdä metsän puilta – vai menikö se nyt toisinpäin.

Aamu-TV:ssä keskusteltiin somen tulevaisuudesta ja eräs asiasta ilmeisen tietävä ihminen ennusti somen muutuvan merkittävästi. Se alkaa hiljalleen menettää merkitystään itsensä esilletuontifoorumina, leuhkimisen ja leveilyn areenana ja ihmiset eivät jaksa pitkään seurata kenenkään toisten lomamatkoja tai ravintolaistujaisia ja hotelliyöpymisiä tai edes tykkäämisiä. Joten sen on muututtava, siihen on tultava jotain uutta innostavaa sisältöä. Nuoriso on sen kohta jo jättänyt juuri noista syistä, seuraavana ovat vanhemmat.

Mutta miten käy noiden somen kansantuomioistuinten. Toivottavasti niihin löytyy jokin tehokas lääke, jolla ylilyönnit ja törkeydet, jopa joskus vihapuheet saadaan karsittua pois. Osa saadaan hyvällä moderoinnilla, vaikka sekin on melko rassaavaa työtä, koska ihmisten odotukset ovat niin moninaiset. Itse kannatan sitäkin, että törkeimmät keskustelijat laitetaan vain tyylikkäästi hyllylle, vaikka sitten silläkin uhalla, että keskustelu muuttuu tylsemmäksi. Moderoimalla voi toki yrittää opettaa keskustelua ja sosiaalista kanssakäymistä paremmaksi. Tiedä häntä sitten tuloksista.

Somessa eläminen on vielä sen verran uutta meille nykyihmisille, että sitä pitäisi ihan oikeasti opettaa kouluissa ihan kuin muinoin antiikin Kreikassa puhetaitoa. Miten puhun kasvottomassa somessa, mitä sanon, mistä minun on sopivaa sanoa, mistä ei. Kuuluuko minun sanoa asiasta jotain, vai olisiko viisainta vain seurata tilannetta ja vaieta. Olisiko syytä mieluummin puolustaa kuin tuomita ja hyökätä.

Toivotaan, että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan ja ihmiset oppisivat olemaan ihmisiä toisilleen, ei susia. Toivottavasti myös kirkon piirissä työskentelevät ja siellä erilaisissa luottamustehtävissä olevat ymmärtäisivät, missä ovat töissä ja miksi – mikä on heidän tehtävänsä, mihin heidät on valittu ja mitä tekemään. Tuomitsemaan vai pelastamaan? Olemaan Kristuksen toisen tulemisen ja sen peljättävän tuomioistuimen maallinen esiaste, vai tämänhetkisen monimutkaisen ja rassaavan vallitsevan tilanteen paremmaksi tekijä niille ihmisille, joilla siihen on tarve ja jotka tuota pelastusta, toivoa ja apua oikeasti tarvitsevat.

Toivottavasti asiat muuttuvat parempaan suuntaan ja toivottavasti myös kirkko löytää sen oikea sanoman, joka on sen tehtävä: ihmisten pelastamisen, auttamisen ja heidän puolestaan toimimisen – ei mustamaalaamisen ja maahanlyömisen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

”Anna minun nähdä rikokseni”

Kirjoitin viime kesänä heinäkuussa 2017 blogijutun, jossa käsittelin oman kirkkomme, Suomen ortodoksisen kirkon, rekrytointia ja yksi kirjoituksen loppupäätelmistä oli, että jotain on – tosin kirkon uskon ja opin kannalta katsottuna ehkä merkityksettömällä osalla – kirkossamme pahasti pielessä. Sitä se on ollut itse asiassa jo melkoisen kauan. Oikeita, osaavia ihmisiä hyljeksitään, jopa syrjitään ja keskinkertaisuuksia, kaikkien kavereita, asioista syvällisemmin totaalisesti tietämättömiä ja toisinaan jopa "moderneja uuninpankkosukulaisia" nostetaan framille. Suku on tärkein ja oikeat suhteet oikeisiin ihmisiin, muilla seikoilla ei niin suurta väliä – paitsi sitten toisinaan jollain ominaisuudella, joku sanoisi poikkeavuudella, jolla sitten ei pitäisi olla mitään tekemistä tällaisten uskonasioiden kanssa. Jääköön sanomatta millä, ettei minua myös (#metoo) syytettäisi viime aikoina suosituksi tulleella termillä eli toisin sanoen, seksuaalisesta ahdistelusta.

”Herra, minun elämäni valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.”

Yksi tällainen surullinen tarina sai äskettäin yhden kulminaatiopisteensä, kun erään ongelmallisen alueen maallinen oikeus teki kirkollisen asianosaisen kyseessä ollessa päätöksen ja – somessa olleen toisen osapuolen kertoman tiedon mukaan – totesi kirkon, tässä tapauksessa seurakunnan, syyllistyneen laittomaan irtisanomiseen, perusteettomaan määräaikaisuuteen sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien rikkomiseen ja hävinneen jutun oikeudessa. Huh! Kyseessä on siis hävinneellä puolella organisaatio, kristillinen kirkon seurakunta, jota syytettiin ja myös tuomittiin moisista edellä luetelluista asioista.

Rahaa on kyseiseltä seurakunnalta palanut noihin ja aikaisempiin oikeustapauksiin hurjasti ja lisää oikeustapauksia on tulossa jo välittömästi. Siihenkö todella seurakuntalaisilta kerätyt kirkollisverovarat on tarkoitettu. Näinkö hoidetaan seurakuntalaisilta kerätyillä varoilla seurakunnan ns. valtaa käyttävän eliitin aiheuttamia työn- ja henkilöjohdollisia töppäilyjä.

Samalla on hyvä muistaa, että kyseinen seurakunta nosti joitain aikoja sitten koko valtakunnan linjasta poiketen omalla päätöksellään (ei siis työmarkkinaosapuolten päätöksellä) oman seurakunnan pappien (siis ilmeisesti vain työajattoman henkilöstön) palkat yli normaalirajojen, jopa siinä määrin överisti, että muitten alueiden papitkin sekä osin sen aikaiset piispatkin (kenties oman seurakunnan muutkin työntekijät) katselivat asiaa silmät ymmyrkäisinä.

Samaan aikaan – mahdollisesti siksi, että rahaa riittäisi kalliiden asianajajien palkkioihin – on jouduttu tekemään merkittäviä leikkauksia vaikkapa opetustoimessa ja muillakin kirkollisen työn oleellisilla osa-alueilla jopa siinä määrin, että vaikkapa uskonnonopettajat ovat alkaneet – voisiko sanoa – voida pahoin ja pohtivat hukkuvan laivan jättämistä. Laivan jättäjiä, kirkosta eronneita, alkaa olla enenevässä määrin sielläkin. Ja yhtenä syynä ovat mitä ilmeisimmin olleet tuollaiset väärinkäytökset ja törkeä ihmisten kohtelu.

Nämä esimerkit osoittavat varsin konkreettisesti sen, että joiltain osin henkilöstöhallinnossa ja taloudenpidossa on mahdollisesti ongelmia, joihin jopa kirkon korkeimman hallintoelimen, kirkolliskokouksen, tulisi puuttua. Mutta ongelma on vain siinäkin se, että kyseistä hallintoelintäkin hallitsee kyseinen alue melkein suvereenisti demokraattisella ja ihan laillisella ylivallallaan, määräenemmistöllä. Hurjaksi asian tietysti tekee taas se, että tuota ”hallinnointia” tekevät molemmissa kohteissa, seurakunnassa ja kirkolliskokouksessa, vahvasti yhdet ja samat perheet lähipiireineen ja ”opetuslapsineen”, eräänlainine seurakunnalisine nomenklatuuroineen.

”Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.”

Aikoinaan vasemmistolaiset piirit lauloivat Suomessa – olikohan se – kahdestakymmenestä perheestä, jotka hallitsevat maatamme. Meillä ei kirkossamme tarvita ihan niin montaa perhettä, vähempikin näköjään riittää hallintaan ja se riittää näköjään myös samalla asioiden sekaisin saamiseen. Tosin tässä täytyy myös todeta se, ettei noiden muutaman perheen kognitiivinen eikä kvantatatiivinen volyymi riitä yksin hallintaan ja asioiden hoitamiseen, joten kyllä niitä ”p-kärpäsiäkin” tarvitaan. Ja niitähän saadaan erilaisilla palkitsemisilla, nostamalla heitä vallan ja hallinnan kannalta erilaisiin asemiin kirkon tai seurakunnan piirissä ja jakamalla heille etuisuuksia, matkoja tai mitä nyt saavatkaan. Mutta samalla he saavat niukasti oikeaa tietoa ja totuutta, jotta he voivat kirkkain otsin selittää maailmalla liikkuessaan, kuinka oikeassa ja demokraattisia kellokkaat ovat asioita ajaessaan.

Kuten jo edellä mainitsin, ongelma ei ole vain nyt ajankohtainen, se on ollut sitä – siis ajankohtaisesti ongelmallinen – jo kauan ja jäljet näkyvät, hyvä, etteivät ihan jo haise. Johtosuhteet joihinkin tehtävien haltijoihin ovat olleet ajoittain todella epäselviä ja niistä on sitten aiheutunut omia ongelmia. Ihmisiä on siirrelty tehtävästä toiseen, savustettukin ja laajempikin pahoinvointi lienee melko yleistä. Yhteisöä vaikuttaisi leimaavan – ainakin näin ulkopuolelta katsellen – pelko ja vaikenemisen laki, "ortodoksinen omerta". Tosin tällä kertaa merkkejä on siitäkin, että eliitin sisälläkin ilmeisesti kuplii. Vaikuttaisi ainakin hieman siltä, että kaikki tämä on alkanut hieman hajottaa herttaista yksimielisyyttä. Taustalla voi toki olla muitakin syitä, jotka johtuvat vaikkapa eläköitymisistä.

Jokin aika sitten tämän "ongelma-alueen" ulkopuolella, sille ihan ”vieraalla arktisella alueella”, tehty ”demokraattinen vallankeikaus” on osoittautunut aika lailla vääräksi, en tiedä voisiko jopa sanoa huonoksi offensiiviksi ja valtaan valittu ilmeisesti erilaisten "valitsijoiden" reaktioidenkin perusteella mahdollisesti epäonnistuneeksi valinnaksi. Mutta mitäs teet, kun on laillisesti päätetty ja näillä päätöksillä mennään. Ja eihän tuo epäonnistuminen sillä varsinaisella eteläisellä ongelma-aluella vaikuta suoraan vaan ihan muualla, pohjoisempana. Ongelma on siis ulkoistettu toisille.

Keskinkertaisuudet ovat sanoneet sanansa ja saaneet paikkansa. Äskettäin tapahtuneilla uusilla, ehkä hieman toisenlaisilla ”vallankeikauksilla”, joissa ovat olleet mukana tavalla tai toisella – vai pitäisköhän sana tai korvata sanalla ja – myös nuo surulliset "eliittijoukot", on taas ollut ehkä erilaisia vaikutuksia, kun alkuaan ajateltiin. Ja siksi – näin luulen – tällaisen uuden oikeuslaitoksen tekemän hienon päätöksen edessä, eliitti on varmaan osin ihmeissään. Kirkon ulkopuolelta, puolueettoman oikeuslaitoksen taholta nähdäänkin, etteivät asiat ole kunnossa. Osa sisällä olevistakin on alkanut jättää hukkuvan laivan ja pakenee luovaan työhön tai jotain muuta mukavaa tekemään, kuka pohjoiseen kuka etelään ja yrittävät saada asiat näyttämään siltä, että heillä ei ole ollut mitään "osaa eikä arpaa" asioiden huononemiseen. Osalla kuitenkin erilaiset henkilökohtaiset ongelmat jatkuvat ja oma elämäntilanne on saattanut ajautua jopa ahdinkoon tai ainakin vaikeaksi. Eräänlainen entinen rehvasteleva, joskus jopa aggressiiviselta vaikuttanut esiintyminen ja kirjoittelu ja sitä äkisti seurannut seurannut somehiljaisuus kertovat jostain – mistä – sen aika näyttänee.

”Oi, Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,”

Mutta monella taholla silti ”palaa” ja sammuttajia ei näy mailla eikä halmeilla, ainoastaan bensaa liekkeihin heittäjiä. Vapaaehtoiset kaikkoavat, yhdistyksiä puretaan, ihmiset kaikkoavat ja kirkko syyttää poislähteviä uhriutumisesta. Huh! Muuhun ei enää oikein pystytä kuin sisäpiirin keskinäiseen kehumiseen – oli sitten aihetta tai ei – usein valitettavasti vain ei.

Kirkolle tyypillinen laupea, oikeudenmukainen, kristillinen, sovitteleva työ on pahasti kadoksissa ja laiva kulkee minne sattuu. Tuherretaan jonninjoutavia sellaisissa asioissa, joista ei kirkolle ole oikeastaan mitään hyötyä, pelkkää kulua ja laitetaan syrjään ne, vaikkapa opetukseen ja ihmisten auttamiseen liittyvät asiat, joista mahdollisesti olisi hyötyä, ne vain valitettavasti ovat eliitin mielestä ”väärin sammutettuja”, väärien ihmisten tekemiä, ideoimia ja toteuttamia – niin ja usein vielä niin, ettei kukaan kirkon työntekijöistä saa niistä mitään kunniaa. Harmillista on sekin, että jopa joiltain keskushallinnossa puuhastelevilta on alkanut kuulua samanlaisia ajatuksia, kuin noilta ongelma-alueiden ihmisitä. Syitä voi vain arvailla. Joitain mahdollisesti ottaa päähän se, ettei ketään päässyt mukaan muuttomatkalle etelään.

”sillä siunattu olet sinä iankaikkisesasti. Amen.”

Olen tuossa tekstini ohessa kuljettanut ortodoksiseen Suureen paastoon, pääsiäiseen valmistautumisen aikaan kuuluvaa Efraim Syyrialaisen paastorukousta, jota Suuren paaston aikana todella usein luetaan ja siihen liittyy myös fyysisiä ilmenemismuotoja, maahankumarruksia. Laitoin sen siihen mukaan, jotta ristiriita asioiden ja tekijöiden välillä korostuisi. Kyseessä on siis kirkon toiminta omia jäseniään, jopa pappejaan kohtaan, jota tässä ääneen ihmettelen.

En itse ole pappi, enkä siltä osin ole ihan kaikista sopivin siteeraamaan pyhiä kirjoituksia, mutta pakko on tässä kohtaa jotain siteeratakin. Raamatusta löytyy kohta, jossa sanotaan (Mark.9:35): "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija." Se omalla tavallaan kertoo, että rakkaus valtaan, siis kunnianhimo, ei ole tuon pyhän kirjan mukaista. Kirkon historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä, jotka osoittavat asian olevan noin. Kunnianhimo, rakkaus valtaan, on vastoin kirkon opetusta, se on vastoin sitä, mitä kirkko opettaa. Nöyryyttä. Sitä, mitä tuo paastorukouskin meille yrittää opettaa.

Kirkossa on liiaksi ihmisiä, jotka janoavat valtaa, korkeaa asemaa, ylennyksiä, kunniaa, kumarteluja ja käsien suutelua ja sortuvat niitä saadakseen monenlaisiin ihmeellisiin ratkaisuihin, syrjintään, selän takana p:n puhumiseen, kaltoinkohteluun ja joskus – mene ja tiedä – jopa mahdollisesti korruptioonkin. Kaikki eivät voi olla ensimmäisiä ja niin ei ole tarkoituskaan. Usein lopputulemana on suomalaisen sananlaskun osoittama tulos, joka selkeästi kertoo meille, mikä on ahneen loppu. Vaikka monesti saattaa näyttää muulta, taustalla saattaa hyvinkin olla tuollaisilla ihmisillä epäonnistumisia muilla ihmiselämän saroilla: perheessä, rakkaudessa, ystävyydessä. Tiedä häntä!

Siksi on hyvä aina uudestaan ja uudestaan lukea tuo Efraim Syyrialaisen paastorukous ja kumartaa nöyrästi ja nöyränä maahan asti jokaisen säkeen lopussa.Minunkin!

Herra, minun elämäni valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti. Amen.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Aarteen äärellä

Olen varmaan koko aikuisiän ollut kiinnostunut historiasta; omasta, sukuni, asuinpaikkani, kirkkoni, maani ja laajemmankin alueen historiasta. Yhdessä vaiheessa tuli jopa kirjoitettua vanhimman poikani kanssa oman tämän hetkisen paikkakuntani Mikkelin venäläisen sotilaskirkon historiikki ihan kirjaksi asti.

Omaa sukuani olen tutkinut jo kauan ja päässyt sen selvittelyssä aina 1700-luvulle saakka ja saanut jonkinlaisen kuvan tuotakin kautta: kuka olen.

Mummini Anastasia ja ukkini Aleksanteri.
(Kuva Hannu Pyykkösen albumista)

Varmaan tuosta sotilaskirkkokirjan taustatietojen selvittelystä alkaen minua on kiinnostanut kovinkin paljon oman ortodoksisen kirkon historia, josta ei kyllä mutkia ja mäkiä puutu. Suurin osa kirkon jäsenistä joutui lähtemään evakkoon sotaa pakoon ja rajan taakse jäi kirkoltakin – kuten monilta ihmisiltä – suurin osa omaisuudesta. Kirkkomme osalta on puhuttu, että sodan seurauksena menetimme noin 90 % kirkon omaisuudesta.

Oma isänikin joutui siirtymään pois synnyinseudultaan ja aloittamaan elämänsä ja elinkeinonsa ihan alusta. Oma äitini menetti sodassa ensimmäisen miehensä, kun hän kaatui Kainuun taisteluissa. Ja elämän alku kahden lapsen kanssa sodan jälkeisessä Suomessa vanhat säätyrajat rikkovassa uudessa avioliitossa ei ollut maailman helpoin asia.

Ensimmäinen numero hallussamme olevista Aamun Koitoista, vuoden 1907 ensimmäinen lehti nr. 1
(Kuva: Ortodoksi.net)

Siksi uskotte varmaan, kun tässä joitakin aikoja sitten sain (tai oikeastaan saimme) oikeuden pariin asiaan, jotka käsittelevät historiaa – ja etenkin kirkkomme historiaa – ja sen jälkeen saimme toimittamallemme ortodoksiselle sivustolle suuren lahjoituksen – valtavan määrän vanhoja ortodoksisia aikakauslehtiä, Aamun Koittoja, pääsääntöisesti noin vuosilta 1907 – 2018, yhteensä niitä on tällä hetkellä 883 lehteä ja toivottavasti vielä puuttuviakin lehtiä saadaan jostakin. Osa noista lehdistä on tietysti omia, koska lehti on tullut minulle koko aikuisuuden ajan, loput lahjoituksia eri tahoilta. Tässäkin jälleen kerran Heinäveden Valamon luostari on näytellyt todella suurta osaa - kiiros igumenille, arkkimandriitta Sergeille myötämielisyydestä projektejamme kohtaan ja toinen iso kiitos luostarin kirjastolle ja sen ihanalle kirjastonjohtajalle Virva Suvitielle. Heidän avullaan olemme jo nyt voineet kertoa melko laajalti kirkkomme historiasta aikalaisten sanoin ja kuvin.

Viime päivinä minulla ei ole siis ollut toimettomia hetkiä. Jos sellainen on jostain syystä saatunut tulemaan, sen on saanut poistumaan hetkessä. Tosin sivuvaikutuksena ovat tulleet ajoittaiset aivastelukohtaukset – johtuen varmaan lehtien mukana olevasta pölystä. Mutta ei ne ole menoa haitanneet.

Ryhmäkuva aikansa ortodoksisita vaikuttajista oman autonomisen kirkkomme alkutaipaleelta.
(Kuna: Valamon luostarin kokoelmista)

Toinen suuriarvoinen asia on ollut lupa käyttää Valamon luostarin arkistoissa olevia kuvia tässä työssä ja nettijulkaisuissa. Nuo kuvat, joita hallussamme on runsaasti digitaalisena, ajoittuvat aina 1900-luvun alusta, ajalta, jolloin valokuvaaminen aloitettiin, myöhään sotien aikaan ja hieman sen jälkeenkin. Kuvissa on vain se iso ongelma, jonka kanssa olen viime vuosina telminyt, että suuressa osaa niitä puuttuvat kaikki kuvatiedot ja niiden hankkiminen nykyisin alkaa olla jo vaikeaa. Kaikki asioista jotain tietävät ovat joko kuolleet tai ovat jo melko iäkkäitä ja vaikeasti tavoitettavia.

Voitte siis uskoa, että tällainen historiaorientoitunut eläkeläinen on ollut melkoisen aarrearkun äärellä ja nauttinut näkemästään ja tekemästään suuresti. Kuvat ovat hyvässä järjestyksessä tietokoneella, mutta lehtien kanssa on vielä hieman töitä, vaikka ne nyt jo ovat vuosittain lehtilokerikoissa, mutta kaksoiskappaleiden kanssa pitää vielä miettiä, minne ne lahjoitan.

Aamun Koitto sotavuodelta 1940.
(Kuva: Ortodoksi.net)

Ensitöikseni hankin siis muovisia lehtikoteloita, joihin mahtuu – hieman vuosikerran suuruudesta riippuen – pari, kolme jopa neljä vuosikertaa – uudempia useampikin, koska lehteä ilmestyy enää vain 4-5 numeroa vuodessa. Ennen niitä ilmestyi yli 30 numeroa, mutta ne tosin silloin olivat jonkin verran ohuempia, sivuja ei ollut kovin montaa.

Ensi töikseni ryhmittelin lehdet vuosittain – ja aivastelin – sitten vielä numerojärjestykseen – ja yhä aivastelin. Nyt ne ovat lokeroissa ja kirjahyllyssä ovien takana, joten elämä on vähemmän aivastelevaa. Kun yhdessä vaiheessa toimettomina hetkinä järjestelin lehtiä, nyt toimettomina hetkinä olen lukenut niitä ja nauttinut suuresti.

Osa lehtien kansikuvista on pieniä taideteoksia.
Tässä lehti nr. 14-15/1980
(Kuva: Ortodoksi.net)

Lehdistä näkee selvästi kyseisen ajan hengen ja päätoimittajan osuuden sisältöön ja kokonaisilmeeseen. Päätoimittajina tai vastaavina ovat toimineet noissa hallussamme olevissa lehdissä ainakin pappismunkki (myöhemmin arkkipiispa) Paavali, Erkki Piiroinen, Irja Laine, Hellevi Matihalti ja Heidi Vaalisto ja uudemmissa muitakin henkilöitä. Yksi tuosta listasta on suuresti rakastamani arkkipiispa, jonka ennätin nädä, kuulla ja oppia hieman tuntemaankin, seuraava päätoimittaja on minut avioliittoon vihkinyt rovasti, seuraava entinen uskonnonopettajani ja loput Facebook-kavereitani. Sanoisinpa, että minulla on lehtiin siis varsin henkilökohtainen suhde.

Olen tätä kirjoittaessani PSHV:n hallituksen kirjallisella luvalla ja päätöksellä, skannannut ja uudelleen julkaissut reilut 60 vanhaa Aamun Koiton artikkelia, opetuspuhetta ja muutakin materiaalia Ortodoksi.netin sivuilla: pääasiassa perussivuilla (www.ortodoksi.net), mutta myös Ortodoksi.netin sosiaalisen median sivuilla sekä ns. julkisella Facebook-sivulla että rekisteröitymisen vaativalla ryhmäsivulla. Näin on voitu laittaa hyvä kiertämään ja luettavaksi kaikille muillekin.

Aamun Koittojen sisältö on vaihdellut suuresti vuosien ja vuosikymmenien aikana. Olen voinut katsella niitä nyt melko laajalla aikaperspektiivillä useiden vuosikymmenien ajalta. Kaikista vanhemmat lehdet meiltä puuttuvat. Lehden sisällöissä näkyy sodan tulo ja sota-aika, vaikka kyseisiä lehtiä meillä on varsin vähän ja otanta siksi pienempi.

Lehden logo vuonna 1947 liittyi tiiviisti karjalaisten
ja suuren ortodoksien joukon  historiaan.
(Kuva: Ortodoksi.net)

Selvimmin niissä näkyy sodanjälkeinen aika, kun kirkkomme piti rakentaa uudestaan monelta osin: hallinto, rakennukset, luostarit, seurakunnat, jne. Aamun Koitolla oli tuossa työssä merkittävä rooli ja se suoriutuikin mielestäni siitä varsin hyvin. Syy oli mm. taitavissa päätoimittajissa ja tuon ajan papeissa, jotka tekivät työtään sydämellä ja rakkaudella kirkkoaan ja seurakuntalaisiaan kohtaan.

Otan vielä lopuksi yhden asian, josta näkyy aikojen paraneminen ja elämän muuttuminen parempaan suuntaan: opetuspuheet. Tuon ajan opetuspuheissa oli mukana ajan tavan mukaisesti tulta ja tappuraa. Nykyihminen saattaisi kokea jotkut opetuspuheet jopa pelottavina, jotkut kenties ahdistavina.

Elimme silloin sodanjälkeisessä luterilaisessa maassa, missä moinen oli muutoinkin maantapa. Samalla oma ortodoksinen identiteettimme oli monelta osin hieman heikoissa kantimissa, aivan kuten viime aikoina julkaistuissa muutamissa upeissa tohtorinväitöskirjoissa on kerrottu. Mutta samalla kun identiteettimme oli alamaissa, myös suhde uskontoon heikkeni ja toinen valtakirkko vyöryi tätä osin voimalla päälle. Elämä ainoana ortodoksina oli vaikeaa jollain pienellä paikkakunnalla ja ortodoksi joutui kokemaan monenlaista painostusta ja vastaavaa, mikä myös heikensi ortodoksista identiteettiä ja sai aikaan kirkosta luopumisia ja toiseen kirkkoon liittymisiä.

Tuo aika vaati siis myös varmaan tuolta osin vahvemmat lääkkeet, voimallisemmat opetuspuheet ja ortodoksisuuden korostamisen, mikä sitten onkin jossain määrin onnistunut, sillä kirkkomme ei – toiveista ja kenties toimistakin huolimatta – hävinnyt Suomesta muutamassa vuosikymmenessä, kuten ennustettiin ja odotettiin, vaan voi tällä hetkellä – olosuhteisiin nähden – melko kelvollisesti. Mitä nyt meillä pieniä henkilökärhämiä löytyy, mutta niitähän on ollut koko kirkonkin historiassa maan sivu aina alkukirkosta alkaen.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

#hannutoo

Pihalla kuin lumiukko.
(Kuva © HAP)

Olen kyllä luonteeltani varsin äkkiväärä, jos sellaista ilmausta voisi minusta käyttää, siis tällaisesta monesta asiasta kritiikkiä heittelevästä henkilöstä. Mutta ihan kaikkeen kritiikkiinkään minäkään en lähde, en varsin maallisen maineen ja julkisuuden vuoksi, mikä näyttää nykyään olevan varsin yleistä monelle ortodoksillekin kuin myös kirkkoon liittyneelle ja julkisuutta haluavalle.

Maailmalla pyörii jos jonkinlaista kampanjaa ja ihmiset ominen runsaiden tai hieman vajaavaisempien älyllisten resurssiensa perusteella sitten ovat niissä kampanjoissa mukana tai niitä vastaan. Yksi tällainen oli #metoo-kampanja, joka tosin – ainakin mielestäni – varsin pian keuli ja meni tietyllä tavalla jopa yli ja ympäri.

Asia oli ihan hyvä, mutta kun siitä – siis kampanjasta – tuli pääasia joillekin, eikä ollut väliä lopputuloksesta, hyväkin muuttui joksikin muuksi. ”Meetoosta” tuli hyvä keppihevonen päästä julkisuuteen ja sinnehän tavoittelijoita maailmassa riittää. Yksi ja toinenkin jo hieman sammunut ”tähti” – taiteilija, poliitikko tai joku muu sellainen ns. turha julkkis tai sellaiseksi haluava ilmoitti yhtäkkiä joutuneensa kymmenen vuotta sitten sukupuolisen ahdistelun kohteeksi. Siinä oli jotain samaa, kuin minä olisi ilmoittanut 10 vuoden kuluttua, että parturini kosketteli minua ja koen sen seksuaalisena (en kuitenkaan sano häirintänä).

Jo pelkkänä sanana tuo ”sukupuolinen ahdistelu” saa minut ahdistumaan. Ruma sana ja hirveä teko, mutta se taidetaankin nykyään määritellä ihan eritavalla kuin, mitä minä sen teen tai miten se ennen oli. Siinä on tapahtunut eräänlainen kielellinen mutaatio tuossa sanassa, ihan kuin sanoilla suvaitsevaisuus, neekeri ja vaikka sukupuolinen suuntautuneisuus, jotka ennen ihan selvästi tarkoittivat jotain muuta kuin nykyään.

Nykyään – ainakin joillekin – on sukupuolista ahdistelua perään katsominen ja tässä – sanottakoon meetoo-väelle se kaiken varalta suoraan –  perällä en tarkoita ruumiinosaa. Sitä on myös ihastunut huudahdus kauneuden kohdatessa tai joku muu ihan viaton ele tai flirttaileva teko. Minulle ei ole oikein valjennut noiden herkkähipiäisten mielensäpahoittajien motiivit. Mitä, keitä he oikein ovat ja miksi?

Vaikken ole koskaan ollut mikään naistenmies – tai nykytermein: henkilöidenhenkilö – minusta pieni flirtti jossain vaiheessa elämää on sen suola. Minullakaan ei olisi perillisiä ilman tuota flirttiä ja sen mukaan tuomaa avioliittoa. Vaikka me olemme ihmisiä, lienemme jollain määrittelyn tasolla myös nisäkkäitä, eläinkuntaan kuuluvia. Ja tälläkin ryhmällä – kuten muonilla muillakin nisäkäslajeilla – on soitinmenonsa, josta jotkut flirtti tai naisten naurattaminen (siis henkilöiden naurattaminen) ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, tosin jo hieman degeneroituneita, muotoja.

Joten jos ”meetoon” kuohuissa kaikki flirtti ja viatonkin toisen sukupuolen lähestyminen jossain seksuaalisessakin mielessä kielletään, silloin noiden vouhkaajien on syytä hankkia haulikot ja mennä luontoon listimään kaikki soidinmeojaan harjoittavat eläimet huonoina esimerkkeinä, luomakunnan häirikköinä ja siinä ohessa miettiä, mitähän tekisi seuraavaksi.

Äskettäin julkisuudessa kohistiin Akseli Gallen-Kallelan kuuluisasta seinämaalauksesta Aino-taru vuodelta 1891. Maalaus on Ateneumin seinällä ja kiihkeimmät ”meetoojat” lienevät jo lähes vaatineet sen tervaamista, koska kuvassa Väinämöinen ahdistelee alastonta (sic!) Ainoa. Ilmeisesti Väinämöinenkin olisi parasta poistaa kokonaan Kalevalasta noin ajattelevien mielestä.

No – mitäpä sitten mediakohun jälkeen tapahtuikaan. Yhdet pitivät uutisointia Ateneumin mainoskikkana, toiset #meetoon vastustajien tarkoituksellisena provokaationa, jonka tarkoitus on vain saattaa koko kampanja huonoon valoon ja pilkan kohteeksi. Hullua!

Otan vielä toisen esimerkin keulimisesta. Viime aikoina on ollut jos jonkinlaisia gaaloja erilaisten asioiden ympärillä. Ja noissa gaaloissa on paljon juuri sellaisia mainetta ja kuuluisitta kynsin ja hampain tavoittelevia, jos lie jo "pöydältä pudonneitakin", jotka sinne kuitenkin halajavat. Oma isäni olisi ehkä käyttänyt heistä nimitystä "ei-oikeaa-työtä-tekeviä", minä olen hieman liberaalimpi. Siis ryhmä on mitä oivallisin kasvualusta tällaiselle meetoo-viljelmälle. Helppo tapa hankkia lisää mainetta ja kuuluisuutta, mutta melko raaoilla ja raadollisilla konsteilla tosin. Samaan aikaan tässäkin asiassa julkisuudesta on tullut oikeussali ja teloituspaikka ja syytön tuomitaan mediassa ja somessa ilman puolustusasianajajaa.

Keulimiseksi se meni viimeistään silloin, kun kellokkaat päättivät pukeutumiskoodista: kaikki meetoota kannattavat naiset pukeutuvat mustiin. Ja samalla lanseerattiin vanha ajatus eräistä historiamme diktatuurimaista: "jos et ole samaa mieltä kanssamme, olet meidän vihollinen". Kaikki ne naiset, jotka pukeutuvat muihin väreihin, saivat loskaa niskaansa oikein naisten käsistä. Heistä tehtiin pettureita, luopiota, prostituoituja, mitä tehtiinkään, koska eivät suostuneet laittamaan aivojaan narikkaan, vaan päättivät ajatella itse omilla aivoillaan. Hullua jälleen!

Toisaalta jos nyt kuitenkin ajattelisin jotain positiivistakin näistä nykyajan hömpötyksistä, niin onhan sitäkin. Jos koko maailma saadaan näillä erilaisilla kampanjoilla meetoosta, samaa sukupuolta olevista pareista ja sukupuolisista poikkeavuuksista normaalimalliksi ihmiskunnalle, siis siksi oikeaksi elämäksi, jota kaikkien tulee elää, meiltä pian loppuu maailman liikakansoittaminen ja tänne jäävillä on pian tilaa elää kaltaistensa kanssa – tosin vain jonkin aikaa – mutta mitähän heiltä jääkään puuttumaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

"Suomalainen pyhä"

Tammikuussa kiiri Suomeenkin tieto, että joulukuun lopulla Moskovan patriarkaatin Pyhä synodi oli omalta osaltaan päättänyt kanonisoida aiemmin Suomeen kuuluneessa Korpiselässä syntyneen ja mm. Käkisalmessa vaikuttaneen ortodoksisen pappismarttyyrin, isä Hristofor Varfolomejeffin (Kts. Pappismarttyyri Hristofor Varfolomejeff). Asia vaatii vielä Venäjän kirkon laajemman piispainkokouksen päätöksen ja meillä on silloin uusi Suomessa syntynyt pyhä. Jos ei nyt aivan suomalainen, niin melkein.

Pappismarttyyri, isä Hristofor Varfolomejeff

Tuollaiset ”suomalaiset pyhät”, siis tavalla tai toisella suoraan Suomeen liittyvät kanonisoidut pyhät, ovat harvinaisia ja onkin ihan oikeutetusti kyselty, eikö meillä ole ollut aikojen saatossa ketään ortodoksista ihmistä, joka olisi voitu kanonisoida pyhäksi eli lukea tuohon pyhien joukkoon kuuluvaksi.

Me suomalaiset ortodoksit elämme maassa, jossa valtauskontona on luterilaisuus, siis aikanaan roomalaiskatolisesta kirkosta 1500-luvulla eronnut protestanttinen kirkko. Heitä lienee jotain 70 % ja meitä ortodokseja noin 1 %. Loput ovat sitten kaikkea muuta: katolilaisia, muslimeja, kirkkoon kuulumattomia ja lukuisia muita pienempiä uskonnollisia ryhmiä.

Tämä luterilaisessa Suomessa eläminen ortodoksina on tehnyt meistä maailman luterilaisimman ortodoksisen kirkon, mikä näkyy monessa asiassa niin ulkoisissa puitteissa, tavoissamme, kirkon hallinnossa, seurakuntien toiminnassa kuin päämme sisässäkin. Varmasti osaltaan tilanteeseen on vaikuttanut sekin, että erittäin suuri osa ortodoksisen kirkon jäsenistä on tullut juuri luterilaisesta kirkosta, jossa monet myllerrykset ja muutokset ovat aiheuttaneet usein sekasortoa ja hämminkiä. Kaikesta tuosta "pelastukselle turhasta krääsästä" emme me uudet tai vanhemmat ortodoksitkaan ole aina osanneet luopua. Tosin vanhoja entisen kirkon tapoja ja oppeja on joillakin mahdollisesti säilynyt ajatuksissa, joskus teoissakin ja toisinaan niitä yritetty jopa "pakkosyöttää" muillekin ortodokseille – uusille ja vanhoille.

En nyt puutu laajemmin tuohon kirkkomme luterilaistumiseen, mutta sanan ’pyhä’ ymmärtäminen ja käyttäminen on yksi niistä. Oman vajavaisen käsitykseni mukaan luterilaisuus liittää sanan oikeastaan vain Jumalaan ja jumaluuteen, Jumalan ominaisuudeksi, eikä oikein pidä hyvänä liittää sitä ihmiseen. Ortodoksisessa kirkossa se on paljon muutakin, meillä se on myös määrite ihmisestä, joka elää Jumalan tahdon mukaisesti, on tässä suhteessa esimerkillinen ihminen.

Myös meillä Suomessa juhlitun 500 vuotta sitten tapahtuneen reformaation, uskonpuhdistuksen melskeissä protestantismi häivytti opistaan ja käytännöistään monta katolisen kirkon tapaa, jotka ovat meille ortodokseille ja roomalaiskatolisille yhteisiä ja tärkeitä. Sellaisia ovat vaikkapa pyhät kuvat, ikonit ja pyhät ihmiset, joista usen roomalaiskatolisessa kirkossa käytetään nimitystä pyhimys. Asia ei ole mitenkään uusi, sillä jo ensimmäisellä vuosituhannella, 700-800 vuotta ennen reformaatiota pidetyssä ns. ekumeenisessa eli yleisessä kirkolliskokouksessa käsiteltiin ikonoklasmia eli kuvainraastamista, siis ikonien hävittämistä ja tuhoamista. Ikonit saivat kuitenkin jo silloin monen muun vastaavan asian kanssa vankan sijansa vielä silloin lähes yhtenäisessa ja jakaantumattomassa kirkossa. Mutta luterilaisuudesta reformaatio ainakin alkuun hävitti monta tuollaista asiaa tai ainakin vähensi niiden merkityksen minimiinsä. Vastakkainasetteluakin ilmeni etenkin Suomessa, jossa kauan – pitkälti toista tuhatta vuotta – on ollut sekä ortodokseja kuin sitten myöhemmin 1500-luvulta alkaen myös luterilaisia. Alkuun 1600-luvulla ja osin vieläkin ortodokseja haukuttiin ja yhä vielä ajoittain moititaan niin kuvainkumartamisesta kuin myös pyhien ihmisten jumaliksi korottamisesta.

Nykyisin ikoneja näkee kuitenkin jo luterilaisessakin kodissa ja kirkoissa ja jopa sana pyhä / pyhimys on vilahdellut kirkon sanastossa. Muistelen ainakin FT, Helsingin yliopiston Almanakkatoimiston entisen johtajan Heikki Ojan kirjoittaneen kirjan nimeltään "Suomen kansan pyhimyskalenteri", siis jonkinlaisen ”luterilaisen pyhimyskalenterin”, joka ei kuitenkaan liene vielä ihan virallista kamaa.

Edellä luetelluista syistä johtuen tuo pyhäksi julistaminen, kanonisoiminen, saattaa olla meille ortodokseille yhä hieman nihkeää luterilaisessa Suomessa. Maamme ja alueemme historiasta ponnistavat tajuntaamme ja ajatteluumme monet huonotkin muistot, joista vastikään luin erittäin mielenkiintoisen, nyt jo manan maille menneen professori Kauko Pirisen Joensuussa 1970 pitämän esitelmän 1600-luvun Suomesta, jolloin täälläkin alettiin hiljalleen huomata, että ortodoksitkin taitavat olla kristittyjä. (Lue tuo artikkeli: "Ortodoksien havaittiin olevan kristittyjä" )

Noilta ajoilta lienee äidinmaidossamme periytyneet monet väärät uskomukset, tavat ja tottumuksen myös suhteessa toisiin uskontoihin, joita helposti pidetään lähes hihhuleina, epäjumalanpalvontana, pakanuutena tai kuten eräs tuttuni äskettäin minua nimitti – lahkolaisena.

Ollessani 2000-luvun alkuvuosina Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman päättävän elimen, kirkolliskokouksen, jäsen, tein siellä aloitteen, jossa mm. esitin jonkinlaisen työryhmän perustamista piispojen avuksi pohtimaan suomalaisten pyhien etsimistä ja toimia kanonisaation toteuttamiseksi. Asia ei silloinkaan edennyt kirkolliskokouksessa, mutta silloin saadun niukan tiedon mukaan jonkinlainen työryhmä perustettiin ja tietääkseni se on asiaa pohtinut, mutta mitään ei ole asiasta enää julkisuuteen puhuttu.

Johannes Vasilievitš Karhapää
(1884-1918)

Syyt hiljaisuuteen ovat vain arvailtavissa, oikeasti niitä en tiedä. Mutta yksi syy voisi olla vaikkapa politiikka – siis puoluepolitiikka – sillä yksi varteenotettava ehdokas on ollut 1918 teloitettu tuupovaaralainen Johannes Karhapää, jonka on katsottu ilmeisen väärin perustein kuuluneen äärivasemmistoon, vallankumouksellisiin (kts. Johannes Karhapää - marttyyri vai luopio). Ja sellainenhan ei sovi keskusta- ja kokoomusvetoisessa Suomessa. Toinen syy hiljaisuuteen saattaisi olla se, että yhä elää jonkun pyhäksi julistettavaksi aiotun sukua tai kavereita, ja eihän sellainenkaan sovi kirkonmiehille, että joku voi kerskailla olevansa jonkun pyhän kaveri tai lapsi tai joku muu tuttu.
Sille, että lähisukulaisia on vielä elossa, saatiin selkeä ohjeistus Venäjän juuri tapahtuneessa kanonisoinnissa, kun tuolla alussa mainitsemani pyhän pappismarttyyri Hristoforin tytär Maria elää yhä – tosin 98 vuoden korkeassa iässä – Tampereella. Tosin lienee hänkin ollut jonkin verran hämmästynyt kuullessaan, että oma isä aiotaan julistaa pyhäksi. Mutta ei se hänelle kerskailun aihe ollut, nöyränä ja kiitollisena, Jumalaa kiittäen hän tiedon otti vastaan.
Nyt kun julkisuudessa on ihan presidentin puheenavauksella ja eduskunnankin tuella alettu käsittelemään mahdollisesti oikeammalla tavalla sata vuotta sitten tapahtuneita  vuoden1918 sisällissodan asioita, olisi ortodoksiselta kirkolta hyvä teko pyrkiä puhdistamaan omalta osaltaan myös Johannes Karhapään maine. Tätä kirjoittaessani valtioneuvosto järjesti juuri eduskunnassa sisällissodan muistohetken, jossa muistettiin sisällissodan 1918 uhreja ja inhimillistä kärsimystä. Kirkon virallisia edustajia en ainakaan tv-kuvasta havainnut olleen paikalla.

Piispa Tiihon, kaupunginjohtajan puoliso Raakel Raunio ja arkkipiispa Paavali Mikkelissä Visulahden tšasounan vihkiäisjuhlassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Kolmas syy siihen, että kanonisointiasiat eivät Suomessa etene, voisi olla vaikkapa se, mikä tulee hyvin esiin, kun ortodoksien keskuudessa keskustellaan mahdollisuudesta aiemman arkkipiispamme, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavalin kanonisoimisesta. Hänet kun tuntee vielä suuri joukko ihmisiä ja kuten yleensä aina ihmisten keskuudessa – yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä – eli tässä tapauksessa hänellä on ystäviä ja vihollisia, ihmisiä, jotka pitävät häntä jo nyt "lähes pyhänä" tai vihaavat, eivät pidä hänestä. Ristiriitaisessa tilanteessa kirkko ei todellakaan tee mitään, vaan antaa ajan kulua ja päättää asiasta vasta sitten kun ystävät ja viholliset ovat kuolleet ja asia voidaan käsitellä ”puolueettomasti” ja "tunteettomasti" asiapohjalla – kuten Veikko Vennamokin aikanaan sanoi.

Jos noita syitä vielä yrittäisi pohtia, yksi saattaisi olla pyhäksi julistettavan ihmisen elämäntavat. Nykyisin kun kaikki on tarkasti dokumentoitua, tietoa saatavana laajalti ja joka "tuutista" ja uusimmista meistä taapertajista tietää jo koko maailma somen ansiosta, milloin syömme, nukumme, juomme, saunomme ja hyvä ettei vessakäyntejäkin jo listata nettiin.

Vaikka tilanne ei ollut ihan noin paha muutama vuosikymmen sitten, sieltäkin on jo dokumentoitua tietoa runsaasti. Joku saattaakin siksi katsoa vaikkapa niin, että aikanaan vaikeissa elämäntilanteissa elänyt ja osittain siksi alkoholiinkin sortunut, mutta siitä täysin eroon päässyt entinen Petsamon luostarin igumeni, sittemmin Valamon luostarissa elänyt skeemaigumeni Johannes, ei täytä pyhälle asetettuja esimerkillisyyden ja "mallikristityn" vaatimuksia. No – tuolla tavalla ajattelevien olisi viisainta tutustua vaikkapa ortodoksisessa maailmassa erittäin suositun ja rakastetun pyhittäjä-äidin Maria Egyptiläisen elämäkertaan.

Kuvassa kaksi igumenia, vasemmmalla (myöhemmin skeemaigumeni) Johannes ja oikealla Konevitsan luostarin igumenin tehtävistä eronnut ja myöhemmin mm. Mikkelissä kanttorina toiminut Pietari (siviilinimeltään Pauli Jouhki).
(Kuva © Valamon luostarin kuvakokelmista)

Osittain asiaan – siis tähän pyhäksi julistamisen puuttumiseen, käsittelyn hitauteen, kenties jarrutteluun – on, ainakin minun mielestäni, voinut vaikuttaa aiempi kirkkomme piispainkokouksen kokoonpano, jossa oli jäseninä runsaasti luterilaisuudesta ortodoksisuuteen siirtyneitä. Osalla oli ja on erittäin niukat tai olemattomat ortodoksiset teologiset opinnot ja mene ja tiedä, vaikuttiko taustalla myös jonkinlainen sidonnaisuus joihinkin puolueisiin – en todellakaan tiedä. Mutta arvaillahan saa, vaikka se varmasti monia saattaa ärsyttääkin.

Nyt kun olemme kuitenkin uuden aikakauden alussa, jos jonkinlaista "totuuskomissiota" ollaan pykäämässä pystyyn maallisella puolella valtiovallan tuella, siksi kirkollakin on nyt "tuhannen taalan paikka" korjata tämäkin asia, jos se nyt korjaamista vaatii. Ilahtuneena olen ainakin itse joka tapauksessa riemuinnut – vaikkakin Venäjän kirkon ansiosta – oman isäni kotipaikan omasta pyhästä. Samassa paikassa – Korpiselässä – syntyneestä kuin oma isäni, pyhästä Hristoforista – kylän papin pojasta, jonka elämä ja marttyyrius tosin oli melko lailla kamala, mutta niinhän se usein on tupannut olemaan noilla pyhilläkin.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
P.S. Olen jälleen lisännyt sukututkijoille linkkeja ylläolevan tekstin nimiin. Ne johtavat ao. henkilön ns. Geni-profiiliin.
P.P.S. Nimi muutettu oikeampaan muotoon:
Hristofor Varfolomejeff
isä Sergius Collianderin aloitteesta.

H@P