Viime aikoina ovat nykyiset modernit nettikansantuomioistuimet tuominneet somessa ja muualla mediassa ihmisiä melko vauhdikkaasti, sanoisinko ihan ronskisti myös kirkkon toimialueella, kummassakin kansallisessa kirkossamme, niin luterilaisella kuin ortodoksisellakin puolella.
Luterilaisella puolella erään ”mediaseksikkään” piispan toimet hänen vielä kirkkoherrana ollessaan asetettiin varsin kummallisella tavalla ja mitä ilmeisimmin varsin vielä kummallisemmista syistä tikun nokkaan. Ja lopputulos oli, kun asian sitten tutki puolueeton asiantuntijataho, ettei suurempia ongelmia ollutkaan. Joitain toki, mutta sellaisia, mitkä olisivat olleet vakavia tai haitallisia, varoituksen arvoisia, ei yhtään. Mutta vahinko oli jo lähes tapahtunut ja maine mustattu, mikä lienee ollut varsinainen tarkoituskin.
Parasta aikaa samanlainen ”kansanoikeudenkäynti” on käynnissä somessa myös ortodoksisen kirkon puolella, kun melkoisen räiskyvän mediapersoonan sanomisia ja tekemisiä tulkitaan oikein suurella sakilla. Ja paljon löytyy yhtäläisyyksiä kummastakin edellä mainituista tapauksista. Molemmissa taustalla – etenkin juuri somessa – on kumma kyllä melkoisesti naisia ja heistä melkoisella osalla on selvästi jotain katkeruutta miehiä kohtaan. Kenellä mistäkin syystä, kenellä enemmän tai vähemmän ilmeisesti "puhtaasti" seksuaalisista syistä, kenellä muista elämän varrella mahdollisesti sattuneista pettymyksistä, jotka sitten näkyvät tällaisina – voisiko siitä hieman ilkeästi sanoa –”vanhapiikasyndroomana”.
Uuden vasta valitun luterilaisen piispan arvomaailma ei sopinut kaikkien nykyaikaisen seksuaalisen diversiteetin kovaäänisille melskaajille ja he ovat totta totisesti viime vuosina olleetkin äänessä varmaan joka tuutissa. Jopa nykyisissä televisioiden tosi-TV-ohjelmissa alkaa olla omat kiintiöhomonsa ja muut vastaavat ryhmät edustettuina hieman samaan tapaan kuin muinoin oli suurlähetystöissä varattu omat kiintiönsä juopoille, homoille ja naistenahdistelijoille. Taitaa eduskunnastatakin kohta löytyä omat edustajansa kaikille noille vähemmistöille mukaan lukien myös juopot.
Itse ärsyynnyin suuresti – ja huomasin, että en ollut ainoa – tuosta luterilaisen piispan kokemasta ajojahdista, jossa priimus moottorina oli julkisesti seksuaalisen erilaisuutensa vahvasti esille tuonut ja ilmiselvästi sen asian eräänlainen ”tuomiopäivänprofeetta”, jonka todelliset tarkoitusperät näissä asioissa lienevät jollain tavoin lähteneen tuosta ominaisuudestaan ja olleet siis ihan muualla kuin varsinaisessa nyt esille tuodussa asiassa, kuiteissa. Hän ilmeisesti halusi piispan vaihtoon, kun oli jäänyt vaalissa hävinneiden puolelle eivätkä saaneet entisen tilalle mahdollisesti edeltäjän kaltaista kaikkia ja kaikkea kritiikittä sietävää kristillisesti arvotyhjää ihmismallia.
Tässä ortodoksisessa tapauksessa olen havainnut myös selvää oman ärsyyntymykseni nousua, sillä kysymys monessa kohtaa on mielestäni asioiden arvottamisesta, huumorin käytöstä, asioiden kokemisesta eri tavoilla ja ihmisten esiintymisen henkilökohtaisista nyansseista – ei siis suurestikaan ilmeisesti mistään virkarikoksista tai edes hirvittävistä tai edes merkittävistä väärintoimimisista tai -käyttäytymisistä. Enemmän kai siitä, että meitä ihmisiä on erilaisia persoonia ja toimimme eri tavalla, jos meitä verrataan toinen toisiimme. Minustakin saa – ja varmaan moni on tehnytkin sen – helposti häirikön tai kummajaisen, kun puhun ja kirjoitan asioista niiden melkein oikeilla nimillä kuitenkin ilman nimiä näissä blogeissani.
Mutta tällaisena modernina lynnkkausaikakautena erilaiset "meetoot" ja muut "meediot" vievät ylivallan oikeudesta ja todellisuudesta. Tuomioon riittää huhu, epäilys ja erilainen elämänasenne sekä erilainen huumori.
Kauhistuttavaa tässä jälkimmäisessä oikeustapauksessa on etenkin se, että kirkko, kristillinen seurakunta, tekee kaikkensa mustamaalatakseen entisen työntekijänsä julkisesti. Eikä suinkaan tämä edes ole ainoa tapaus tuossa seurakunnassa, kun se tuo julkisuuteen materiaalia, joita normaalisti käsiteltäisiin vain omassa piirissä. Ja sielläkin silloin, kun asia on ajankohtainen ja jolloin tehdään heti erilaisia työnjohdollisia ratkaisuja asioiden ja asiantilan korjaamiseksi ja tilanteen parantamiseksi. Tällainen vuosien takainen jälkipeli tuntuu likaiselta ja inhottavalta, jolla pelkästään yritetään peittää omia tekemättömyyksiään, huonoa johtajuutta, yhteisöllisyyden puutetta ja mitä kaikkea sitten halutaankaan peittää. Jos vuosikausia – niin kuin meitä nyt yriteään saada uskomaan – on kerätty tietoa ns. väärinkäytöksistä ja vasta nyt niistä kerrotaan asianosaiselle ja julkisuudelle, kaikki ei ole oikein kohdallaan tässäkään prosessissa.
Julkisuudesta luettuna olen ihmetellyt prosessia, jossa ponomari kertoo, miten papin työt pitäisi kirkossa ja palveluksissa hoitaa. Varsinkin kun taustalla on ilmiselvästi antipatia ja kyseisen itse määräilyyn tottuneen mutta toisten määräilyyn tottumattoman ihmisen kokemukset, ei edes tuollainen todistelukaan tunnu oikealta ja totuudelliselta. Hieman on kaukaa haetun makua siinäkin.
Noissa molemmissa tapauksissa on myös jollain tavoin aistittavissa samanlaisia kristilliseen kirkkoon kuulumattomia elementtejä ihmisten arvomaailman onttoudessa ja suhtautumisesta vaikkapa juuri ihmiseen seksuaalisena olentona tai kuulumisesta johonkin seksuaaliseen vähemmistöön.
Joudun erilaisista syistä johtuen lukemaan melko paljon somen tekstejä ja kyllä se on välillä melko karua puuhaa. Sieltä paistaa läpi melkoisella volyymilla ihmisten pahoinvointi, yksinäisyys ja jopa tuska. Samalla some on mielestäni mitä ilmeisimmin alentanut useiden siellä touhuavien älykkyystasoa ja arviointikykyä, kun he laukovat eri tilanteissa kaikkea mahdollista kaikesta. Tuntuu kuin ihmisillä ei joskus ole minkäänlaista omaa sisäistä itsekontrollia, tolkkua.
Sieltä löytyy monenlaisia some-tyyppejä. En suinkaan ole kategorisoinut heitä laajemmin, mutta ainakin itse olen jostain syystä ärsyyntynyt tyypeistä, joilla on aina – ja usein vielä kielteistä – sanottavaa kaikista asioista, tiesivät he siitä jotain tai eivät, useinkaan eivät tiedä. Heillä on mielipide joka lähtöön – yleensä vielä siis melko kielteinen – ja he ovat niitä ensimmäisiä, jotka huutavat sitä jo alkukirkon aikana kuultua huutoa: ”Barabbas, Barabbas!” kun piti pohtia kuka vapautetaan, johonkin rikokseen oikeasti syyllinen vaiko syytön (San.18:2).
Usein olen toivonut, että tuollaiset kaikkeen kantaa ottavat mielensäpahoittajat opettelisivat elämään oikein. Vanhaa sanontaa käyttäen, ottaisivat haltuunsa oman elämän, ei toisen elämää, etsisivät oman elämän. Voi, kun me oppisimme elämään niin, ettemme höynähtäisi joka asiaan kritiikittä ja osaisimme nähdä metsän puilta – vai menikö se nyt toisinpäin.
Aamu-TV:ssä keskusteltiin somen tulevaisuudesta ja eräs asiasta ilmeisen tietävä ihminen ennusti somen muutuvan merkittävästi. Se alkaa hiljalleen menettää merkitystään itsensä esilletuontifoorumina, leuhkimisen ja leveilyn areenana ja ihmiset eivät jaksa pitkään seurata kenenkään toisten lomamatkoja tai ravintolaistujaisia ja hotelliyöpymisiä tai edes tykkäämisiä. Joten sen on muututtava, siihen on tultava jotain uutta innostavaa sisältöä. Nuoriso on sen kohta jo jättänyt juuri noista syistä, seuraavana ovat vanhemmat.
Mutta miten käy noiden somen kansantuomioistuinten. Toivottavasti niihin löytyy jokin tehokas lääke, jolla ylilyönnit ja törkeydet, jopa joskus vihapuheet saadaan karsittua pois. Osa saadaan hyvällä moderoinnilla, vaikka sekin on melko rassaavaa työtä, koska ihmisten odotukset ovat niin moninaiset. Itse kannatan sitäkin, että törkeimmät keskustelijat laitetaan vain tyylikkäästi hyllylle, vaikka sitten silläkin uhalla, että keskustelu muuttuu tylsemmäksi. Moderoimalla voi toki yrittää opettaa keskustelua ja sosiaalista kanssakäymistä paremmaksi. Tiedä häntä sitten tuloksista.
Somessa eläminen on vielä sen verran uutta meille nykyihmisille, että sitä pitäisi ihan oikeasti opettaa kouluissa ihan kuin muinoin antiikin Kreikassa puhetaitoa. Miten puhun kasvottomassa somessa, mitä sanon, mistä minun on sopivaa sanoa, mistä ei. Kuuluuko minun sanoa asiasta jotain, vai olisiko viisainta vain seurata tilannetta ja vaieta. Olisiko syytä mieluummin puolustaa kuin tuomita ja hyökätä.
Toivotaan, että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan ja ihmiset oppisivat olemaan ihmisiä toisilleen, ei susia. Toivottavasti myös kirkon piirissä työskentelevät ja siellä erilaisissa luottamustehtävissä olevat ymmärtäisivät, missä ovat töissä ja miksi – mikä on heidän tehtävänsä, mihin heidät on valittu ja mitä tekemään. Tuomitsemaan vai pelastamaan? Olemaan Kristuksen toisen tulemisen ja sen peljättävän tuomioistuimen maallinen esiaste, vai tämänhetkisen monimutkaisen ja rassaavan vallitsevan tilanteen paremmaksi tekijä niille ihmisille, joilla siihen on tarve ja jotka tuota pelastusta, toivoa ja apua oikeasti tarvitsevat.
Toivottavasti asiat muuttuvat parempaan suuntaan ja toivottavasti myös kirkko löytää sen oikea sanoman, joka on sen tehtävä: ihmisten pelastamisen, auttamisen ja heidän puolestaan toimimisen – ei mustamaalaamisen ja maahanlyömisen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Luterilaisella puolella erään ”mediaseksikkään” piispan toimet hänen vielä kirkkoherrana ollessaan asetettiin varsin kummallisella tavalla ja mitä ilmeisimmin varsin vielä kummallisemmista syistä tikun nokkaan. Ja lopputulos oli, kun asian sitten tutki puolueeton asiantuntijataho, ettei suurempia ongelmia ollutkaan. Joitain toki, mutta sellaisia, mitkä olisivat olleet vakavia tai haitallisia, varoituksen arvoisia, ei yhtään. Mutta vahinko oli jo lähes tapahtunut ja maine mustattu, mikä lienee ollut varsinainen tarkoituskin.
Parasta aikaa samanlainen ”kansanoikeudenkäynti” on käynnissä somessa myös ortodoksisen kirkon puolella, kun melkoisen räiskyvän mediapersoonan sanomisia ja tekemisiä tulkitaan oikein suurella sakilla. Ja paljon löytyy yhtäläisyyksiä kummastakin edellä mainituista tapauksista. Molemmissa taustalla – etenkin juuri somessa – on kumma kyllä melkoisesti naisia ja heistä melkoisella osalla on selvästi jotain katkeruutta miehiä kohtaan. Kenellä mistäkin syystä, kenellä enemmän tai vähemmän ilmeisesti "puhtaasti" seksuaalisista syistä, kenellä muista elämän varrella mahdollisesti sattuneista pettymyksistä, jotka sitten näkyvät tällaisina – voisiko siitä hieman ilkeästi sanoa –”vanhapiikasyndroomana”.
Uuden vasta valitun luterilaisen piispan arvomaailma ei sopinut kaikkien nykyaikaisen seksuaalisen diversiteetin kovaäänisille melskaajille ja he ovat totta totisesti viime vuosina olleetkin äänessä varmaan joka tuutissa. Jopa nykyisissä televisioiden tosi-TV-ohjelmissa alkaa olla omat kiintiöhomonsa ja muut vastaavat ryhmät edustettuina hieman samaan tapaan kuin muinoin oli suurlähetystöissä varattu omat kiintiönsä juopoille, homoille ja naistenahdistelijoille. Taitaa eduskunnastatakin kohta löytyä omat edustajansa kaikille noille vähemmistöille mukaan lukien myös juopot.
Itse ärsyynnyin suuresti – ja huomasin, että en ollut ainoa – tuosta luterilaisen piispan kokemasta ajojahdista, jossa priimus moottorina oli julkisesti seksuaalisen erilaisuutensa vahvasti esille tuonut ja ilmiselvästi sen asian eräänlainen ”tuomiopäivänprofeetta”, jonka todelliset tarkoitusperät näissä asioissa lienevät jollain tavoin lähteneen tuosta ominaisuudestaan ja olleet siis ihan muualla kuin varsinaisessa nyt esille tuodussa asiassa, kuiteissa. Hän ilmeisesti halusi piispan vaihtoon, kun oli jäänyt vaalissa hävinneiden puolelle eivätkä saaneet entisen tilalle mahdollisesti edeltäjän kaltaista kaikkia ja kaikkea kritiikittä sietävää kristillisesti arvotyhjää ihmismallia.
Tässä ortodoksisessa tapauksessa olen havainnut myös selvää oman ärsyyntymykseni nousua, sillä kysymys monessa kohtaa on mielestäni asioiden arvottamisesta, huumorin käytöstä, asioiden kokemisesta eri tavoilla ja ihmisten esiintymisen henkilökohtaisista nyansseista – ei siis suurestikaan ilmeisesti mistään virkarikoksista tai edes hirvittävistä tai edes merkittävistä väärintoimimisista tai -käyttäytymisistä. Enemmän kai siitä, että meitä ihmisiä on erilaisia persoonia ja toimimme eri tavalla, jos meitä verrataan toinen toisiimme. Minustakin saa – ja varmaan moni on tehnytkin sen – helposti häirikön tai kummajaisen, kun puhun ja kirjoitan asioista niiden melkein oikeilla nimillä kuitenkin ilman nimiä näissä blogeissani.
Mutta tällaisena modernina lynnkkausaikakautena erilaiset "meetoot" ja muut "meediot" vievät ylivallan oikeudesta ja todellisuudesta. Tuomioon riittää huhu, epäilys ja erilainen elämänasenne sekä erilainen huumori.
Kauhistuttavaa tässä jälkimmäisessä oikeustapauksessa on etenkin se, että kirkko, kristillinen seurakunta, tekee kaikkensa mustamaalatakseen entisen työntekijänsä julkisesti. Eikä suinkaan tämä edes ole ainoa tapaus tuossa seurakunnassa, kun se tuo julkisuuteen materiaalia, joita normaalisti käsiteltäisiin vain omassa piirissä. Ja sielläkin silloin, kun asia on ajankohtainen ja jolloin tehdään heti erilaisia työnjohdollisia ratkaisuja asioiden ja asiantilan korjaamiseksi ja tilanteen parantamiseksi. Tällainen vuosien takainen jälkipeli tuntuu likaiselta ja inhottavalta, jolla pelkästään yritetään peittää omia tekemättömyyksiään, huonoa johtajuutta, yhteisöllisyyden puutetta ja mitä kaikkea sitten halutaankaan peittää. Jos vuosikausia – niin kuin meitä nyt yriteään saada uskomaan – on kerätty tietoa ns. väärinkäytöksistä ja vasta nyt niistä kerrotaan asianosaiselle ja julkisuudelle, kaikki ei ole oikein kohdallaan tässäkään prosessissa.
Julkisuudesta luettuna olen ihmetellyt prosessia, jossa ponomari kertoo, miten papin työt pitäisi kirkossa ja palveluksissa hoitaa. Varsinkin kun taustalla on ilmiselvästi antipatia ja kyseisen itse määräilyyn tottuneen mutta toisten määräilyyn tottumattoman ihmisen kokemukset, ei edes tuollainen todistelukaan tunnu oikealta ja totuudelliselta. Hieman on kaukaa haetun makua siinäkin.
Noissa molemmissa tapauksissa on myös jollain tavoin aistittavissa samanlaisia kristilliseen kirkkoon kuulumattomia elementtejä ihmisten arvomaailman onttoudessa ja suhtautumisesta vaikkapa juuri ihmiseen seksuaalisena olentona tai kuulumisesta johonkin seksuaaliseen vähemmistöön.
Joudun erilaisista syistä johtuen lukemaan melko paljon somen tekstejä ja kyllä se on välillä melko karua puuhaa. Sieltä paistaa läpi melkoisella volyymilla ihmisten pahoinvointi, yksinäisyys ja jopa tuska. Samalla some on mielestäni mitä ilmeisimmin alentanut useiden siellä touhuavien älykkyystasoa ja arviointikykyä, kun he laukovat eri tilanteissa kaikkea mahdollista kaikesta. Tuntuu kuin ihmisillä ei joskus ole minkäänlaista omaa sisäistä itsekontrollia, tolkkua.
Sieltä löytyy monenlaisia some-tyyppejä. En suinkaan ole kategorisoinut heitä laajemmin, mutta ainakin itse olen jostain syystä ärsyyntynyt tyypeistä, joilla on aina – ja usein vielä kielteistä – sanottavaa kaikista asioista, tiesivät he siitä jotain tai eivät, useinkaan eivät tiedä. Heillä on mielipide joka lähtöön – yleensä vielä siis melko kielteinen – ja he ovat niitä ensimmäisiä, jotka huutavat sitä jo alkukirkon aikana kuultua huutoa: ”Barabbas, Barabbas!” kun piti pohtia kuka vapautetaan, johonkin rikokseen oikeasti syyllinen vaiko syytön (San.18:2).
Usein olen toivonut, että tuollaiset kaikkeen kantaa ottavat mielensäpahoittajat opettelisivat elämään oikein. Vanhaa sanontaa käyttäen, ottaisivat haltuunsa oman elämän, ei toisen elämää, etsisivät oman elämän. Voi, kun me oppisimme elämään niin, ettemme höynähtäisi joka asiaan kritiikittä ja osaisimme nähdä metsän puilta – vai menikö se nyt toisinpäin.
Aamu-TV:ssä keskusteltiin somen tulevaisuudesta ja eräs asiasta ilmeisen tietävä ihminen ennusti somen muutuvan merkittävästi. Se alkaa hiljalleen menettää merkitystään itsensä esilletuontifoorumina, leuhkimisen ja leveilyn areenana ja ihmiset eivät jaksa pitkään seurata kenenkään toisten lomamatkoja tai ravintolaistujaisia ja hotelliyöpymisiä tai edes tykkäämisiä. Joten sen on muututtava, siihen on tultava jotain uutta innostavaa sisältöä. Nuoriso on sen kohta jo jättänyt juuri noista syistä, seuraavana ovat vanhemmat.
Mutta miten käy noiden somen kansantuomioistuinten. Toivottavasti niihin löytyy jokin tehokas lääke, jolla ylilyönnit ja törkeydet, jopa joskus vihapuheet saadaan karsittua pois. Osa saadaan hyvällä moderoinnilla, vaikka sekin on melko rassaavaa työtä, koska ihmisten odotukset ovat niin moninaiset. Itse kannatan sitäkin, että törkeimmät keskustelijat laitetaan vain tyylikkäästi hyllylle, vaikka sitten silläkin uhalla, että keskustelu muuttuu tylsemmäksi. Moderoimalla voi toki yrittää opettaa keskustelua ja sosiaalista kanssakäymistä paremmaksi. Tiedä häntä sitten tuloksista.
Somessa eläminen on vielä sen verran uutta meille nykyihmisille, että sitä pitäisi ihan oikeasti opettaa kouluissa ihan kuin muinoin antiikin Kreikassa puhetaitoa. Miten puhun kasvottomassa somessa, mitä sanon, mistä minun on sopivaa sanoa, mistä ei. Kuuluuko minun sanoa asiasta jotain, vai olisiko viisainta vain seurata tilannetta ja vaieta. Olisiko syytä mieluummin puolustaa kuin tuomita ja hyökätä.
Toivotaan, että asiat muuttuisivat parempaan suuntaan ja ihmiset oppisivat olemaan ihmisiä toisilleen, ei susia. Toivottavasti myös kirkon piirissä työskentelevät ja siellä erilaisissa luottamustehtävissä olevat ymmärtäisivät, missä ovat töissä ja miksi – mikä on heidän tehtävänsä, mihin heidät on valittu ja mitä tekemään. Tuomitsemaan vai pelastamaan? Olemaan Kristuksen toisen tulemisen ja sen peljättävän tuomioistuimen maallinen esiaste, vai tämänhetkisen monimutkaisen ja rassaavan vallitsevan tilanteen paremmaksi tekijä niille ihmisille, joilla siihen on tarve ja jotka tuota pelastusta, toivoa ja apua oikeasti tarvitsevat.
Toivottavasti asiat muuttuvat parempaan suuntaan ja toivottavasti myös kirkko löytää sen oikea sanoman, joka on sen tehtävä: ihmisten pelastamisen, auttamisen ja heidän puolestaan toimimisen – ei mustamaalaamisen ja maahanlyömisen.
nettihoukka@gmail.com
1 kommentti:
Hannu hyvä, en ole kyseenalaistanut ”ortodoksisten ajatusten, mietelmien, sitaattien, toiminnan, rukouksellisuuden ym." esilletuomista ortodoksi.netin fb-ryhmässä vaan hämmästellyt lähinnä sitä, että ne näyttäisivät olevan listauksesi perusteella ainoita sallittuja aiheita. Kirjoitin, että listasta puuttuvat kokonaan kirkkoinsituutioomme liittyvät aiheet. Sitä vastoin en toivonut "juoruja, p-puheita tai negatiivisia asioita" kuten sanot ymmärtäneesi. Olen itse pyrkinyt keskustelemaan asiapohjalta, ja jos se edellyttää joskus kritiikin esittämistä, sillekin pitäisi löytyä sijaa. Mutta itsetarkoitus se ei saisi olla.
Lähetä kommentti