#hannutoo

Pihalla kuin lumiukko.
(Kuva © HAP)

Olen kyllä luonteeltani varsin äkkiväärä, jos sellaista ilmausta voisi minusta käyttää, siis tällaisesta monesta asiasta kritiikkiä heittelevästä henkilöstä. Mutta ihan kaikkeen kritiikkiinkään minäkään en lähde, en varsin maallisen maineen ja julkisuuden vuoksi, mikä näyttää nykyään olevan varsin yleistä monelle ortodoksillekin kuin myös kirkkoon liittyneelle ja julkisuutta haluavalle.

Maailmalla pyörii jos jonkinlaista kampanjaa ja ihmiset ominen runsaiden tai hieman vajaavaisempien älyllisten resurssiensa perusteella sitten ovat niissä kampanjoissa mukana tai niitä vastaan. Yksi tällainen oli #metoo-kampanja, joka tosin – ainakin mielestäni – varsin pian keuli ja meni tietyllä tavalla jopa yli ja ympäri.

Asia oli ihan hyvä, mutta kun siitä – siis kampanjasta – tuli pääasia joillekin, eikä ollut väliä lopputuloksesta, hyväkin muuttui joksikin muuksi. ”Meetoosta” tuli hyvä keppihevonen päästä julkisuuteen ja sinnehän tavoittelijoita maailmassa riittää. Yksi ja toinenkin jo hieman sammunut ”tähti” – taiteilija, poliitikko tai joku muu sellainen ns. turha julkkis tai sellaiseksi haluava ilmoitti yhtäkkiä joutuneensa kymmenen vuotta sitten sukupuolisen ahdistelun kohteeksi. Siinä oli jotain samaa, kuin minä olisi ilmoittanut 10 vuoden kuluttua, että parturini kosketteli minua ja koen sen seksuaalisena (en kuitenkaan sano häirintänä).

Jo pelkkänä sanana tuo ”sukupuolinen ahdistelu” saa minut ahdistumaan. Ruma sana ja hirveä teko, mutta se taidetaankin nykyään määritellä ihan eritavalla kuin, mitä minä sen teen tai miten se ennen oli. Siinä on tapahtunut eräänlainen kielellinen mutaatio tuossa sanassa, ihan kuin sanoilla suvaitsevaisuus, neekeri ja vaikka sukupuolinen suuntautuneisuus, jotka ennen ihan selvästi tarkoittivat jotain muuta kuin nykyään.

Nykyään – ainakin joillekin – on sukupuolista ahdistelua perään katsominen ja tässä – sanottakoon meetoo-väelle se kaiken varalta suoraan –  perällä en tarkoita ruumiinosaa. Sitä on myös ihastunut huudahdus kauneuden kohdatessa tai joku muu ihan viaton ele tai flirttaileva teko. Minulle ei ole oikein valjennut noiden herkkähipiäisten mielensäpahoittajien motiivit. Mitä, keitä he oikein ovat ja miksi?

Vaikken ole koskaan ollut mikään naistenmies – tai nykytermein: henkilöidenhenkilö – minusta pieni flirtti jossain vaiheessa elämää on sen suola. Minullakaan ei olisi perillisiä ilman tuota flirttiä ja sen mukaan tuomaa avioliittoa. Vaikka me olemme ihmisiä, lienemme jollain määrittelyn tasolla myös nisäkkäitä, eläinkuntaan kuuluvia. Ja tälläkin ryhmällä – kuten muonilla muillakin nisäkäslajeilla – on soitinmenonsa, josta jotkut flirtti tai naisten naurattaminen (siis henkilöiden naurattaminen) ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, tosin jo hieman degeneroituneita, muotoja.

Joten jos ”meetoon” kuohuissa kaikki flirtti ja viatonkin toisen sukupuolen lähestyminen jossain seksuaalisessakin mielessä kielletään, silloin noiden vouhkaajien on syytä hankkia haulikot ja mennä luontoon listimään kaikki soidinmeojaan harjoittavat eläimet huonoina esimerkkeinä, luomakunnan häirikköinä ja siinä ohessa miettiä, mitähän tekisi seuraavaksi.

Äskettäin julkisuudessa kohistiin Akseli Gallen-Kallelan kuuluisasta seinämaalauksesta Aino-taru vuodelta 1891. Maalaus on Ateneumin seinällä ja kiihkeimmät ”meetoojat” lienevät jo lähes vaatineet sen tervaamista, koska kuvassa Väinämöinen ahdistelee alastonta (sic!) Ainoa. Ilmeisesti Väinämöinenkin olisi parasta poistaa kokonaan Kalevalasta noin ajattelevien mielestä.

No – mitäpä sitten mediakohun jälkeen tapahtuikaan. Yhdet pitivät uutisointia Ateneumin mainoskikkana, toiset #meetoon vastustajien tarkoituksellisena provokaationa, jonka tarkoitus on vain saattaa koko kampanja huonoon valoon ja pilkan kohteeksi. Hullua!

Otan vielä toisen esimerkin keulimisesta. Viime aikoina on ollut jos jonkinlaisia gaaloja erilaisten asioiden ympärillä. Ja noissa gaaloissa on paljon juuri sellaisia mainetta ja kuuluisitta kynsin ja hampain tavoittelevia, jos lie jo "pöydältä pudonneitakin", jotka sinne kuitenkin halajavat. Oma isäni olisi ehkä käyttänyt heistä nimitystä "ei-oikeaa-työtä-tekeviä", minä olen hieman liberaalimpi. Siis ryhmä on mitä oivallisin kasvualusta tällaiselle meetoo-viljelmälle. Helppo tapa hankkia lisää mainetta ja kuuluisuutta, mutta melko raaoilla ja raadollisilla konsteilla tosin. Samaan aikaan tässäkin asiassa julkisuudesta on tullut oikeussali ja teloituspaikka ja syytön tuomitaan mediassa ja somessa ilman puolustusasianajajaa.

Keulimiseksi se meni viimeistään silloin, kun kellokkaat päättivät pukeutumiskoodista: kaikki meetoota kannattavat naiset pukeutuvat mustiin. Ja samalla lanseerattiin vanha ajatus eräistä historiamme diktatuurimaista: "jos et ole samaa mieltä kanssamme, olet meidän vihollinen". Kaikki ne naiset, jotka pukeutuvat muihin väreihin, saivat loskaa niskaansa oikein naisten käsistä. Heistä tehtiin pettureita, luopiota, prostituoituja, mitä tehtiinkään, koska eivät suostuneet laittamaan aivojaan narikkaan, vaan päättivät ajatella itse omilla aivoillaan. Hullua jälleen!

Toisaalta jos nyt kuitenkin ajattelisin jotain positiivistakin näistä nykyajan hömpötyksistä, niin onhan sitäkin. Jos koko maailma saadaan näillä erilaisilla kampanjoilla meetoosta, samaa sukupuolta olevista pareista ja sukupuolisista poikkeavuuksista normaalimalliksi ihmiskunnalle, siis siksi oikeaksi elämäksi, jota kaikkien tulee elää, meiltä pian loppuu maailman liikakansoittaminen ja tänne jäävillä on pian tilaa elää kaltaistensa kanssa – tosin vain jonkin aikaa – mutta mitähän heiltä jääkään puuttumaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com