5.3.18

”Anna minun nähdä rikokseni”

Kirjoitin viime kesänä heinäkuussa 2017 blogijutun, jossa käsittelin oman kirkkomme, Suomen ortodoksisen kirkon, rekrytointia ja yksi kirjoituksen loppupäätelmistä oli, että jotain on tosin kirkon uskon ja opin kannalta katsottuna ehkä merkityksettömällä osalla kirkossamme pahasti pielessä. Sitä se on ollut itse asiassa jo melkoisen kauan. Oikeita, osaavia ihmisiä hyljeksitään, jopa syrjitään ja keskinkertaisuuksia, kaikkien kavereita, asioista syvällisemmin totaalisesti tietämättömiä ja toisinaan jopa "moderneja uuninpankkosukulaisia" nostetaan framille. Suku on tärkein ja oikeat suhteet oikeisiin ihmisiin, muilla seikoilla ei niin suurta väliä – paitsi sitten toisinaan jollain ominaisuudella, joku sanoisi poikkeavuudella, jolla sitten ei pitäisi olla mitään tekemistä tällaisten uskonasioiden kanssa. Jääköön sanomatta millä, ettei minua myös (#metoo) syytettäisi viime aikoina suosituksi tulleella termillä eli toisin sanoen, seksuaalisesta ahdistelusta.
”Herra, minun elämäni valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.”
Yksi tällainen surullinen tarina sai äskettäin yhden kulminaatiopisteensä, kun erään ongelmallisen alueen maallinen oikeus teki kirkollisen asianosaisen kyseessä ollessa päätöksen ja – somessa olleen toisen osapuolen kertoman tiedon mukaan – totesi kirkon, tässä tapauksessa seurakunnan, syyllistyneen laittomaan irtisanomiseen, perusteettomaan määräaikaisuuteen sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien rikkomiseen ja hävinneen jutun oikeudessa. Huh! Kyseessä on siis hävinneellä puolella organisaatio, kristillinen kirkon seurakunta, jota syytettiin ja myös tuomittiin moisista edellä luetelluista asioista.

Rahaa on kyseiseltä seurakunnalta palanut noihin ja aikaisempiin oikeustapauksiin hurjasti ja lisää oikeustapauksia on tulossa jo välittömästi. Siihenkö todella seurakuntalaisilta kerätyt kirkollisverovarat on tarkoitettu. Näinkö hoidetaan seurakuntalaisilta kerätyillä varoilla seurakunnan ns. valtaa käyttävän eliitin aiheuttamia työn- ja henkilöjohdollisia töppäilyjä.

Samalla on hyvä muistaa, että kyseinen seurakunta nosti joitain aikoja sitten koko valtakunnan linjasta poiketen omalla päätöksellään (ei siis työmarkkinaosapuolten päätöksellä) oman seurakunnan pappien (siis ilmeisesti vain työajattoman henkilöstön) palkat yli normaalirajojen, jopa siinä määrin överisti, että muitten alueiden papitkin sekä osin sen aikaiset piispatkin (kenties oman seurakunnan muutkin työntekijät) katselivat asiaa silmät ymmyrkäisinä.


Samaan aikaan – mahdollisesti siksi, että rahaa riittäisi kalliiden asianajajien palkkioihin – on jouduttu tekemään merkittäviä leikkauksia vaikkapa opetustoimessa ja muillakin kirkollisen työn oleellisilla osa-alueilla jopa siinä määrin, että vaikkapa uskonnonopettajat ovat alkaneet – voisiko sanoa – voida pahoin ja pohtivat hukkuvan laivan jättämistä. Laivan jättäjiä, kirkosta eronneita, alkaa olla enenevässä määrin sielläkin. Ja yhtenä syynä ovat mitä ilmeisimmin olleet tuollaiset väärinkäytökset ja törkeä ihmisten kohtelu.

Nämä esimerkit osoittavat varsin konkreettisesti sen, että joiltain osin henkilöstöhallinnossa ja taloudenpidossa on mahdollisesti ongelmia, joihin jopa kirkon korkeimman hallintoelimen, kirkolliskokouksen, tulisi puuttua. Mutta ongelma on vain siinäkin se, että kyseistä hallintoelintäkin hallitsee kyseinen alue melkein suvereenisti demokraattisella ja ihan laillisella ylivallallaan, määräenemmistöllä. Hurjaksi asian tietysti tekee taas se, että tuota ”hallinnointia” tekevät molemmissa kohteissa, seurakunnassa ja kirkolliskokouksessa, vahvasti yhdet ja samat perheet lähipiireineen ja ”opetuslapsineen”, eräänlainine seurakunnalisine nomenklatuuroineen.
”Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.”
Aikoinaan vasemmistolaiset piirit lauloivat Suomessa – olikohan se – kahdestakymmenestä perheestä, jotka hallitsevat maatamme. Meillä ei kirkossamme tarvita ihan niin montaa perhettä, vähempikin näköjään riittää hallintaan ja se riittää näköjään myös samalla asioiden sekaisin saamiseen. Tosin tässä täytyy myös todeta se, ettei noiden muutaman perheen kognitiivinen eikä kvantatatiivinen volyymi riitä yksin hallintaan ja asioiden hoitamiseen, joten kyllä niitä ”p-kärpäsiäkin” tarvitaan. Ja niitähän saadaan erilaisilla palkitsemisilla, nostamalla heitä vallan ja hallinnan kannalta erilaisiin asemiin kirkon tai seurakunnan piirissä ja jakamalla heille etuisuuksia, matkoja tai mitä nyt saavatkaan. Mutta samalla he saavat niukasti oikeaa tietoa ja totuutta, jotta he voivat kirkkain otsin selittää maailmalla liikkuessaan, kuinka oikeassa ja demokraattisia kellokkaat ovat asioita ajaessaan.

Kuten jo edellä mainitsin, ongelma ei ole vain nyt ajankohtainen, se on ollut sitä – siis ajankohtaisesti ongelmallinen – jo kauan ja jäljet näkyvät, hyvä, etteivät ihan jo haise. Johtosuhteet joihinkin tehtävien haltijoihin ovat olleet ajoittain todella epäselviä ja niistä on sitten aiheutunut omia ongelmia. Ihmisiä on siirrelty tehtävästä toiseen, savustettukin ja laajempikin pahoinvointi lienee melko yleistä. Yhteisöä vaikuttaisi leimaavan ainakin näin ulkopuolelta katsellen pelko ja vaikenemisen laki, "ortodoksinen omerta". Tosin tällä kertaa merkkejä on siitäkin, että eliitin sisälläkin ilmeisesti kuplii. Vaikuttaisi ainakin hieman siltä, että kaikki tämä on alkanut hieman hajottaa herttaista yksimielisyyttä. Taustalla voi toki olla muitakin syitä, jotka johtuvat vaikkapa eläköitymisistä.

Jokin aika sitten tämän "ongelma-alueen" ulkopuolella, sille ihan ”vieraalla arktisella alueella”, tehty ”demokraattinen vallankeikaus” on osoittautunut aika lailla vääräksi, en tiedä voisiko jopa sanoa huonoksi offensiiviksi ja valtaan valittu ilmeisesti erilaisten "valitsijoiden" reaktioidenkin perusteella mahdollisesti epäonnistuneeksi valinnaksi. Mutta mitäs teet, kun on laillisesti päätetty ja näillä päätöksillä mennään. Ja eihän tuo epäonnistuminen sillä varsinaisella eteläisellä ongelma-aluella vaikuta suoraan vaan ihan muualla, pohjoisempana. Ongelma on siis ulkoistettu toisille.

Keskinkertaisuudet ovat sanoneet sanansa ja saaneet paikkansa. Äskettäin tapahtuneilla uusilla, ehkä hieman toisenlaisilla ”vallankeikauksilla”, joissa ovat olleet mukana tavalla tai toisella
vai pitäisköhän sana tai korvata sanalla ja myös nuo surulliset "eliittijoukot", on taas ollut ehkä erilaisia vaikutuksia, kun alkuaan ajateltiin. Ja siksi – näin luulen – tällaisen uuden oikeuslaitoksen tekemän hienon päätöksen edessä, eliitti on varmaan osin ihmeissään. Kirkon ulkopuolelta, puolueettoman oikeuslaitoksen taholta nähdäänkin, etteivät asiat ole kunnossa. Osa sisällä olevistakin on alkanut jättää hukkuvan laivan ja pakenee luovaan työhön tai jotain muuta mukavaa tekemään, kuka pohjoiseen kuka etelään ja yrittävät saada asiat näyttämään siltä, että heillä ei ole ollut mitään "osaa eikä arpaa" asioiden huononemiseen. Osalla kuitenkin erilaiset henkilökohtaiset ongelmat jatkuvat ja oma elämäntilanne on saattanut ajautua jopa ahdinkoon tai ainakin vaikeaksi. Eräänlainen entinen rehvasteleva, joskus jopa aggressiiviselta vaikuttanut esiintyminen ja kirjoittelu ja sitä äkisti seurannut seurannut somehiljaisuus kertovat jostain – mistä – sen aika näyttänee.
”Oi, Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,”
Mutta monella taholla silti ”palaa” ja sammuttajia ei näy mailla eikä halmeilla, ainoastaan bensaa liekkeihin heittäjiä. Vapaaehtoiset kaikkoavat, yhdistyksiä puretaan, ihmiset kaikkoavat ja kirkko syyttää poislähteviä uhriutumisesta. Huh! Muuhun ei enää oikein pystytä kuin sisäpiirin keskinäiseen kehumiseen – oli sitten aihetta tai ei – usein valitettavasti vain ei.

Kirkolle tyypillinen laupea, oikeudenmukainen, kristillinen, sovitteleva työ on pahasti kadoksissa ja laiva kulkee minne sattuu. Tuherretaan jonninjoutavia sellaisissa asioissa, joista ei kirkolle ole oikeastaan mitään hyötyä, pelkkää kulua ja laitetaan syrjään ne, vaikkapa opetukseen ja ihmisten auttamiseen liittyvät asiat, joista mahdollisesti olisi hyötyä, ne vain valitettavasti ovat eliitin mielestä ”väärin sammutettuja”, väärien ihmisten tekemiä, ideoimia ja toteuttamia – niin ja usein vielä niin, ettei kukaan kirkon työntekijöistä saa niistä mitään kunniaa. Harmillista on sekin, että jopa joiltain keskushallinnossa puuhastelevilta on alkanut kuulua samanlaisia ajatuksia, kuin noilta ongelma-alueiden ihmisitä. Syitä voi vain arvailla. Joitain mahdollisesti ottaa päähän se, ettei ketään päässyt mukaan muuttomatkalle etelään.
”sillä siunattu olet sinä iankaikkisesasti. Amen.”
Olen tuossa tekstini ohessa kuljettanut ortodoksiseen Suureen paastoon, pääsiäiseen valmistautumisen aikaan kuuluvaa Efraim Syyrialaisen paastorukousta, jota Suuren paaston aikana todella usein luetaan ja siihen liittyy myös fyysisiä ilmenemismuotoja, maahankumarruksia. Laitoin sen siihen mukaan, jotta ristiriita asioiden ja tekijöiden välillä korostuisi. Kyseessä on siis kirkon toiminta omia jäseniään, jopa pappejaan kohtaan, jota tässä ääneen ihmettelen.

En itse ole pappi, enkä siltä osin ole ihan kaikista sopivin siteeraamaan pyhiä kirjoituksia, mutta pakko on tässä kohtaa jotain siteeratakin. Raamatusta löytyy kohta, jossa sanotaan (Mark.9:35): "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija." Se omalla tavallaan kertoo, että rakkaus valtaan, siis kunnianhimo, ei ole tuon pyhän kirjan mukaista. Kirkon historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä, jotka osoittavat asian olevan noin. Kunnianhimo, rakkaus valtaan, on vastoin kirkon opetusta, se on vastoin sitä, mitä kirkko opettaa. Nöyryyttä. Sitä, mitä tuo paastorukouskin meille yrittää opettaa.

Kirkossa on liiaksi ihmisiä, jotka janoavat valtaa, korkeaa asemaa, ylennyksiä, kunniaa, kumarteluja ja käsien suutelua ja sortuvat niitä saadakseen monenlaisiin ihmeellisiin ratkaisuihin, syrjintään, selän takana p:n puhumiseen, kaltoinkohteluun ja joskus – mene ja tiedä – jopa mahdollisesti korruptioonkin. Kaikki eivät voi olla ensimmäisiä ja niin ei ole tarkoituskaan. Usein lopputulemana on suomalaisen sananlaskun osoittama tulos, joka selkeästi kertoo meille, mikä on ahneen loppu. Vaikka monesti saattaa näyttää muulta, taustalla saattaa hyvinkin olla tuollaisilla ihmisillä epäonnistumisia muilla ihmiselämän saroilla: perheessä, rakkaudessa, ystävyydessä. Tiedä häntä!

Siksi on hyvä aina uudestaan ja uudestaan lukea tuo Efraim Syyrialaisen paastorukous ja kumartaa nöyrästi ja nöyränä maahan asti jokaisen säkeen lopussa.Minunkin!
Herra, minun elämäni valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.
Anna minulle, sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti. Amen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: