Olen varmaan koko aikuisiän ollut kiinnostunut historiasta; omasta, sukuni, asuinpaikkani, kirkkoni, maani ja laajemmankin alueen historiasta. Yhdessä vaiheessa tuli jopa kirjoitettua vanhimman poikani kanssa oman tämän hetkisen paikkakuntani Mikkelin venäläisen sotilaskirkon historiikki ihan kirjaksi asti.
Omaa sukuani olen tutkinut jo kauan ja päässyt sen selvittelyssä aina 1700-luvulle saakka ja saanut jonkinlaisen kuvan tuotakin kautta: kuka olen.
Varmaan tuosta sotilaskirkkokirjan taustatietojen selvittelystä alkaen minua on kiinnostanut kovinkin paljon oman ortodoksisen kirkon historia, josta ei kyllä mutkia ja mäkiä puutu. Suurin osa kirkon jäsenistä joutui lähtemään evakkoon sotaa pakoon ja rajan taakse jäi kirkoltakin – kuten monilta ihmisiltä – suurin osa omaisuudesta. Kirkkomme osalta on puhuttu, että sodan seurauksena menetimme noin 90 % kirkon omaisuudesta.
Oma isänikin joutui siirtymään pois synnyinseudultaan ja aloittamaan elämänsä ja elinkeinonsa ihan alusta. Oma äitini menetti sodassa ensimmäisen miehensä, kun hän kaatui Kainuun taisteluissa. Ja elämän alku kahden lapsen kanssa sodan jälkeisessä Suomessa vanhat säätyrajat rikkovassa uudessa avioliitossa ei ollut maailman helpoin asia.
Siksi uskotte varmaan, kun tässä joitakin aikoja sitten sain (tai oikeastaan saimme) oikeuden pariin asiaan, jotka käsittelevät historiaa – ja etenkin kirkkomme historiaa – ja sen jälkeen saimme toimittamallemme ortodoksiselle sivustolle suuren lahjoituksen – valtavan määrän vanhoja ortodoksisia aikakauslehtiä, Aamun Koittoja, pääsääntöisesti noin vuosilta 1907 – 2018, yhteensä niitä on tällä hetkellä 883 lehteä ja toivottavasti vielä puuttuviakin lehtiä saadaan jostakin. Osa noista lehdistä on tietysti omia, koska lehti on tullut minulle koko aikuisuuden ajan, loput lahjoituksia eri tahoilta. Tässäkin jälleen kerran Heinäveden Valamon luostari on näytellyt todella suurta osaa - kiiros igumenille, arkkimandriitta Sergeille myötämielisyydestä projektejamme kohtaan ja toinen iso kiitos luostarin kirjastolle ja sen ihanalle kirjastonjohtajalle Virva Suvitielle. Heidän avullaan olemme jo nyt voineet kertoa melko laajalti kirkkomme historiasta aikalaisten sanoin ja kuvin.
Viime päivinä minulla ei ole siis ollut toimettomia hetkiä. Jos sellainen on jostain syystä saatunut tulemaan, sen on saanut poistumaan hetkessä. Tosin sivuvaikutuksena ovat tulleet ajoittaiset aivastelukohtaukset – johtuen varmaan lehtien mukana olevasta pölystä. Mutta ei ne ole menoa haitanneet.
Toinen suuriarvoinen asia on ollut lupa käyttää Valamon luostarin arkistoissa olevia kuvia tässä työssä ja nettijulkaisuissa. Nuo kuvat, joita hallussamme on runsaasti digitaalisena, ajoittuvat aina 1900-luvun alusta, ajalta, jolloin valokuvaaminen aloitettiin, myöhään sotien aikaan ja hieman sen jälkeenkin. Kuvissa on vain se iso ongelma, jonka kanssa olen viime vuosina telminyt, että suuressa osaa niitä puuttuvat kaikki kuvatiedot ja niiden hankkiminen nykyisin alkaa olla jo vaikeaa. Kaikki asioista jotain tietävät ovat joko kuolleet tai ovat jo melko iäkkäitä ja vaikeasti tavoitettavia.
Voitte siis uskoa, että tällainen historiaorientoitunut eläkeläinen on ollut melkoisen aarrearkun äärellä ja nauttinut näkemästään ja tekemästään suuresti. Kuvat ovat hyvässä järjestyksessä tietokoneella, mutta lehtien kanssa on vielä hieman töitä, vaikka ne nyt jo ovat vuosittain lehtilokerikoissa, mutta kaksoiskappaleiden kanssa pitää vielä miettiä, minne ne lahjoitan.
Ensitöikseni hankin siis muovisia lehtikoteloita, joihin mahtuu – hieman vuosikerran suuruudesta riippuen – pari, kolme jopa neljä vuosikertaa – uudempia useampikin, koska lehteä ilmestyy enää vain 4-5 numeroa vuodessa. Ennen niitä ilmestyi yli 30 numeroa, mutta ne tosin silloin olivat jonkin verran ohuempia, sivuja ei ollut kovin montaa.
Ensi töikseni ryhmittelin lehdet vuosittain – ja aivastelin – sitten vielä numerojärjestykseen – ja yhä aivastelin. Nyt ne ovat lokeroissa ja kirjahyllyssä ovien takana, joten elämä on vähemmän aivastelevaa. Kun yhdessä vaiheessa toimettomina hetkinä järjestelin lehtiä, nyt toimettomina hetkinä olen lukenut niitä ja nauttinut suuresti.
Lehdistä näkee selvästi kyseisen ajan hengen ja päätoimittajan osuuden sisältöön ja kokonaisilmeeseen. Päätoimittajina tai vastaavina ovat toimineet noissa hallussamme olevissa lehdissä ainakin pappismunkki (myöhemmin arkkipiispa) Paavali, Erkki Piiroinen, Irja Laine, Hellevi Matihalti ja Heidi Vaalisto ja uudemmissa muitakin henkilöitä. Yksi tuosta listasta on suuresti rakastamani arkkipiispa, jonka ennätin nädä, kuulla ja oppia hieman tuntemaankin, seuraava päätoimittaja on minut avioliittoon vihkinyt rovasti, seuraava entinen uskonnonopettajani ja loput Facebook-kavereitani. Sanoisinpa, että minulla on lehtiin siis varsin henkilökohtainen suhde.
Olen tätä kirjoittaessani PSHV:n hallituksen kirjallisella luvalla ja päätöksellä, skannannut ja uudelleen julkaissut reilut 60 vanhaa Aamun Koiton artikkelia, opetuspuhetta ja muutakin materiaalia Ortodoksi.netin sivuilla: pääasiassa perussivuilla (www.ortodoksi.net), mutta myös Ortodoksi.netin sosiaalisen median sivuilla sekä ns. julkisella Facebook-sivulla että rekisteröitymisen vaativalla ryhmäsivulla. Näin on voitu laittaa hyvä kiertämään ja luettavaksi kaikille muillekin.
Aamun Koittojen sisältö on vaihdellut suuresti vuosien ja vuosikymmenien aikana. Olen voinut katsella niitä nyt melko laajalla aikaperspektiivillä useiden vuosikymmenien ajalta. Kaikista vanhemmat lehdet meiltä puuttuvat. Lehden sisällöissä näkyy sodan tulo ja sota-aika, vaikka kyseisiä lehtiä meillä on varsin vähän ja otanta siksi pienempi.
Selvimmin niissä näkyy sodanjälkeinen aika, kun kirkkomme piti rakentaa uudestaan monelta osin: hallinto, rakennukset, luostarit, seurakunnat, jne. Aamun Koitolla oli tuossa työssä merkittävä rooli ja se suoriutuikin mielestäni siitä varsin hyvin. Syy oli mm. taitavissa päätoimittajissa ja tuon ajan papeissa, jotka tekivät työtään sydämellä ja rakkaudella kirkkoaan ja seurakuntalaisiaan kohtaan.
Otan vielä lopuksi yhden asian, josta näkyy aikojen paraneminen ja elämän muuttuminen parempaan suuntaan: opetuspuheet. Tuon ajan opetuspuheissa oli mukana ajan tavan mukaisesti tulta ja tappuraa. Nykyihminen saattaisi kokea jotkut opetuspuheet jopa pelottavina, jotkut kenties ahdistavina.
Elimme silloin sodanjälkeisessä luterilaisessa maassa, missä moinen oli muutoinkin maantapa. Samalla oma ortodoksinen identiteettimme oli monelta osin hieman heikoissa kantimissa, aivan kuten viime aikoina julkaistuissa muutamissa upeissa tohtorinväitöskirjoissa on kerrottu. Mutta samalla kun identiteettimme oli alamaissa, myös suhde uskontoon heikkeni ja toinen valtakirkko vyöryi tätä osin voimalla päälle. Elämä ainoana ortodoksina oli vaikeaa jollain pienellä paikkakunnalla ja ortodoksi joutui kokemaan monenlaista painostusta ja vastaavaa, mikä myös heikensi ortodoksista identiteettiä ja sai aikaan kirkosta luopumisia ja toiseen kirkkoon liittymisiä.
Tuo aika vaati siis myös varmaan tuolta osin vahvemmat lääkkeet, voimallisemmat opetuspuheet ja ortodoksisuuden korostamisen, mikä sitten onkin jossain määrin onnistunut, sillä kirkkomme ei – toiveista ja kenties toimistakin huolimatta – hävinnyt Suomesta muutamassa vuosikymmenessä, kuten ennustettiin ja odotettiin, vaan voi tällä hetkellä – olosuhteisiin nähden – melko kelvollisesti. Mitä nyt meillä pieniä henkilökärhämiä löytyy, mutta niitähän on ollut koko kirkonkin historiassa maan sivu aina alkukirkosta alkaen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
 |
| Mummini Anastasia ja ukkini Aleksanteri. (Kuva Hannu Pyykkösen albumista) |
Oma isänikin joutui siirtymään pois synnyinseudultaan ja aloittamaan elämänsä ja elinkeinonsa ihan alusta. Oma äitini menetti sodassa ensimmäisen miehensä, kun hän kaatui Kainuun taisteluissa. Ja elämän alku kahden lapsen kanssa sodan jälkeisessä Suomessa vanhat säätyrajat rikkovassa uudessa avioliitossa ei ollut maailman helpoin asia.
 |
| Ensimmäinen numero hallussamme olevista Aamun Koitoista, vuoden 1907 ensimmäinen lehti nr. 1 (Kuva: Ortodoksi.net) |
Viime päivinä minulla ei ole siis ollut toimettomia hetkiä. Jos sellainen on jostain syystä saatunut tulemaan, sen on saanut poistumaan hetkessä. Tosin sivuvaikutuksena ovat tulleet ajoittaiset aivastelukohtaukset – johtuen varmaan lehtien mukana olevasta pölystä. Mutta ei ne ole menoa haitanneet.
 |
| Ryhmäkuva aikansa ortodoksisita vaikuttajista oman autonomisen kirkkomme alkutaipaleelta. (Kuna: Valamon luostarin kokoelmista) |
Voitte siis uskoa, että tällainen historiaorientoitunut eläkeläinen on ollut melkoisen aarrearkun äärellä ja nauttinut näkemästään ja tekemästään suuresti. Kuvat ovat hyvässä järjestyksessä tietokoneella, mutta lehtien kanssa on vielä hieman töitä, vaikka ne nyt jo ovat vuosittain lehtilokerikoissa, mutta kaksoiskappaleiden kanssa pitää vielä miettiä, minne ne lahjoitan.
 |
| Aamun Koitto sotavuodelta 1940. (Kuva: Ortodoksi.net) |
Ensi töikseni ryhmittelin lehdet vuosittain – ja aivastelin – sitten vielä numerojärjestykseen – ja yhä aivastelin. Nyt ne ovat lokeroissa ja kirjahyllyssä ovien takana, joten elämä on vähemmän aivastelevaa. Kun yhdessä vaiheessa toimettomina hetkinä järjestelin lehtiä, nyt toimettomina hetkinä olen lukenut niitä ja nauttinut suuresti.
 |
| Osa lehtien kansikuvista on pieniä taideteoksia. Tässä lehti nr. 14-15/1980 (Kuva: Ortodoksi.net) |
Olen tätä kirjoittaessani PSHV:n hallituksen kirjallisella luvalla ja päätöksellä, skannannut ja uudelleen julkaissut reilut 60 vanhaa Aamun Koiton artikkelia, opetuspuhetta ja muutakin materiaalia Ortodoksi.netin sivuilla: pääasiassa perussivuilla (www.ortodoksi.net), mutta myös Ortodoksi.netin sosiaalisen median sivuilla sekä ns. julkisella Facebook-sivulla että rekisteröitymisen vaativalla ryhmäsivulla. Näin on voitu laittaa hyvä kiertämään ja luettavaksi kaikille muillekin.
Aamun Koittojen sisältö on vaihdellut suuresti vuosien ja vuosikymmenien aikana. Olen voinut katsella niitä nyt melko laajalla aikaperspektiivillä useiden vuosikymmenien ajalta. Kaikista vanhemmat lehdet meiltä puuttuvat. Lehden sisällöissä näkyy sodan tulo ja sota-aika, vaikka kyseisiä lehtiä meillä on varsin vähän ja otanta siksi pienempi.
 |
| Lehden logo vuonna 1947 liittyi tiiviisti karjalaisten ja suuren ortodoksien joukon historiaan. (Kuva: Ortodoksi.net) |
Otan vielä lopuksi yhden asian, josta näkyy aikojen paraneminen ja elämän muuttuminen parempaan suuntaan: opetuspuheet. Tuon ajan opetuspuheissa oli mukana ajan tavan mukaisesti tulta ja tappuraa. Nykyihminen saattaisi kokea jotkut opetuspuheet jopa pelottavina, jotkut kenties ahdistavina.
Elimme silloin sodanjälkeisessä luterilaisessa maassa, missä moinen oli muutoinkin maantapa. Samalla oma ortodoksinen identiteettimme oli monelta osin hieman heikoissa kantimissa, aivan kuten viime aikoina julkaistuissa muutamissa upeissa tohtorinväitöskirjoissa on kerrottu. Mutta samalla kun identiteettimme oli alamaissa, myös suhde uskontoon heikkeni ja toinen valtakirkko vyöryi tätä osin voimalla päälle. Elämä ainoana ortodoksina oli vaikeaa jollain pienellä paikkakunnalla ja ortodoksi joutui kokemaan monenlaista painostusta ja vastaavaa, mikä myös heikensi ortodoksista identiteettiä ja sai aikaan kirkosta luopumisia ja toiseen kirkkoon liittymisiä.
Tuo aika vaati siis myös varmaan tuolta osin vahvemmat lääkkeet, voimallisemmat opetuspuheet ja ortodoksisuuden korostamisen, mikä sitten onkin jossain määrin onnistunut, sillä kirkkomme ei – toiveista ja kenties toimistakin huolimatta – hävinnyt Suomesta muutamassa vuosikymmenessä, kuten ennustettiin ja odotettiin, vaan voi tällä hetkellä – olosuhteisiin nähden – melko kelvollisesti. Mitä nyt meillä pieniä henkilökärhämiä löytyy, mutta niitähän on ollut koko kirkonkin historiassa maan sivu aina alkukirkosta alkaen.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti