Tämä "uusnormaali" korona-aika vaatii ajoittain meiltä ihmisiltä paljon luovuutta. Kun nyt ei pääse matkustelemaan eikä voi tehdä useita sellaisia toimia, joita voi tehdä ennen koronaa, on ollut pakko etsiä uusia keinoja käyttää aikaansa – tai sanoisinko näin eläkeläisenä, viettää aikaansa.
Itse olen kehitellyt erilaisia tapoja, jotten kyllästyisi vain yhteen tai pariin tapaan neljän seinän sisällä seiniä tuijotellessani ja vaihtelen tapoja mielihalujeni ja olotilani mukaan: luen, kirjoitan, katson telkkaria tai elokuvia, tutkin valokuva-albumeja ja kovalevyjen kuvakokoelmiani, ulkoilen mahdollisuuksieni ja fyysisten rajoituksieni mukaan, siivoan (jos todella huvittaa sitä tehdä) ja samalla laitan vanhaa tavaraa kiertoon.
Kaikki tämä on sujunut kohtuullisen mukavasti, mutta tuo siivoaminen ja tavaroiden vähentäminen aina välillä hieman tökkii. Samalla kun olen tehnyt muutoksia joissain rutiiniasioissa, olen yrittänyt myös joiltain osin parantaa elintapojani terveellisempään ja hyödyllisempään suuntaan. Siinäkin olen jonkin verran edennyt ihan selvästi, koska oloni tuntuu ihan selväst kohentuneen.
Tämä blogikirjoittelu on jo vuosien ajan ollut yksi huvini. Kirjoitin jo varsin varhaisessa vaiheessa jossain tekstissäni, etten suinkaan tee näitä juttuja oikein kenellekään ulkopuoliselle, enemmänkin itselleni muistini tueksi ja ajatuksien selvittämiseksi – ja tietysti nyt ajankuluksi. Näin se on mielestäni yhä. En suinkaan pane pahakseni, jos joku niitä lukee, saati sitten siitä, että niihin reagoidaan – myönteisesti tai kielteisesti – kukin tyylinsä ja arvomaailmansa mukaan.
Yhdessä vaiheessa kirjoitin paljon, hyvä etten melkein pakkomielteisesti oman kirkkoni historiasta ja etenkin joidenkin luostariasukkaitten elämänkohtaloista. Yhä ne ovat minusta mielenkiintoisia, mutta pidin kirjoittelussa pienen tauon, kun hahmot – osin jopa minulle ihan tuntemattomatkin – alkoivat kummasti hiipiä uniinikin. Joku sanoikin osuvasti, että havaittuaan, että kirjoittelen heistä, he tulivat uniin pyytämään, että kirjoittaisin juuri jostain tietystä henkilöstä. No – näin sitten tein.
Kieltämättä tarinat, jotka erilaisista lähteistä löysin ovat olleet monet todella kiehtova ja mielikuvitusta voimistamia enkä ole niistä suinkaan kokonaan päässyt tai en ehkä haluakaan päästä. Siinäkin – etteivät ne unohdu – on ollut hieman apuna tuo sosiaalisen median, etenkin Facebookin, tapa tuoda esille vuosien saatossa tekemiäni asioita ja kirjoituksia ns. muistoina.
Itse olen kehitellyt erilaisia tapoja, jotten kyllästyisi vain yhteen tai pariin tapaan neljän seinän sisällä seiniä tuijotellessani ja vaihtelen tapoja mielihalujeni ja olotilani mukaan: luen, kirjoitan, katson telkkaria tai elokuvia, tutkin valokuva-albumeja ja kovalevyjen kuvakokoelmiani, ulkoilen mahdollisuuksieni ja fyysisten rajoituksieni mukaan, siivoan (jos todella huvittaa sitä tehdä) ja samalla laitan vanhaa tavaraa kiertoon.
Kaikki tämä on sujunut kohtuullisen mukavasti, mutta tuo siivoaminen ja tavaroiden vähentäminen aina välillä hieman tökkii. Samalla kun olen tehnyt muutoksia joissain rutiiniasioissa, olen yrittänyt myös joiltain osin parantaa elintapojani terveellisempään ja hyödyllisempään suuntaan. Siinäkin olen jonkin verran edennyt ihan selvästi, koska oloni tuntuu ihan selväst kohentuneen.
Tämä blogikirjoittelu on jo vuosien ajan ollut yksi huvini. Kirjoitin jo varsin varhaisessa vaiheessa jossain tekstissäni, etten suinkaan tee näitä juttuja oikein kenellekään ulkopuoliselle, enemmänkin itselleni muistini tueksi ja ajatuksien selvittämiseksi – ja tietysti nyt ajankuluksi. Näin se on mielestäni yhä. En suinkaan pane pahakseni, jos joku niitä lukee, saati sitten siitä, että niihin reagoidaan – myönteisesti tai kielteisesti – kukin tyylinsä ja arvomaailmansa mukaan.
Yhdessä vaiheessa kirjoitin paljon, hyvä etten melkein pakkomielteisesti oman kirkkoni historiasta ja etenkin joidenkin luostariasukkaitten elämänkohtaloista. Yhä ne ovat minusta mielenkiintoisia, mutta pidin kirjoittelussa pienen tauon, kun hahmot – osin jopa minulle ihan tuntemattomatkin – alkoivat kummasti hiipiä uniinikin. Joku sanoikin osuvasti, että havaittuaan, että kirjoittelen heistä, he tulivat uniin pyytämään, että kirjoittaisin juuri jostain tietystä henkilöstä. No – näin sitten tein.
Kieltämättä tarinat, jotka erilaisista lähteistä löysin ovat olleet monet todella kiehtova ja mielikuvitusta voimistamia enkä ole niistä suinkaan kokonaan päässyt tai en ehkä haluakaan päästä. Siinäkin – etteivät ne unohdu – on ollut hieman apuna tuo sosiaalisen median, etenkin Facebookin, tapa tuoda esille vuosien saatossa tekemiäni asioita ja kirjoituksia ns. muistoina.
 |
| Tässä blogisti kuvan oikeassa laidassa (huomaa muuten noin 50 vuotta edellä aikaansa oleva tyyli, klubitakki ja valkoiset tennarit) yhdessä isä Savvan, oman isän (Viktor) ja pikkuveljen (Markku) kanssa Valamossa. (Kuva: Hannu Pyykkösen kotialbumista) |
Juuri äsken esille pomppasi pari kuvaa ja lyhyt teksti siitä, kun kävin tapaamassa pappismunkki Savvaa Valamossa – toinen kuva oli vuosien tai oikeammin kymmenien vuosien takaa, kun tapasin silloin vielä elossa olevan Savvan isäni ja veljeni Markun kanssa ja toinen tuoreempi kuva oli hautausmaalta.
Muiston yhteydessä oli linkki kirjoittamaani blogijuttuun, jossa pohdin näitä luostarivanhuksia ja yleensäkin erilaisia vaikuttavia persoonia, joita mitä ilmeisimmin ennen oli enemmän (luostareissakin) kuin nykyään. Mukana tekstissäni oli myös lyhyt kertomus eräästä toisenlaisesta munkista, munkki Mooseksesta tai slaavilaisittain Moiseista, siviilinimeltään Mihail Anikinista, jonka hauta löytyy muuten myös Valamon hautausmaalta.
Kun tässä nyt on joutavaa aikaa vaikka kirjoitella uusi blogijuttu, kerronpa siksi hieman enemmän tuosta munkki Mooseksesta, josta tuon vanhan blogijuttuni tiimoilta sain tietooni runsaasti minulle uutta tietoa – kiitos siitä Markku Virolaiselle. Hän oli ilmeisesti tutkinut asiaa enemmän ja tiesi paljon Mooseksen elämänvaiheista ja kirjoitti siitä minullekin.
Referoin tässä Markku Virolaisen tekstiä Mooseksen varsin värikkäästä, mutta samalla melko väkivaltaisesta elämästä, joka sijoittui siis Valamon sodanjälkeiseen ja osin ennen sotaakin sijoittuvaan historiaan igumeni Haritonin ajalle.
Munkki Mooses tai oikeammin slaavilaisittain siis Moisei tuli luostariin melko nuorena, 24-vuoden iässä ja se tapahtui 1916 muualla kuin Valamossa – Konevitsassa Laatokan saarella olevassa toisessa munkkiluostarissa. Parin kolmen vuoden kuluttua saapumisesta luostariin hänet vihittiin ensin munkiksi ja taas parin vuoden päästä munkkidiakoniksi 1922.
Moisei ei luostarissa oikein päässyt irti pahoista maallisista tavoistaan ja muutaman vuoden kuluttua näistä vihkimyksistä 1928 hän jäi kiinni varkaudesta ja sen seurauksena tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen. Sieltä vapauduttuaan hän pyrki takaisin tuolloin Laatokan saarella sijainneeseen vanhan Valamon luostariin ja pääsi sinne hyväsydämisen igumeni Haritonin ansiosta ensin ns. harrastajaksi ja sitten veljestön jäseneksi ja munkiksi piispainkokouksen päätöksellä 1934. Eli aloitti jälleen alusta luostarikilvoituksen ja koko luostarihierarkiassa etenenemisen. Hän oli oikeuden päätöksien yhteydessä menettänyt sekä munkkeuden että pappeuden (diakoniuden).
Mutta vanhat tavat veivät munkki Moisein mukanaan eikä hän päässyt irti vanhoista huonoista tavoistaan. Moisein ”luostariura” katkesi jälleen vuonna 1938, kun hän sai vuoden vankeustuomioon ”tavaksi otetusta väkijuoman valmistuksesta ja myynnistä”. Moisei oli pitkän aikaa myynyt valmistamaansa kiljua luostarin alueella työskennelleille metsätyömiehille ja jäi sitten kiinni tästä, kun näitten työmiesten keskinäisessä tappelussa tapahtui puukotus.
Jälleen Moisei istui vankilassa rangaistuksensa ja – kuinka ollakaan – pyrki yhä uudelleen luostariin takaisin, luostariin, joka nyt sijaitsi Heinävedellä Papinniemessä. Igumeni Hariton ei kuitenkaan vahingoista viisastuneena luvannut ottaa häntä takaisin, mutta Moisei tuli kuitenkin. Sotavuosien alussa lokakuussa 1940 hän saapui luostariin ja asettui muitta mutkitta taloksi. Luostarin henkilöluetteloon hänet merkittiin siinä vaiheessa jälleen harrastajana.
Moisei asui tuolloin luostarissa, lukuisten Valamon veljestön jäsenten paetessa sotaa manner-Suomen puolelle, suuressa ahtaudessa yhdessä 70-vuotiaan munkki Jadorin kanssa pienessä, ahtaassa huoneessa, missä miesten välit pian kiristyivät äärimmilleen. Kerran taas tuli aamu jolloin Jador tapansa mukaan lähti kirkkoon jumalanpalvelukseen, mutta huonekumppani – Moisei – jälleen oman tapansa mukaan jäi makaamaan huoneeseen. Moisein on kerrottu muistelleen tapahtumaa myöhemmin ja hän sanoi Jadorin heittäneen jälleen lähtiessään ikkunan auki, vaikka ulkona oli kova pakkanen. Moisei oli lähtenyt perään, siepannut kiven maasta ja napannut sillä Jadoria, joka kaatui. Otti toisen kiven ja nappasi sillä uudestaan. Ja siihen jäi. Moisei sai nyt kolmannen vankilatuomionsa, 12 vuotta, mutta vapautui yllättäen jo neljän vuoden istumisen jälkeen 1947.
 |
| Munkki Jadorin hautaristi Valamon hautausmaalta. Hänet on haudattu kuitenkin Heinäveden hautausmaalle. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Nyt oli kuitenkin igumeni Haritonin mitta täynnä ja Moisei ei enää anomuksistaan huolimatta päässyt luostariin, vaan eleli lähiseudun taloissa erilaisia aputöitä tehden. Viimein joskus 1960-luvulla Moisei tai pitäisi kai sanoa nyt Mooses asettui monenlaisten elämänvaiheiden jälkeen asumaan todella pieneen kuuden neliön lautakoppiin läheisen suuremman, Varkaus – Joensuu tien, varteen. Hän elätti itseään hakemalla Joensuusta viinaa, jota sitten myi tarvitseville ja niille, jotka eivät itse voineet tai kehdanneet tai toimiensa vuoksi ehtineet lähteä hakemaan sitä kaupungista.
Tällainen elämä oli varmaan melkoisessa määrin stressaavaa ja kuluttavaa, joka ei ennustanut hyvää. Niinpä kerran sitten tällaiselta viinanhakumatkalta palatessaan Moses jäi pienen kopperoasumuksensa kohdalla pois linja-autosta, lähti ylittämään tietä sen suuremmin ympärilleen katselematta auton takaa ja jäi kohtalonomaisesti sieltä tulevan poliisiauton alle ja kuoli.
 |
| Entisen munkki Mooseksen hauta Valamon hautausmaalla (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Hänet on haudattu Heinävedelle Valamon luostarin hautausmaalle. Hänen hautansa ei kuitenkaan sijaitse samoissa riveissä, missä ovat pääasiassa muu luostarin veljestö ja työntekijät. Hänet on – sanoisinko hieman luostarihuumoria noudattaen – sijoitettu melko lähelle hautausmaan porttia ja – yllätys, yllätys – vieressä makaa haudoissaan suuri joukko naisia – Lintulan luostarin nunnia, joilla ei siihen aikaan vielä ollut lähistöllä sijaitsevan Lintulan luostarin omaa hautausmaata ja siksi heitä haudattiin Valamoon. Levätköön moninkertaisesti entinen munkki nyt rauhassa viimeistä tuomiotaan odottaen ja yllättyköön sitten joskus ylösnousemuksen päivänä.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti