 |
| Esimerkki onnistuneesta "tuunaamisesta": Yhdysvalloissa toimivan Ancient Faith Radion logo. (Kuva © Ancient Faith Radio) |
Ekumeniaa toki harrastetaan, mutta sana "ekumenia" merkitsee ilmeisesti hieman eri asiaa toisessa kirkossamme kuin mitä se merkitsee omassa kirkossamme. Mm. ekumeenisissa jumalanpalveluksissa ortodoksinen arkkipiispa ja roomalaiskatolinen piispa "alennetaan" lukijan asemaan ja pannaan kirkkosalin eteen istumaan reksvisiitaksi. Melko pitkän elämäni ajalta en ainakaan muista ainuttakaan ekumeenista jumalanpalvelusta, joka olisi pidetty toisessa kansallisessa kirkossamme, ortodoksisessa kirkossa. Saattaa tosin olla, että vanha mies ei vain muista.
Aina aika ajoin tuo muutoshalukkuus - tai olisiko se enemmän muuttamisen tarve ja paine - ilmennee erilaisina tekoina, joilla joko sisältäpäin tai ulkoa yritetään puuttua oman kirkkomme ytimeen, sen oppiin ja perinteisiin. Ortodoksisuushan ei ole koskaan ollut ja toivottavasti ei koskaan tule olemaankaan aate, jossa oppia muutetaan omien, ihmisten kulloistenkin mielihalujen, harrastuneisuuden, sukupuolisen suuntauksen tai minkään muunkaan noiden kaltaisten oppien tai "ismien" mukaan. Perinteinen, aito ortodoksisuus ja demokratia ovat huonosti yhteen sopiva pari. Eikä niitä oikeastaan pitäisikään naittaa yhteen väkisin. Uskonopillisia asioita ei päätetä sanan varsinaisessa merkityksessään demokraattisesti. Ehkä enemmän synodaalisesti, jos nyt jostain asiasta on muutos ja päätös välttämättä tehtävä.
En tällä lausumallani suinkaan väitä, että tuollaista edellä kuvaamani toimintaa tehtäisiin ihan juuri noin toisessa virallisessa kirkossammekaan, mutta rehellisesti sanottuna, ei se joskus paljoakaan tuosta huutoäänestyksellä asioiden päättämisestä puutukaan. Tai siltä se liian usein ainakin minusta tuntuu ja siltä se liian usein ulospäin näyttää. Siellä on muutaman asian tiimoilta käyty sellainen sota, ettei pahemmasta väliä. Ja mitkä tuon kiistan ovat aiheuttaneet? Minun mielestäni puuttumiset sellaisiin asioihin, jotka ovat kirkon kovaa ydintä, sen tärkeitä ja keskeisiä sisältöjä. Meidän ortodoksien kannalta katsottuna asioita, jopa sakramentteja, joita ei voida noin vain - tai ollenkaan - muuttaa.
Usein tuollainen kiista on verhottu jonkun muun asian huntuun. Kiistellään vaikka mukamas naisten asemasta kirkossa, kun kiistellään pappeudesta, tai vaikka sitten seksuaalisen suuntautumisen tuomista muutoksista avioliittoinstituutioon, kun halutaan romuttaa kirkon omaksuma käsitys pyhästä perheestä ja kirkon opin mukaisesta avioliitosta, myös em. pappeuden lisäksi yhdestä ortodoksien sakramentista. Samalla, kun näitä asioita käsitellään, jotain niihin liittyvää asiaa ajetaan kuin "käärmettä putkeen" ja unohdetaan lukuisa joukko muita, kirkkoon oleellisesti ja kiinteästi liittyviä asioita. Sellaisia asioita, jotka tosin eivät ole niin mukavia useille meille mukavuudenhaluun ja itsekeskeiseen sekä maallistuneeseen elämään tottuneille nykyihmisille. Tällaisia saattaisivat olla vaikkapa synti, synnin tekeminen, sen katuminen, parannuksen tekeminen ja pelastus.
Jotenkin kylmää ajatella, että usein noissa kiistoissa monista kirkon kannalta keskeisistä asioista on tehty ikään kuin kauppatavaraa. Asiat on materialisoitu maallisiksi bisnekseiksi. Naisasia, naisen asema kirkossa, pappeus on muutettu tasa-arvo- ja feminismikysymykseksi, avioliitto on alennettu liikesuhteeksi, jossa mm. parin omaisuus ja perintöoikeus menee kaiken kristillisen idealismin ja pyhyyden ohi.
Kun sitten me ortodoksit elämme tällaisessa sekularistisessa, maallistuneessa, toisen kirkollisen enemmistökulttuurin yhteiskunnassa pienenä kuriositeettina ja pikanttina erikoisuutena, jota mitä ilmeisimmin kunnioitetaan ja arvostetaan, ei niinkään ilmeisesti opin ja uskon ja ns. ekumenian vuoksi, vaan enemmänkin historiallisista syistä. Alkuun säälistä, että joutuivat ressukat muutamia kymmeniä vuosia sitten kärsimään sotien seurauksista. Lisämaustetta tämän päivän ekstremeä etsivälle nykyihmiselle tulee myös siitä, että tämä uskomme vaikuttaa varsin eksoottiselta ja joidenkin mielestä jopa liberaalilta tai ainakin suvaitsevaisuutta mantran tapaan hokevalle nykyihmiselle sopivalta tai tavanomaisuudesta poikkeavalta kauniine kirkollisine menoineen, ikoneineen ja erikoisine kirkkomusiikkeineen. Siinä ovat sitten kilvan liittyneet kirkkoon erilaiset kultturi-itellektuellit, monenlaiset tavanomaisesta poikkeavat sukupuolisesti suuntautuneet ja monet muut ns. kuplacity-maailman kulttuuri- tai "ihan vain muuten" -friikit.
Jos tuollaiset asiat vetävät ihmisiä kirkkoomme, sen tila on mielestäni todellakin heikoilla. Merkkejä tuosta - voisikohan siitä sanoa hengellisestä - rappeutumisesta on jo havaittavissa jossain päin maatamme. Tuollaiset haetut, muualta tulleet väärät arvot eivät kuitenkaan ole kirkkoomme kuuluvia ja pysyviä, kuten sen olemme onneksemme muun maailman ortodokseilta kuulleet ja oppineet. Emme tosin ole kuulleet sitä oman kirkkomme tiedotuksen kautta vaan enemmänkin muiden yksittäisten toimijoiden ja avoimen Internetin sekä kasvaneen tietotekniikan käytön ja parantuneen kansalaisten kielitaidon ansiosta. Valitettavasti vain nämäkin taidot ja välineet ovat käytössä ja hallinnassa vain osalla ortodokseja - yleensä nuoremmilla, jotka ovat jo valmiiksi kirkosta irtaantuneita tai irtaantumassa. Ja siksi tilanne ei suinkaan kaikilta osin ole suinkaan hyvä.
Kirkoomme liittyneitä ja siihen sitten pettyneitä on alkanut löytyä entistä enemmän ja seurauksena on saattanut joiltain osin alkaa kirkkomme ns. hengellinen muutostyö. Ei suinkaan myönteisessä mielessä vaan aivan päinvastoin, se on kielteistä muutosta - tai sanoisinko ihan ortodoksisuuden tuunaamista - mieleisekseen.
Tuollaisten kirkkoon erilaisista hetken huumista liittyneiden haihattelijoiden arvot vaikuttavat muuttuvan ainakin osalla kovaäänisimpia nopsaan ja vaihtuvan yhtä pian suhdanteiden, menossa olevan tyylien ja erilaisten mielihalujen mukaan toisiin "ismeihin" ja ajatuksiin. Mutta samalla - kun he eivät kuitenkaan sitten eroa kirkosta - he saattavat saada aikaa suurtakin hämminkiä ja jopa suurta tuhoa siinä aidossa ja alkuperäisessä aatteessa, jonne he suorittavat tällaisen "hengellisen invaasion". Myös suuri joukko alkuperäisessä ortodoksisuudessa pysytelleitä - alusta alkaen ortodokseja tai siihen myöhemmin liittyneitä - on ihmeissään tai jopa osittain hukassa, koska muutosta tekevien ja kovaan ääneen asiasta meuhkaavien ihmisten kirkollinen status saattaa olla melko korkea ja ortodoksit ovat perinteisesti oppineet kunnioittamaan hierarkejaan ja pappejaan ja uskomaan heidän olevan aina oikeassa. Ihan niin kuin perinteen mukaisesti meidän ortodoksien tuleekin uskoa. Mutta entä jos asiassa onkin ristiriita!
Aina aika ajoin minusta tuntuu, että meille on käymässä tosi huonosti, ellemme tee jotain. Nyt tarvittaisiin todellista ryhtiliikettä, jolla nostamme oman ortodoksisen uskomme sille kuuluvaan paikkaan ja arvoon. Asioita vaikeuttaa mm. se, että monet korkeassa asemassa olevat entiset, vanhasta opistaan irtipääsemättömät luterilaiset ovat "vallanneet" - sana tuntuu kroisilta, mutta kuvannee riittävästi sekavia tunteitani - merkittäviä paikkoja kirkossamme. He ovat aloittaneet jostain mahdollisesti itsekkäistä syistä sen voimakkaan muuttamisen, modernisoimisen, tuunaamisen. Siihen kuuluu mm. vanhojen perinteiden, käytäntöjen ja tapojen hylkääminen ja uusien tuominen tilalle, toisilta, asiaan oleellisesti liittyviltä ja heitä koskettavilta mitään kysymättä tai heidän kanssaan neuvottelematta. Siihen kuuluu niin ortodoksisuuden pyhien perusteiden hylkäämistä kuin sen sääntöjen ja ohjeiden nollaamista ja halua muuttaa ne toisiksi tai jopa kokonaan sivuuttaa, jättää huomioimatta. Tällaisia ohjeita ovat mm. kirkon omat kanonit, oma liturginen jumalanpalvelusperinteemme ja jopa osin kirkolliset tekstit ja omaksutut tavat.
Viime aikoina olemme saaneet huomata ja jopa lukea erilaisista medioista, että en välttämättä kirjoita joutavia. Jos oman kirkkomme korkein piispa, ekumeeninen patriarkka, ja hänen esikuntansa Pyhä synodi, ovat joutuneet puuttumaan maamme kirkollisiin asioihin ja omien hiippakuntapiispojemme - huomaa muuten monikkomuoto - asioihin, jokin on ihan oikeasti pielessä. Ja ainakin minun mielestäni pahasti pielessä.
Jos kirkollisissa mielessä korkeissa asemissa olevat henkilöt eivät omalla elämäntyylillään ja tavoillaan sekä toimillaan kunnioita riittävästi ortodoksista perinnettä ja toimivat vastoin useita ortodoksisia perinteitä ja jopa tavalla, jonka monet kirkon jäsenistä kokevat vääräksi, ehkä harhaoppiseksi tai mahdollisesti jopa synniksi, kaikki ei ole oikein kohdallaan.
Jos kirkolliset paimenet eivät siedä toisiaan ja osin jopa paimennettaviaan, on heiltä unohtunut se tärkein, nöyryys, tarkoitus palvella ja se tehtävä, mihin heidät on valittu. Papin tai piispan tulee joka tilanteessa olla seurakuntalaistensa, ihmisten tukena ja apuna, kuunnellen heitä ja auttaen heitä. Heidän tärkein tehtävänsä ei ole rahan tekeminen, palkasta ja työsopimuksista kiisteleminen tai sen pohtiminen, kuka johtaa, kuka määrää ja ketä ja milloin. Papin ja piispan tehtävänä on kaitsea laumaansa, johtaa se pelastukseen, ohjata oikeaan, julistaa evenkeliumia ja tuoda se kirkkoon, jossa ihmiset viihtyvät ja tuntevat olonsa turvalliseksi. Piispat on valittu ylläpitämään ja vahvistamaan, ja jopa vahtimaan, kirkon oikeaa uskoa, eikä muuttamaan sitä omien halujensa tai edes ajatustensa mukaan. Muutokset tekee tarvittaessa ja pitkällisen valmistelutyön tuloksena vain ja ainoastaan yleisortodoksinen kirkolliskokous, joka toivottavasti kokoontuu nyt tulevana vuonna (2016) oman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan koollekutsumana Istanbulissa Turkissa. Muutoksia uskomme perusteisiin ei tee yksi pieni autonominen paikalliskirkko eikä ainutkaan sen piispoista yksinään.
Samalla on myös kauhistuttavaa ja - sanoisinpa - todella hälyttävää, että tällaisten ihmisten mukaan - tai kuten Savossa sanotaan: völjyyseen - on lähtenyt suuri joukko erilaisia nousukkaita, mahdollisesti oman edun tavoittelijoita ja hännystelijöitä, jotka samalla ovat kaapanneet osan vapaana vellovasta vallasta ja käyttävät tätä valtaa ortodoksisuuteen sopimattoman ns. demokratian, tai kuten jotkut sanovat: enemmistödiktatuurian, nimissä toisia vastaan. Tällainen tilanne on kauhea, lähes irvikuva aidosta ja oikeasta kristillisestä kirkosta. Entistä kauheammaksi ja pelottavammaksi asian tekee se, että mekoinen osa näistä tämän "liikkeen seuraajista" kuuluu tavalla tai toisella kleerukseen, papistoon ja heidän lähipiiriinsä tai jokunen jopa ns. "hengelliseen säätyyn".
Aivan äskettäin keskempänä tai pitäisikö sanoa etelämpänä Euroopassa oli muitakin vastaavia esimerkkejä kirkollisista hierarkeista, jotka käyttivät heille annettua hengellistä valtaa väärin. Siellä alaiset joutuivat mm. kumartamaan katumuksen osoituksena maahan saakka hierarkkinsa edessä, kun esimies sitä kovaäänisesti ja varsin mielivaltaisesti muidenkin kuullen vaati. Muitakin "kirkollisen hirmuvallan" merkkejä oli runsaasti. Ongelmana ortodoksisessa kirkossa - niin siellä kuin täällä Suomessakin - on vain sitten se, etteivät maallikot voi missään tilanteessa erottaa hirmuvaltiasta tai väärin toimivaa tai jopa puskista valittua osaamatonta ja omia mielihalujaan tyydyttävää hierarkkia, joita myös on näiden joukossa aina ajoittain. Sen voi tehdä vain toinen, korkeampi hierarkki tai oman paikalliskirkon ylin Pyhä synodi, jotka kumpikaan eivät yleensä liikahda ihan helposti poterostaan etenkään jonkun länsimaisen demokratian ns. "mallimaan" asioissa.
Kiista tuolla toisaalla Euroopassa sai kuitenkin eskaloiduttuaan jonkinlaisen, ehkä lievästi onnellisenkin, lopun - ainakin paimennettavien osalta, ja toivottavasti ehkä myös hierarkin. Hänet siirrettiin patriarkan ja synodin toimesta pois tehtävästään toiseen, hieman syrjässä olevaan ja mahdollisesti ei niin merkittävään ja laajalti ihmisiin vaikuttavaan tehtävään.
Eräässä toisessa tapauksessa samalla suunnalla toiminut merkittävässä asemassa ollut hierarkki, monenlaisten maallistenkin rötösten ja väärinkäytösten jälkeen ja ilmeisesti myös jonkinlaisen seksuaalisten hurjastelujen vuoksi, erotettiin varsin merkittävästä tehtävästään ja siirrettiin luostariin.
Hierarkithan usein ovat ainakin nimellisesti munkkeja, siis kuuluvat tai ovat ainakin joskus kuuluneet jonkin luostarin veljestöön, jonne heidät ortodoksisen perinteen ja hierarkisen tavan mukaan kyseisen paikalliskirkon korkein piispa voi siirtää. Suomessa tuollaisen toiminnan - siis kirkollisen rankaisemisen - esteeksi saattaisi kornimmillaan toisin tulla länsimainen demokratia siviililakeineen, jotka voivat estää rankaisemisen ja siirtämisen toisaalle. Mahdollisesti se jo ennen varsinaista rankaisemistakin joissain tapauksissa estää tai ainakin hidastaa ennakolta myös järkevien päätösten ja ratkaisujen tekemistä. Joudutaan väkisin odottamaan, että aika tekisi tehtävänsä ja luonto ratkaisisi asian, kuten pahojen kielien kertoman mukaan jossain päin eteläisempää Suomea onkin jo junttakokouksissa toivottu. Ja samalla odotellessa suuri joukko aidosti hurskasta kirkkokansaa kärsii hiljaa ja nöyränä "korkeimpien voimien" edessä. He ovat ymmällään "tietämättömyyden verhon" ympäröimänä ja vaieten tilanteista sekä ympärillä tapahtuvista tai netistä lukemistaan oudoista ratkaisuista, joita eivät asiaa lähempää seuranneina oikein ymmärräkään. Kiistat eskaloituvat ja hajaannus leviää.
Luulen, että samankaltaisia ajatuksia ja mietteitä kuin itselläni on ollut monella Suomessakin. Meillä tämä lähinnä luterilaisuudesta omaksuttu kirkollinen hallintokulttuuri on vain melko erilainen verrattuna useisiin muihin maihin, joissa ortodoksisuus on suuremmassa roolissa tai valtakulttuurina koko yhteiskunnassa. Venäjällä tai vaikkapa myös Kreikassa, Romaniassa, Bulgariassa ja Serbian kirkon toiminta-alueella Balkanilla papin tai piispankin siirtäminen pois "pahanteosta" on helpompaa ja nopeampaa. Siellä on ymmärretty, että tällainen länsimainen demokraattisuus ei yllä kirkonmiehiin kaikissa, etenkään kirkon omissa, sen sisäisissä, uskonopillisissa asioissa. Siellä on ymmärretty joidenkin asioiden pysyvyys, merkittävyys sekä pyhyys ja muuttumattomuus. Siellä ei todellakaan voida valittaa korkeimmalle oikeudelle ja saada asia nurin, jos joku saa kirkollisen rangaistuksen väitteestään, ettei Jumalaa ole olemassa. Meillä tuo saattaisi joissain tilanteissa olla jopa toisin. Mene ja tiedä!
2 kommenttia:
Joka sanasi on täyttä asiaa! Suomessa löytyy todellakin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat ihmetelleet jo pitkään rakkaan kirkkomme murentajia. Toivon todellakin että asiat kääntyvät parempaan suuntaan nopeasti. Martti Malinen
Hieno juttu! tosiaan panee ajattelelmaan asioita. Kiitos! t. Juhani Hänninewn
Lähetä kommentti