Aikaa on ollut vaikka tuhlattavaksi.
Sairaalassa aika on outo kumppani. Sitä on joskus liikaa, joskus se katoaa kokonaan. Välillä minuutit venyvät niin pitkiksi, että niiden sisään mahtuu kokonainen elämä. Näinä muutamina päivinä, viikkoina ja kai jo kuukausinakin olen ennättänyt elää oman elämäni alusta loppuun monta kertaa. Olen kulkenut mielessäni vanhoja polkuja, avannut ovia, joiden luulin jo sulkeutuneen, ja katsellut itseäni milloin lempeästi, milloin vähän ankaramminkin.
Olen miettinyt tekojani. Ratkaisujani. Elämääni.
Ennen sairaalaan joutumista olin hieman mukana hyvän ystäväni munkki Ignatiuksen kirjaprojektissa. Hän julkaisi kirjan, jonka nimi on Rikas elämä. Se kertoo arkkimandriitta Hermanin, Valamon luostarin munkin elämäntarinan. Kirjan nimi on jäänyt näinä päivinä elämään mielessäni aivan uudella tavalla.
Rikas elämä.
Voin todennäköisesti ilman suurempaa kainostelua sanoa omastakin elämästäni, että kyllä se rikasta elämää on ollut. Ei ehkä aina helppoa, ei aina viisasta, ei aina kaunista eikä aina sellaista, jota katselisi jälkikäteen pelkästään tyytyväisenä. Mutta rikasta se on ollut. Siinä on ollut ihmisiä, paikkoja, työtä, kirkkoa, sanoja, riitoja, sovintoja, matkoja, pettymyksiä, iloa, lapsia, rakkautta, ystäviä, typeryyksiä, oppimista ja etenkin Jumalan armoa enemmän kuin olen ymmärtänyt edes pyytää.
Täällä sairaalassa, sängyssä maaten, noita elämän mutkia on ollut aikaa muistella. Aikaa on ollut runsaasti. Joskus liikaakin. Ehkä joltain osin olen miettinyt, olisinko voinut tehdä jonkin asian paremmin tai toisin. Varmasti olisin voinut. Kukapa ei olisi voinut. Mutta silti en voi sanoa, että katuisin elämääni suuremmin. Toki jotakin. Joitakin sanoja, joitakin hetkiä, joitakin valintoja. Mutta en koko matkaa. En tätä elämää.
Se on ollut minun elämäni. Rikas elämä.
Tuollaisia ajatuksia tässä on tullut pyöriteltyä. Välillä on ollut aikaa vaikka muille jakaa. Välillä olen ollut sellaisessa tilassa, ettei oikeastaan mihinkään muuhun ole pystynytkään kuin ajatteluun. Ja välillä ei oikein siihenkään. Silloin ihminen on vain. Makaa, hengittää, kestää, odottaa ja antaa toisten tehdä sen, mitä itse ei enää jaksa eikä osaa. Kiitos kaikille heille, jotka ovat elämääni auttaneet,
Kyllä varmaankin voin sanoa, että jollakin rajalla tuli käytyä. En tiedä, miten se pitäisi sanoittaa ilman että se kuulostaa liian mahtipontiselta tai liian dramaattiselta. Mutta jonkin rajan läheisyydessä olen ollut. Sen verran lähellä, että siellä käynti muuttaa ihmistä. Tai ainakin sen pitäisi muuttaa. Minua se muutti.
Kun käy lähellä rajaa, moni asia näyttää sen jälkeen erilaiselta. Jotkin ennen suuret asiat pienenevät. Jotkin ennen itsestään selvät asiat kasvavat valtavan suuriksi. Ihmisen käsi. Pojan ääni. Iljan lippis. Hoitajan katse. Läheisen viesti. Lääkärin rauhallinen selitys. Hiljainen rukous. Se, että saa hengitettyä. Se, että saa nielaistua. Se, että saa kirjoitettua muutaman rivin ja ymmärtää itse, mitä tuli kirjoittaneeksi.
Myös oma ortodoksinen uskoni on tullut aivan erilaiseen valoon näinä päivinä. Se ei ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin. Se on syventynyt. Se on ollut välillä hyvin hiljaista, ehkä vain huokauksen mittaista. Ei mitään suurta hengellistä sankaruutta. Ei mitään kirkasta näkyä. Enemmänkin sitä, että ihminen yrittää pitää kiinni rukouksen reunasta silloin, kun ei jaksa pitää kiinni juuri mistään muusta.
Mutta se on auttanut. Ja uskon, että se tulee vielä auttamaan selviytymisessäni. Kiitos isä Harrille ehtoollisesta ja kaikille puolestani rukoilleille - ne tehosivat, kunnia Jumalalle!
Tällä hetkellä minulla on vahvasti sellainen tunne, että vaikka jotain jäi matkalle, suurin osa tuli kuitenkin mukana. Ainakin oman pään osalta. Se pelaa oman käsitykseni mukaan kohtuullisen normaalisti, tilanne huomioiden. Ei tällaisesta prässistä kai kukaan selviä kuhmuitta. Jotakin jälkiä jää. Kuuluukin jäädä. Mutta kohtuullisuus onneksi siinäkin näyttää tulleen osakseni.
Kiitos Luojalleni siitäkin.
Ja kiitos myös ihmisille.
Tässä kohtaa sanat käyvät helposti liian pieniksi. Olen saanut niin paljon apua, tukea, rukouksia, huolta ja rakkautta, etten oikein tiedä, miten sen kaiken sanoisi ilman että lauseet alkavat kuulostaa juhlapuheelta. Mutta ehkä niitä ei tarvitsekaan koristella. Ehkä riittää, että sanoo yksinkertaisesti: kiitos.
Erityinen kiitos kuuluu pojilleni Iljalle ja Petjalle, mutta myös Eevalle.
Petjan sanat teho-osaston sängyn vierellä ovat jo jääneet minuun loppuelämäksi. “Taistele, isä. Taistele!” Niissä oli jotakin sellaista, mitä en osaa vieläkään kokonaan purkaa. Ne eivät olleet vain pojan sanat isälle. Ne olivat elämän sanat kuoleman rajalla horjuvalle ihmiselle. Ne olivat käsky, rukous ja rakkaudentunnustus samassa lauseessa.
Ilja on ollut omalla tavallaan yhtä tärkeä. Ei kaikkea rakkautta sanota suurilla sanoilla. Joskus se näkyy siinä, että ihminen on olemassa, pysyy rinnalla, kantaa huolta, järjestää asioita, kyselee, kestää ja odottaa. Lapsista tulee tällaisissa tilanteissa kummallisella tavalla myös vanhempiensa tukijoita. Se on yhtä aikaa lohdullista ja vähän kipeääkin. Isänä sitä kai toivoisi aina olevansa se, joka suojelee ja kantaa. Sitten tulee hetki, jolloin pojat joutuvatkin kantamaan isäänsä, ainakin henkisesti.
Se nöyryyttää. Mutta hyvällä tavalla.
Erityinen kiitos kuuluu myös Eevalle. Hän on pitänyt huolta asioistani, kodistani ja tuhannesta muustakin sellaisesta, joista en itse ole pystynyt pitämään huolta, en edes ajattelemaan. Silloin kun oma elämä kaventuu sairaalahuoneeseen, jonkun toisen on kannettava arjen näkymätöntä kuormaa: tuhansia asioita, tavaroita, viestejä, huolia ja kaikkea sitä pientä, josta tavallinen elämä rakentuu. Eeva on tehnyt sitä pyyteettömästi ja hiljaisesti, suurella sydämellä. Sellainen apu ei todellakaan ole pieni asia.
Moni asia on näiden viikkojen aikana muuttunut. Ei vain minussa, vaan meidän kaikkien ympärillä. Sairaus ei koske koskaan vain sairastunutta. Se levittäytyy perheeseen, läheisiin, ystäviin, arkeen ja ajatuksiin. Se sotkee aikataulut, yöunet, suunnitelmat ja turvallisuuden tunteen. Se tuo mukanaan hätää, pelkoa ja huolta, jota kukaan ei ole tilannut.
Mutta samalla tuska ja hätä voivat tehdä myös jotakin muuta. Ne voivat tiivistää. Ne voivat tuoda ihmisiä lähemmäksi toisiaan. Ne voivat näyttää, mikä on oikeasti tärkeää ja ketkä ovat oikeasti lähellä. Meidän perheellemme on tainnut käydä niin. Kuoppa on ollut syvä, mutta sen reunalle on tullut monta rakasta ihmistä. Ja kun ihminen katsoo ylöspäin syvästä kuopasta, hän näkee aika selvästi, kuka siellä ylhäällä ojentaa kättään.
Olen saanut nähdä monta kättä.
Olen saanut nähdä poikieni rakkauden, läheisteni avuliaisuuden, ystävien huolenpidon ja monien ihmisten rukoukset. Olen saanut nähdä, että en ole yksin, vaikka olenkin viettänyt pitkiä aikoja yksin sairaalahuoneessa. Yksinäisyys ja yksin oleminen eivät ole sama asia. Täällä huoneessa olen ollut monta kertaa yksin, mutta en ole ollut hylätty.
Se on iso asia. Ehkä yksi isoimmista.
Elämä voittaa.
Tuo lause kuulostaa helposti kuluneelta. Mutta sairaalasängyssä se ei ole kulunut. Täällä se on hyvin konkreettinen. Elämä voittaa siinä, että hengityskone jäi taakse. Elämä voittaa siinä, että jalka liikahtaa. Elämä voittaa siinä, että ruoka alkaa maistua edes vähän. Elämä voittaa siinä, että saa läppärin eteensä ja voi taas kirjoittaa. Aika pienestä tämmöinen sairaalapotilas näköjään iloitsee.
Mutta ilo on ilo, vaikka se olisi pieni.
Läppärin saaminen huoneeseen oli minulle suuri asia, kiitos Eeva. Päiviin tuli heti hieman jäntevämpi ote. Enää ei tarvitse vain tuijotella katon laattoja, laskea minuutteja ja odotella hoitajaa. Nyt voin taas olla vähän enemmän oma itseni. Voin kirjoittaa. Voin yrittää hahmottaa maailmaa ympärilläni sellaiseksi, että siitä jotain ymmärtäisin, ehkä muistaisin ja ehkä saisin siitä jonkinlaisen otteen.
Kirjoittaminen on minulle tapa hengittää toisella tavalla.
Ehkä tämäkin on osa paranemista. Ei vain se, että haavat sulkeutuvat, arvet paranevat ja jalat vähitellen tottelevat. Vaan myös se, että ihminen alkaa kertoa itselleen, mitä hänelle on tapahtunut. Että hän uskaltaa katsoa taaksepäin, mutta ei jää sinne lillumaan. Että hän uskaltaa sanoa ääneen: minä kävin syvällä, mutta en jäänyt sinne. Tulin takaisin.
Minä nousen vielä.
En ehkä nopeasti. En ehkä niin kuin itse haluaisin. En ehkä ilman mutkia ja takapakkeja. Mutta nousen. Ja jos en jaksa nousta omin voimin, niin sitten nousen Jumalan avulla ja läheisten käsien varassa.
Tällä kertaa elämä ei ole vain minun oma suoritukseni. Ei se ehkä ole koskaan ollutkaan, mutta nyt sen näkee selvemmin. Elämä on lahja. Ja joskus tuo lahja ojennetaan ihmiselle uudelleen monien käsien kautta.
Tänään olen kaikista noista käsistä kiitollinen.
Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti