Suomessa on varmasti maailman paras sairaanhoito.
Tämän sanon ihan vakavissani, sillä olen viime aikoina joutunut katsomaan sairaalamaailmaa aika läheltä, välillä vähän liiankin läheltä. Olen sairaalassa ollessani saanut sellaista hoitoa, että en usko, että monessa muussa maassa olisin saanut samanlaista. Olen siitä iloinen, onnellinen ja ennen kaikkea kiitollinen.
Kiitos sairaalalle.
Kiitos lääkäreille.
Kiitos hoitajille.
Kiitos kaikille niille ihmisille, jotka tekevät työtään täällä usein kiireen, paineen ja kaikenlaisten yllätysten ja välillä jopa hankalien potilaiden keskellä.
Silti sairaala on sairaala.
Ja sairaala on myös byrokraattinen laitos. Moni asia toimii täällä monen mutkan kautta, vaikka joskus ajattelisi, että saman asian voisi hoitaa hieman helpommallakin tavalla. Ei ehkä aina niin, että potilaan pitäisi muuttua oman hoitonsa projektipäälliköksi, selvitysmieheksi ja pienimuotoiseksi arkistovirkailijaksi.
Minä jouduin tässä näiltä osin hieman eräänlaisen byrokratian hampaisiin. Aluksi se otti ihan kunnolla päähän. Sitten totesin, että ehkä tämän asian voi hoitaa myös järkevämmin. Ja niin tein. Ihan itse, muilta kyselemättä, kuten jääräpäisellä vanhalla miehellä joskus on tapana.
Kun minut aikanaan siirrettiin Kuopion yliopistollisesta sairaalasta tänne Mikkeliin, sain mukaani kirjekuoressa papereita. Niissä kerrottiin Kuopiossa tehdyistä toimenpiteistä, operaatioista ja hoidosta. Kirjekuoren päällä luki selvästi minun nimeni. Siis minun nimeni, ei sairaalalle osoitettuna, vaan minulle. Olin pyytänyt ja saanut ne KYS:stä.
Siis minulle osoittettu kirje.
Ne olivat minun hoitoani koskevia papereita. Niissä kerrottiin, mitä minulle oli tehty, mitä oli tapahtunut ja millaisessa kunnossa olin sieltä lähtiessäni.
Samat tiedot eivät sitten syystä tai toisesta löytyneet täältä oman hyvinvointialueeni sairaalasta Mikkelissä. Hoitava lääkäri etsi niitä koneelta, Kannasta ja ties mistä sähköisistä järjestelmistä. Hän pohti ääneen, että missähän ne mahtavat olla.
Minä kuuntelin hetken ja sanoin sitten, että tuossahan ne ovat. Minulla. Kirjekuoressa.
Annoin kuoren lääkärille ja sanoin jotenkin siihen tapaan, että katso tuosta ja tuo sitten paperit takaisin.
Siitä se sitten alkoi.
Jonkin ajan kuluttua lääkäri totesi, että näitä papereita ei oikeastaan pitäisi olla minulla. Siis minua koskevia papereita. Papereita, joissa kerrotaan minun hoidostani, minun leikkauksestani, minun sydämestäni ja minun elämästäni.
Minulla ei siis muka pitäisi olla niitä papereita eikä tietoa niistä.
En ole juristi, enkä edes esitä sellaista. Mutta ihan maalaisjärjellä ajatellen tuntui hieman oudolta, että potilaalla ei saisi olla omia hoitotietojaan. Ei se kai nyt ihan niin voi mennä.
Väitin tietysti vastaan ja pyysin papereita takaisin.
En saanut niitä.
Tätä kirjoittaessani en ole vieläkään saanut niitä takaisin.
Tunnettuna jääräpäänä minulla oli suuri halu nostaa asiasta pienimuotoinen kalabaliikki. Sellainen asiallinen mutta kuuluva. Ehkä vähän sellainen, jossa vanhan boomerin ääni kohoaa ja kulmakarvat tekevät oman liturgisen nousunsa.
Mutta koska lääkäri vaikutti kuitenkin ihan mukavalta ja lääkärin työnsä osaavalta, asialliselta ihmiseltä, ajattelin, että ehkä tästä päästään vähemmälläkin. Ei tässä nyt tarvitse kaikkia tykkejä kerralla kaivaa esiin. Joskus viisaus on sitä, että ei ala riidellä, vaikka mieli tekisi.
Niinpä tein netissä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan virallisen tietopyynnön ja pyysin samat paperit uudestaan itselleni. Tällä kertaa sähköisenä omalle tietokoneelleni. Sillä tavalla asia menee nyt virallista reittiä, alusta alkaen ja ilman että kenenkään tarvitsee asiasta enää kovin paljon nokkaansa koputtaa.
Minun osaltani tarina päättyy siihen. Hoitava lääkäri saa pitää ne paperit, jos niistä on hänelle iloa ja hyötyä. Minä pyydän omani uudestaan Kuopiosta.
On tietysti aiheellista kysyä, miksi minä niitä papereita niin kovasti halusin.
Aluksi halusin ne siksi, että halusin tietää, mitä minulle on tehty. Aika yksinkertainen syy. Kun ihminen on ollut isossa leikkauksessa, tehohoidossa, siirroissa, tutkimuksissa ja hoidoissa, joista osa on itselle vain sumuisia muistikuvia tai muiden kertomaa, alkaa jossain vaiheessa haluta tietää, mitä todella tapahtui.
En minä uteliaisuuttani niitä papereita halunnut. Halusin ymmärtää omaa elämääni ja tilaani.
Olisin käynyt papereita läpi myös ystäväni kanssa. Olisimme yrittäneet hahmottaa, mitä minulle ihan oikeasti on tehty, miten tässä pitäisi jatkossa toimia ja mitä asioita pitäisi ottaa huomioon. Kun muisti on osin hatara ja oma vointi vielä toipilaan vointia, paperit ovat joskus enemmän kuin paperia. Ne ovat eräänlainen kartta siihen maastoon, jonka läpi on jo kulkenut, mutta josta ei itse muista kaikkia mutkia.
Sitten tilanne muuttui. Ja kun tilanne muuttui, mielikin muuttui. Ehkä alkuperäinen tavoitekin muuttui. Minä vihelsin omalta kohdaltani pelin poikki ja päätin aloittaa prosessin virallisesti uudestaan. Tietopyyntö Kuopioon, paperit sähköisenä itselle ja asia sitä myöten selväksi.
Mutta tapahtuma toi kyllä esille tämän laitoksen byrokraattisuuden.
Sama byrokratia näkyy myös kotiutumisen lähestyessä. Nyt lähipäivinä, ensi viikon alussa, minun pitäisi päästä kotiin. Se on iso asia. Siitä olen kirjoittanut jo aiemminkin, että kotiinlähtö ei ole vain sitä, että ihminen nousee sängystä, laittaa vaatteet päälle ja kävelee ovesta ulos.
Etenkään silloin, kun ihminen ei vielä kävele niin kuin ennen.
Kotiinlähtö on kokonainen operaatio. Siihen liittyy apuvälineitä, ohjeita, lääkkeitä, kotihoitoa, liikkumista, tilaa, sänkyjä, tuoleja, peseytymistä, pukeutumista ja sen miettimistä, miten vanha mies saadaan jälleen mahtumaan omaan elämäänsä.
Ei vain asuntoon.
Elämäänsä.
Moni asia tuntuu olevan jonkin päätöksen, lausunnon, arvion, käynnin, kirjauksen tai muun vastaavan takana. En aina edes tiedä, mitä ne kaikki ovat. Mutta sen olen huomannut, että jos potilas ei itse ole asiassa aktiivinen, jokin asia saattaa mennä ohi.
Luojan kiitos pääni toimii vielä. Ainakin enimmäkseen. Ja osaan pitää puoliani, vaikka jalat eivät vielä aina kanna niin kuin haluaisin. Siksi olen yrittänyt selvittää, mitä kaikkia tukitoimia, apuvälineitä ja mahdollisuuksia minulla on, kun menen kotiin.
Tähän mennessä olen saanut tai olen saamassa kaiken sen, mitä olen toivonut ja tarvinnut. Se helpottaa paljon. Kotiinmeno ei sillä muutu kokonaan helpoksi, mutta se muuttuu mahdolliseksi.
Ja kotia on myös muokattu minun tuloani varten esteettömämmäksi kuin ennen.
Siitä suuri kiitos lähipiirille.
Heillä on todennäköisesti ollut aika kaoottinen työ tällaisen sodan jälkeen syntyneen vanhan miehen kodissa. Sellaisen miehen, joka on pannut talteen vähän kaiken. Varmuuden vuoksi. Koska eihän sitä koskaan tiedä, milloin jotakin johtoa, ruuvia, paperia, tuolia, laatikkoa, lehteä, kaikkia pariakymmentä vanhaa silmälasia tai muuta “ehkä vielä joskus tarpeellista” tavaraa tarvitaan.
Tällaisen ihmisen tavaroiden ja romujen seulominen ei varmasti ole ollut heille ihan pieni operaatio. Eikä ehkä kovin mukavakaan kokemus, ainakaan joka hetki. Mutta tulipa tuossa samalla tehtyä ennakoiva kuolinsiivous kaiketi myös.
Kerrotun mukaan kaksi isoa tuolia on jo mennyt kaatopaikalle. Sohva on siirtynyt vanhimmalle pojalle. Olohuone alkaa kuulemma muistuttaa enemmän tanssisalia kuin olohuonetta.
Se voi olla ihan hyvä asia. En minä siellä ehkä vielä tanssi, mutta olisi hyvä, että mahdun liikkumaan. Tanssisaliksi muuttunut olohuone voi tässä elämäntilanteessa olla oikeastaan aika kaunis ajatus.
Onneksi olin kaukaa viisas ja hankin jo ennen leikkausta itselleni sähköisen sängyn. Se helpottaa todennäköisesti huomattavasti elämääni ja oloani kotona. Varsinkin kun apuvälineyksiköstä käydään vielä asentamassa siihen ja muuallekin joitakin lisäosia.
Silloin vanha mies saadaan ehkä makuulle ja ylös ilman että koko taloyhtiö kuulee, millaisia ääniä ihmisestä voi lähteä, kun hän yrittää nousta väärästä asennosta.
Kaiken tämän keskellä olen taas kerran huomannut, että elämä ei ole vain suuria leikkauksia, isoja diagnooseja ja dramaattisia sairaalatarinoita. Se on myös papereita, kirjekuoria, apuvälineitä, tuolien siirtämistä, sohvan katoamista olohuoneesta, tietopyyntöjä, lääkärin lauseita ja sitä, että joku läheinen jaksaa raivata tilaa sinne, mihin minä olen palaamassa.
Se on aika paljon.
Vaikka byrokratia välillä ärsyttää ja vaikka vanha jääräpää minussa nostaa päätään, olen silti kiitollinen. Hoidosta. Ihmisistä. Avusta. Siitä, että olen vielä tässä.
Ja siitä, että koti alkaa vähitellen odottaa minua.
Eiköhän se tästä vielä elämäksi muutu.
Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti