Mielipide ei ole sama kuin tieto
Tuo alaotsikon oivallinen toteamus, jonka entinen ministeri ja maaherra Pirkko Työläjärvi lausui Jari Tervon toimittamassa ohjelmasarjassa, joka kertoi presidentti Mauno Koivistosta, on erinomainen sovellettavaksi myös someen.
Olen usein todennut – ainakin mielessäni – että kuinka suuri määrä erilaisten alojen mahdollisia professoreja, tutkijoita, osaajia ja kaikkien tieteiden tohtoreita onkaan some pullollaan. Erityisesti tämä tulee esiin sellaisia aiheita käsittelevissä ryhmissä, joista aiemmissa tätä aihetta käsittelevässä blogijutuissa mainitsin ”hankalina ryhminä”, ryhmät, jotka käsittelevät vaikkapa politiikkaa tai uskontoa. Jos noita aihepiirejä – vaikkapa uskontoa – käsitellään joissain muissa, muita aivan asioita käsittelevissä ryhmissä ja ilman moderointia, efekti on suunnilleen sama: ”sutta ja sekundaa”.
Näin kävi myös tuossa edellisessä blogijutussa mainitsemassani oman paikkakunnan lähihistoriaa käsittelevässä ryhmässä useamman kerran. Se, joka laukaisi tämän kirjoittamisreaktioni, oli jokin aika sitten tuossa ryhmässä ollut ketju, jossa kuvassa oli oman paikkakuntani nykyinen ortodoksinen kirkkomme ja se yhdistettiin sitten eri tavoin vääristellen purettuun ortodoksiseen sotilaskirkkoon, joka tunnetaan paikkakunnallani haukkumanimellä "ryssänkirkkona".
Olen tehnyt tuosta puretusta sotilaskirkosta poikani kanssa kirjan ja sitä tehdessäni tai oikeammin materiaalia kerätessäni ja haastatellessani ihmisiä 1970- ja 1980-luvuilla, opin jonkin verran tuntemaan ko. kirkkoon – niin rakennukseen kuin siinä ohessa sujuvasti koko kirkkokuntaan – liittyneitä ennakkoluuloja ja vääristyneitä ajatuksia. Tuota työtä tehdessäni sodasta oli kulunut silloin ”vasta” noin 30 vuotta ja haavat olivat yhä melko syvät.
Voi olla, että jo silloin syntyi mielessäni ajatus ryhtyä eri tavoin oikomaan noita käsityksiä ja antamaan ihmisille oikeaa tietoa ortodoksisuudesta. En ole pappi, mutta olen opiskellut kuitenkin ammattiini valmistumisen yhteydessä hieman ortodoksista teologiaa ja oma ammatillinen suuntautumiseni kyllä meni silloin ja kai yhä vieläkin eläkkeellä ollessani vahvasti ”kansansivistämisen” puolelle. Perustimme poikieni ja miniäni kanssa muutamia vuosia myöhemmin Internetiin ortodoksisen tietosivuston www.ortodoksi.net ja se on jakanut nyt jo viitisentoista vuotta netissä erilaisissa muodoissaan (perussivuilla ja sosiaalisessa mediassa) mahdollisimman oikeaa tietoa kaikille, jotka ovat ortodoksisuudesta ja ortodoksisesta kirkosta kiinnostuneita.
Laitan tämä kolmen jutun blogisarjan viimeiseen, eli seuraavaan osaan – jos sen saan aikaiseksi ja kirjoitettua – runsaasti linkkejä juuri niihin asioihin, joista näissä kolmessa blogijutussa kirjoitan ja joihin tekstissäni viittaan, niin jokainen voi katsoa ns. oikeaa tietoa asioista ilman disinformaatiota, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta väärää tai vääräksi väritettyä tietoa.
Tuo tämän kirjoittamisen laukaissut paikkakuntani lähihistoriaa käsittelevä ryhmä on sellainen, johon aikanaan liityin varmaan yhtä innokkaana kuin monet muutkin. Se tarjosi minullekin, joka en kuitenkaan ole ns. paikkakuntalainen, täällä syntynyt tai lapsuuttani täällä viettänyt, oivallisen mahdollisuuden tutustua oman paikkakuntani lähihistoriaan. Kirjoitinkin sinne, laitoin jopa harvinaisia kuvia ja piirustuksia, joita hallussani on, mutta … poistin ne sittemmin.
Törmäsin siellä – joskaan en itseeni kohdistuvana – melkoiseen nurkkapatriotismiin, joka pian kääntyi jopa sellaiseksi, että itse sanoisin sen olevan jo jonkin asteista vihapuhetta. Nurkkapatriotismi ei ole tällaiselle savolaiselle pikkukaupungille mikään outo ilmiö. Jo 1970-luvun puolivälissä, kun muutimme tänne nuorena avioparina Pohjois-Karjalasta, oli vaikea päästä kiinni paikkakunnan sosiaalisiin ympyröihin, vaikka kuinka sosiaalinen karjalainen olinkin. Silloin täällä merkitsi paljon se, kenen poika tai tyttö olit ja mitä teit työksesi. Oliko työssä omin avuin vai sukulaisten masinoimana, nepotismin, korrruption tai jonkin muun "hauskan" asian siivittämänä. Me olimme tulleet omin avuin – tai kuten paikkakuntalaiset sanoivat: "olimme junantuomia" – ja sukumme asuivat Pohjois-Karjalassa, josta muiden tänne muuttaneiden muiden ”sudeettikarjalaisten” kanssa tutustuimme, ystävystyimme ja loimme omat piirimme, kun emme muualle mukaan mahtuneet.
Vuosien kuluessa etenin "urallani" ja kohosin omassa ammatissani merkittävämpään asemaan. Silloin oli melko outoa huomata, että se nosti minun paikallis-savolaisuuteni astetta selvästi. Meitä alettiin kutsua jo ”aboriginaalien” savolaisten luo kylään, olinhan tämän paikkakunnan historiaan liittyvän merkittävän laitoksen esimies. Onneksi siinä vaiheessa oli jo asia käynyt selväksi, emmekä joutuneet uusimaan omaa sosiaalista ympäristöämme tuon kommerverkin takia. Mutta kaikki tuo on ollut varmaan oppina elämään ja nyt, kun lueskelen noita ko. ryhmän somesivuja, ajattelen asioita myös tuollaisen suodattimen kautta.
Tuo henkilöasia on toinen ko. sivuston suuri ongelma. Siellä kerrotaan paljon tarinoita mm. koulu- ja opiskeluajoista – yhdestä ihmisen elämän tärkeästä ajanjaksosta. Mutta samalla noihin kertomuksiin sisältyy usein morkkausta, halveksuntaa ja pahoja sanoja joistain henkilöistä, jotka eivät enää voi puolustautua, kun ovat kuolleet. Elävät voivat aina nostaa kunnianloukkauksesta prosessin, jos niin katsovat, mutta eivät sitä ehkä kuitenkaan tee. Tuollaisen puheen salliminen oli suuri virhe ylläpidolta. Itsekin luin sellaisia juttuja tutuistani – elävistä ja kuolleista, ja kauhistelin sekä tietysti odotin, milloin kolahtaa omalle kohdalle. Voihan olla, että on jo kolahtanut, koska lopetin sivuston seuraamisen (lukemisen) ajoissa, niin sitä en tiedä. Syitä morkkaamiseeni toki löytyy varmasti, sitä en epäile hetkeäkään.
Tällaisissa asioissa kun aina on ne kaksi puolta – toisen (morkkaajan) näkökanta ja asianosaisen (kohteena olevan) näkökanta ja ne voivat poiketa ”oikeellisuudessaan” melkoisestikin. Opetus- ja lääkintä- sekä sosiaalialan ihmisten kohdalla heitä sitoo lakisääteinen vaitiolovelvollisuus, joka pitää puolustautumisen mahdottomana, vaikka kuinka kyse olisi ollut millaisesta väärästä tai joskus jopa lähes rikollisesta toiminnasta, johon asia saattaa joskus liittyä. Samoin lapsi koulussa, potilas lääkärissä tai asiakas sosiaalitoimessa on varmasti kokenut asiat tapahtumahetkellä aivan toisin, kuin se toinen osapuoli, joten niiden asioiden kaivaminen ei paljon mainetta ja kunnia tuo kenellekään. Lienee siksi turhaa touhua ja vaikeasti todistettavaa niin, että sillä olisi jotain arvoa – muuta kuin häijyn huhun arvo. Siksi ylläpidon tulisi puuttua noihin ylilyönteihin voimakkaasti ja tarmolla.
Niissä ryhmissä, joissa itse toimin, häiriköt tai jopa sellaiset, jotka jossain toisessa ryhmässä on häiriköiksi aiemmin todettuja, jäävät tylysti rannalle. Jos ryhmässä joku häiriköi, asiaan puuttumiskynnys on matala. Ensin varoitus, mykistäminen ja tarvittaessa ensin määräaikainen sitten pysyvä poistaminen ryhmästä. Ja asian varmistaa se, että samoin ajattelevia ylläpitäjiä on ryhmässä useita. Ei tarvitse olla yksin.
Yhden ongelmakohdan otan vielä lyhyesti esiin ennen tämän toisen blogijutun lopettamista. Se on tekijänoikeuksien kunnioittaminen myös someryhmissä. Valokuvilla kaikilla on joku, joka on sen joskus ottanut ja kuvan tekijänoikeuksilla oma määräaikansa. Kuvia ei voi ihan noin vain heittää someen kopioituina kirjoista tai tietämättä se ottajaa. Se voi joskus käydä kalliiksi. Itse olen jossain vaiheessa lähettänyt suolaisen laskun omien kuvieni käyttämisestä luvatta kaupallisilla sivuilla ja toisessa tapauksessa tein jopa rikosilmoituksen poliisille. Moisten tapauksen muistelu on epämiellyttävä muisto, joiden en toivo toistuvan. Siihenkin voivat ylläpitäjät vaikuttaa suuresti. Ylläpitäminenkin on tehtävä, johon pitää kouliutua ja ehkä joskus jopa hieman opiskella. Ja laittaa innostus syrjään, järkevän ajattelun tieltä.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka
Tuo alaotsikon oivallinen toteamus, jonka entinen ministeri ja maaherra Pirkko Työläjärvi lausui Jari Tervon toimittamassa ohjelmasarjassa, joka kertoi presidentti Mauno Koivistosta, on erinomainen sovellettavaksi myös someen.
Näin kävi myös tuossa edellisessä blogijutussa mainitsemassani oman paikkakunnan lähihistoriaa käsittelevässä ryhmässä useamman kerran. Se, joka laukaisi tämän kirjoittamisreaktioni, oli jokin aika sitten tuossa ryhmässä ollut ketju, jossa kuvassa oli oman paikkakuntani nykyinen ortodoksinen kirkkomme ja se yhdistettiin sitten eri tavoin vääristellen purettuun ortodoksiseen sotilaskirkkoon, joka tunnetaan paikkakunnallani haukkumanimellä "ryssänkirkkona".
Laitan tämä kolmen jutun blogisarjan viimeiseen, eli seuraavaan osaan – jos sen saan aikaiseksi ja kirjoitettua – runsaasti linkkejä juuri niihin asioihin, joista näissä kolmessa blogijutussa kirjoitan ja joihin tekstissäni viittaan, niin jokainen voi katsoa ns. oikeaa tietoa asioista ilman disinformaatiota, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta väärää tai vääräksi väritettyä tietoa.
Tuo tämän kirjoittamisen laukaissut paikkakuntani lähihistoriaa käsittelevä ryhmä on sellainen, johon aikanaan liityin varmaan yhtä innokkaana kuin monet muutkin. Se tarjosi minullekin, joka en kuitenkaan ole ns. paikkakuntalainen, täällä syntynyt tai lapsuuttani täällä viettänyt, oivallisen mahdollisuuden tutustua oman paikkakuntani lähihistoriaan. Kirjoitinkin sinne, laitoin jopa harvinaisia kuvia ja piirustuksia, joita hallussani on, mutta … poistin ne sittemmin.
Törmäsin siellä – joskaan en itseeni kohdistuvana – melkoiseen nurkkapatriotismiin, joka pian kääntyi jopa sellaiseksi, että itse sanoisin sen olevan jo jonkin asteista vihapuhetta. Nurkkapatriotismi ei ole tällaiselle savolaiselle pikkukaupungille mikään outo ilmiö. Jo 1970-luvun puolivälissä, kun muutimme tänne nuorena avioparina Pohjois-Karjalasta, oli vaikea päästä kiinni paikkakunnan sosiaalisiin ympyröihin, vaikka kuinka sosiaalinen karjalainen olinkin. Silloin täällä merkitsi paljon se, kenen poika tai tyttö olit ja mitä teit työksesi. Oliko työssä omin avuin vai sukulaisten masinoimana, nepotismin, korrruption tai jonkin muun "hauskan" asian siivittämänä. Me olimme tulleet omin avuin – tai kuten paikkakuntalaiset sanoivat: "olimme junantuomia" – ja sukumme asuivat Pohjois-Karjalassa, josta muiden tänne muuttaneiden muiden ”sudeettikarjalaisten” kanssa tutustuimme, ystävystyimme ja loimme omat piirimme, kun emme muualle mukaan mahtuneet.
Vuosien kuluessa etenin "urallani" ja kohosin omassa ammatissani merkittävämpään asemaan. Silloin oli melko outoa huomata, että se nosti minun paikallis-savolaisuuteni astetta selvästi. Meitä alettiin kutsua jo ”aboriginaalien” savolaisten luo kylään, olinhan tämän paikkakunnan historiaan liittyvän merkittävän laitoksen esimies. Onneksi siinä vaiheessa oli jo asia käynyt selväksi, emmekä joutuneet uusimaan omaa sosiaalista ympäristöämme tuon kommerverkin takia. Mutta kaikki tuo on ollut varmaan oppina elämään ja nyt, kun lueskelen noita ko. ryhmän somesivuja, ajattelen asioita myös tuollaisen suodattimen kautta.
Tuo henkilöasia on toinen ko. sivuston suuri ongelma. Siellä kerrotaan paljon tarinoita mm. koulu- ja opiskeluajoista – yhdestä ihmisen elämän tärkeästä ajanjaksosta. Mutta samalla noihin kertomuksiin sisältyy usein morkkausta, halveksuntaa ja pahoja sanoja joistain henkilöistä, jotka eivät enää voi puolustautua, kun ovat kuolleet. Elävät voivat aina nostaa kunnianloukkauksesta prosessin, jos niin katsovat, mutta eivät sitä ehkä kuitenkaan tee. Tuollaisen puheen salliminen oli suuri virhe ylläpidolta. Itsekin luin sellaisia juttuja tutuistani – elävistä ja kuolleista, ja kauhistelin sekä tietysti odotin, milloin kolahtaa omalle kohdalle. Voihan olla, että on jo kolahtanut, koska lopetin sivuston seuraamisen (lukemisen) ajoissa, niin sitä en tiedä. Syitä morkkaamiseeni toki löytyy varmasti, sitä en epäile hetkeäkään.
Tällaisissa asioissa kun aina on ne kaksi puolta – toisen (morkkaajan) näkökanta ja asianosaisen (kohteena olevan) näkökanta ja ne voivat poiketa ”oikeellisuudessaan” melkoisestikin. Opetus- ja lääkintä- sekä sosiaalialan ihmisten kohdalla heitä sitoo lakisääteinen vaitiolovelvollisuus, joka pitää puolustautumisen mahdottomana, vaikka kuinka kyse olisi ollut millaisesta väärästä tai joskus jopa lähes rikollisesta toiminnasta, johon asia saattaa joskus liittyä. Samoin lapsi koulussa, potilas lääkärissä tai asiakas sosiaalitoimessa on varmasti kokenut asiat tapahtumahetkellä aivan toisin, kuin se toinen osapuoli, joten niiden asioiden kaivaminen ei paljon mainetta ja kunnia tuo kenellekään. Lienee siksi turhaa touhua ja vaikeasti todistettavaa niin, että sillä olisi jotain arvoa – muuta kuin häijyn huhun arvo. Siksi ylläpidon tulisi puuttua noihin ylilyönteihin voimakkaasti ja tarmolla.
Niissä ryhmissä, joissa itse toimin, häiriköt tai jopa sellaiset, jotka jossain toisessa ryhmässä on häiriköiksi aiemmin todettuja, jäävät tylysti rannalle. Jos ryhmässä joku häiriköi, asiaan puuttumiskynnys on matala. Ensin varoitus, mykistäminen ja tarvittaessa ensin määräaikainen sitten pysyvä poistaminen ryhmästä. Ja asian varmistaa se, että samoin ajattelevia ylläpitäjiä on ryhmässä useita. Ei tarvitse olla yksin.
Yhden ongelmakohdan otan vielä lyhyesti esiin ennen tämän toisen blogijutun lopettamista. Se on tekijänoikeuksien kunnioittaminen myös someryhmissä. Valokuvilla kaikilla on joku, joka on sen joskus ottanut ja kuvan tekijänoikeuksilla oma määräaikansa. Kuvia ei voi ihan noin vain heittää someen kopioituina kirjoista tai tietämättä se ottajaa. Se voi joskus käydä kalliiksi. Itse olen jossain vaiheessa lähettänyt suolaisen laskun omien kuvieni käyttämisestä luvatta kaupallisilla sivuilla ja toisessa tapauksessa tein jopa rikosilmoituksen poliisille. Moisten tapauksen muistelu on epämiellyttävä muisto, joiden en toivo toistuvan. Siihenkin voivat ylläpitäjät vaikuttaa suuresti. Ylläpitäminenkin on tehtävä, johon pitää kouliutua ja ehkä joskus jopa hieman opiskella. Ja laittaa innostus syrjään, järkevän ajattelun tieltä.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti