Fb-kaverini, joskus kauan sitten jollain tiedottamiseen liittyvällä kurssilla tapaamani luterilainen pappi, TT Meri-Anna Hintsala, nykyinen Vantaan luterilaisten seurakuntien viestintäpäällikkö, kirjoitti asiaa nettijutussaan. Siteeraan muutamaa kohtaa tässä.
”Seurakuntien toiminnassa viestinnän merkitys on jatkuvasti kasvanut viime vuosikymmeninäa. Samaan aikaan yhteiskunnassa on ollut käynnissä valtava murros, jossa digitalisaatio, kirkon aseman heikkeneminen ja moniarvoistuminen saattoivat kirkon uuteen tilanteeseen.”
”Yhteiskunnassa käytävän keskustelun mediakeskeisyys on saanut organisaatiot tilanteeseen, jossa ne joutuvat mukautumaan median logiikkaan.”
”[Luterilaisen] Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimusten mukaan seurakuntien perustyö tavoittaa jäsenistä noin 20 prosenttia, kun noin 70 prosenttia tavoitetaan vain viestinnän ja median välityksellä.”
Tärkeitä huomioita, jotka ilmeisesti omalta kirkoltamme ovat jääneet lähes huomaamatta. Erääseen jokunen aika sitten käytyyn keskusteluun viitaten muistelen nähneeni jutustelun, jossa eräs kirkon kanssa tekemisissä oleva kyseli kollegoiltaan kirkkomme tiedotusstrategiaa, johon silloin eräs asioista vastaava vastasi: ”Mitä strategiaa?”
Olen itse ollut jossain vaiheessa sellaisessa luottamustehtävässä, että saatoin vaikuttaa vähäiseltä osaltani suoraan tällaisiin asioihin. Silloin – lienee ollut joskus 2000-luvun alkumetreillä – tein kirkolliskokouksessa aloitteen yhteisen kirkon tiedotuslehden perustamisesta. Taustalla oli silloin mm. tuon alussa mainitsemani henkilön tapaaminen eräässä tiedotusta koskevassa seminaarissa ja aktiivisesti parempaa tiedotusta haluavien ortodoksien kokoontuminen muistaakseni Helsingissä pohtimaan tiedotuksen parantamista.
Tuossa jälkimmäisessä tilaisuudessa en jostain syystä ollut – taisin olla silloin sairaana – mutta poikani siihen osallistui ja soitti, että voisinko tehdä nimissäni virallisena edustajana aloitteen tuosta yhteisestä lehdestä. Myönnyin ja sain tekstin allekirjoitettavaksi ja edelleen toimitettavaksi kirkolliskokoukselle, joka ei sitten sillä erää saanut lehteä aikaiseksi, vaikka yritin sitä pehmentää kokouksessa ehdotuksella yhteisestä tiedottamisesta tehokkaammin ja laajemmin alkuun lehdenomaisesti netissä. Ei mennyt läpi, kun oli omia mainoita seurakuntalehtiä, joita ei raskittu lakkauttaa ja perustaa yhtä toimivaa lehteä.
Sittemmin hieman myöhemmin asiaan puuttui yksi piispoistamme, joka melkein diktatorisin toimin lakkautti parhaan silloin ilmestyneen ortodoksisen lehden ja yhdisti sen toiseen – ihan kohtuullisesti toimivaan lehteen – mutta pakolla.
Tällä hetkellä lehtiä taitaa toimia seurakuntatasolla kolme, neljä, joista kaikki yhtä lukuunottamatta leviävät useamman seurakunnan alueelle. Netissä kukkivat kymmenet ”kukkaset”, seurakuntien omat nettisivut, joiden kirjo on melko laaja. Niiden lisäksi on valtakunnallisia ja eri organisaatioiden sivuja sekä joillakin seurakunnilla ja kirkolla vielä muunkielisiä sivuja. Niin ja sitten on noit (tai näit) vapaaehtoisten toimijoiden toimittamia nettisivustoja, joita kai virallisesti ei kirkon silmissä ja mielessä ole olemassakaan.
Melko kirjava käytäntö, josta toki silti löytää helmiäkin, mutta muutoin ainakin joiltain osin tiedotus ja viestintä on tasoa, josta M-A Hintsala kertoo kolumnissaan: ”Maaseutumaisessa yhteiskunnassa seurakunnille riitti ihmisten tavoittamiseen Ilmoitukset paikallislehdissä ja ilmoituslehtiset.”
Niin kauan kuin kirkkomme ei tosissaan satsaa viestintään ja tiedottamiseen, jälki on sitä, miltä se näyttää nyt olevan. Viestinnästä vastaavan tulisi olla entistä enemmän vapaa tiedottamaan ammatillisesti, piispoista tai kenestäkään muista tolkuttomasti riippumatta. Se ei tarkoita suinkaan kirkon vastaista tai kielteistä tiedottamista, vaan rehellistä, ammattimaista tiedottamista. Rehellisessä tiedottamisessa muuten kerrotaan kai se, mitä ihan ”ortodoksin oikeasti” on tapahtunut, ei se, mitä piispa tai kirkkoherra olisi toivonut tapahtuvan, muttei sitten tapahtunutkaan.
Aiemmin erilaisiin kirkkomme hallinnollisiin, ammatillisiin tehtäviin edellytettiin ensin teologista tuntemusta ja vasta sitten vasta ammatillista osaamista. Tilanne johti helposti siihen, etteivät asioita osaavat ammatillisesti pätevimmät suinkaan hakeneet toimia ja sitten tietysti tulleet valituiksi niihin. Saatoi kai pahimmillaan olla, että jouduttiin palkkaamaan vilttiketjusta. Hieman samanlaisia rekrytointeja vaikuttaisi kuulemma tapahtuneen ihan viime päivinäkin – nyt ei tosin viestinnässä.
Jos nyt ajatellaan vaikka viestinnästä päättävää ja sitä johtavaa työntekijää, lienee tärkeintä, että hän osaa hallitsemansa alan melko laajasti. Nykyisin se ei ole enää printtimaailmaa, nyt se on – kuten Hitsalakin tekstissään sen noteeraa – mediamaailmaa, joka vaatii erilaisen ja laajemman osaamistason. On hallittava digilisaation mukanaan tuomat laitteet ja vempaimet, niiden OIKEA käyttä OIKEISSA paikossa OIKEILLA tavoilla. Siis ei riitä, että osaa laittaa kuvan ja tekstin nettiin. Pitää osata enemmän – mihin mediaan, millaisen, milloin, missä formaatissa, jne.
Näiden mediataitojen lisäksi omasta mielestäni muutkin osaamis- ja johtamistaidot korostuvat nykyviestinnässä. Ei ole enää omassa offisissaan jurottavia päätoimittajia, joilla ei ollut suuremmin mitään sosiaalisia taitoja tai sujuvaa kanssakäymistä ympäröivän yhteiskunnan tai edes toisinaan oman edes oman viiteryhmänsä kanssa. Nyt tarvitaan sosiaalisesti taitavia ihmisiä, jotka pärjäävät kaikkien kanssa . Niiden – anteeksi meidän – hankalienkin kanssa.
nettihoukka
P.P.S Joskohan nyt tulisi uni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti