Yritin tässä äskettäin saada ylläpitäjät erottamaan minut eräästä ammatissa toimivien opettajien Facebook-ryhmästä, koska olen ollut nyt eläkkeellä jo noin kymmenen vuotta opetusalan virasta, enkä enää osaa opettaa vaikka kokemusta olisikin. Minusta kun nykyaikainen opetustaito ja -kyky ovat jotain muuta kuin pelkää elämänkokemusta. Eivät ainakaan heti suostuneet erottamaan, enkä nyt itsekään eroa, vaikka sen voisin ja osaisin tehdä.
Syy tuollaiseen offensiiviin oli vain osaksi omaehtoista, itsestä johtuvaa. Enemmän siihen vaikutti tuo oman ympäröivän maailman katselu ja kuuntelu ja ympäröivän elämän analysointi. Kouluopetus elää valtavassa murroksessa, opetusmenetelmät ovat muuttuneet melko kokonaisvaltaisesti, sisällöt siinä ohessa, välineet ovat täysin muuttuneita, mutta opettajat eivät noin yleensä ottaen ole muuttuneet – mikä on osin hyvä asia, mutta samalla se osin on todella paha asia.
Osin tuota omaa rooliani olla puuttumatta asioihin, joita en enää nykymittarilla mitaten osaa, kuvaa tarina autonasentajasta, joka työskenteli todella modernissa tietokoneistetussa korjaamossa ja jonne vanha asentaja toi oman autonsa huoltoon. Vanha asentaja ei osannut olla hiljaa, kun nuori asentaja teki korjausanalyysia ja töitä tietokoneen avulla, vaan oli yhtenään neuvomassa, miten tuostakin selviydyttiin ennen pelkällä vasaralla ja jakoavaimella.
Samoin se on minulla ja varmaan useimmilla kaltaisillani, vanhat metodimme ovat monin osin jo aikansa eläneitä ja opetuksessa on siirrytty uusiin, usein parempiin menetelmiin. Vanha perinteinen opetustaito on sama nyt kuin se oli ennen, mutta nyt vaaditaan jo ehkä enemmän erilaisten osaajien käsittelyä kuin ennen. Ennen oli oletuksena melkeinpä vain se, että sama setti koko porukalle, oli vastaanottokyky sitten mitä tahansa. Se, missä nykyään on menty ehkä osin takapakkia, on opettajan oman persoonallisuuden merkitys ja sen korostaminen. Nykyisin lienevät opet enemmän robotiikasta puhuvia teknokraatteja kuin elävästä elämästä tarinoivia opettajia, jollainen ainakin uskonnonopettajan mielestäni pitäisi olla.
Toinen tuolla koulumaailmassa suuresti jylläävä asia on kovinkin lähellä sydäntäni, vaikka eläkkeellä olenkin. Se on oman ortodoksisen uskonnon opetus, UO. Se oli – vaikka viimeiset kaksikymmentä vuotta rehtorina toiminkin – toinen erikoistumisaineeni. Se toinen oli muuten matematiikka! Heh!
Siinäkin, kuten kaikessa opetuksessa, kehitys on todella ”kehittynyt” . Tosin mielestäni monelta osin huonoon suuntaan. Lähinnä tarkoitan tällä noita yrityksiä muuttaa opetuksen sisältö enemmän luterilaiseksi sekulaariksi uskontotiedoksi ja liittää Raamatun tutkimisen oheen Koraanin tutkiminen. Ei oikein satu ortodoksiseen pirtaan moinen "ekumenia".
Hieman – tai voihan olla, että enemmänkin kuin hieman – ilkeästi sanottuna tämän päivän uskonnon opetuksessa – ja eritoten toisen ehkä hieman meidänkin oman kansankirkkomme uskonnon opetuksessa – on paljon puutteita osaamisessa, varsinkin kai oman aineen hallinnassa. Syy lienee tämä nykyajan meno ja meininki, maallistumisen korostuminen ja kirkon, uskonnon sekä uskonnollisuuden, uskonnollisten tapojen ja käytänteiden väheneminen jopa loppuminen. Osin tuolla toisen kirkon puolella syitä voisi vaikka etsiä myös opetettavan opin ohuudesta, sen sisällöttömyydestä. Eivät tosin oman UO:nkaan opet paljoa helpommalla pääse, paljon olisi sielläkin petrattavaa, joka voimallisimmin ilmenee hyvän ja toimivan opetusmateriaalin (lue: kirjojen tai opetusohjelmien) puuttumisena ja aivan käsittämättömänä asiasta parkumisena.
Voivottelemalla asiat eivät parane, ongelmiin tulee puuttua ja tehdä jotain konkreettisempaa kuin voivotella. Vaikka juuri tuossa oppimateriaaliasiassa. Siitä huolimatta, että itse olen ”vanhan liiton mies” ja arvostan kirjaa yli kaiken, en välttämättä katsoisi asian olevan sama nykyisten oppilaiden kohdalla. Oma kokemukseni kuitenkin tästä asista on kovinkin ohutta ja perustuu oikeastaan melkeinpä vain oman toisen opettajapoikani (joka tosin ei enää ole vuosiin toiminut koulussa opettajana) ja omien vunukoiden, lapsenlapsieni, kokemuksiin ja heiltä saatuun tietoon ja nähtyyn kokemukseen.
Jos kirkkokunnallamme on varaa tuhlata satojatuhansia euroja aivan käsittämättömiin oikeusprosesseihin, voisiko ajatella, että moiset rahat käytettäisiin opetuksen kehittämiseen, oppimateriaalin tuottamiseen ja opettajien kouluttamiseen.
Puutun vielä tuohon viimeiseen – kouluttamiseen – ja kerron tarinan omasta koetusta elämästä koulussa siinä mielessä, ettei tuolla saralla niin kovin paljoa edistystä ole kuitenkaan tapahtunut. Ollessani rehtorina, odotin ja osin määräsinkin – silloin kun se oli mahdollista ja tarkoituksenmukaista – opettajia erilaisiin jatko- ja lisäkoulutuksiin. Siihen aikaan kuuma kysymys oli tietokoneiden tulo opetukseen. Ette arvaakaan, miten moni opettaja silloin antoi minulle vastauksen, ettei hän tule loppu-uransa aikana edes koskettamaan tietokonetta, joka on ihan turha väline ja jota hän ei myöskään tule koskaan tarvitsemaan elämässään ja työssään.
No – olisin varmasti yrittänyt ymmärtää asian, jos virkavuosia olisi ollut sanojalla pari – kolme, mutta kun niitä pahimmillaan oli pitkälti toistakymmentä tai jopa enemmän. Mutta asenne kertoi jotain ja pelkään, ettei tuota asennevammaa ole kuitenkaan saatu kokonaan häviämään. Minusta tuo parkuminen oppikirja-asiassa viittaa hieman siihen suuntaan.
Samoin voisi sanoa asenteen olevan vinksallaan, kun samaan aikaan opet kouluissa valittavat, etteivät vanhempainiltoihin tule niiden lasten vanhemmat, joiden siellä pitäisi ehdottomasti olla ja vastaavasti opettajia kouluttavat manailevat, ettei koulutuksessa ole ollenkaan niitä opettajia, joiden pitäisi siellä ehdottomasti olla.
Yhteiskunnan teknistyminen ja digilisaatio ovat melkoisesti muuttaneet kaikkien – ei pelkästään uskonnon tai muidenkaan aineiden opettajien – mielipiteitä. Nykyisin ei enää käytetä käteistä niin kuin ennen, matkaliput ja lukuisat muutkin hyödykkeet tai myös turhakkeet ostetaan netistä, rahaa ei saa pankeista, vaan joistain rakosista seinässä, pankkikirjoja ei ole eikä pankkivirkailija (joita ei myöskään enää ole paljoakaan) merkitse joka kerta rahaa nostaessa tai palkan saapuessa ottoa tai panoa pankkikirjaan, vanhempien kanssa ei enää keskustella reissuvihkojen avulla, puhumattakaan, että kasvokkain, vaan nykyään se tekee kai joku Vilma, kaupassa maksetaan matkapuhelinta vilauttamalla, lakupötköjä ei enää saa kymmenellä pennillä, ei edes kymmenellä sentilla ja sen pituuskaan ei enää ole edes tuota kymmentä senttiä. Voi, mitä kaikkea olemmekaan saaneet ja mitä menettäneet. Useimpien perään en kuitenkaan itke, ehkä tuon lakun. Huoh!
Ennen opettajalla oli ihan opettajan oikeasti aikaa tarinoillekin, nyt ne hoitaa älylaite tai tietokone. Tosin ennen oppilaatkin halusivat kuulla tarinoita, nykyisillä ei taida enää riittää siihen kiinnostus eikä pinna, eikä opettajilla aika. Mutta kerronpa kuitenkin tähän loppuun minäkin vielä yhden tarinan, jossa kinkun paiston voi hyvällä mielikuvituksella rinnastaa vaikka …
Aviomies ihmetteli joka joulun alla, miksi vaimo leikkaa kinkusta potkan pois ennen uuniin laittamista. Vastaus oli aina: ”Koska äitikin teki niin.” Koska äiti eli vielä, ei kun hänen luo saman kysymyksen kera. Ja yllätys, yllätys, vastaus oli: ”Koska äitikin teki niin.” Mummo oli vielä teräskunnossa ja porukka marssi hänenkin tykönsä ja teki saman kysymyksen. Nyt tulikin jo erilainen vastaus. Hän kertoi, että siihen aikaan – siis viime sotien aikana – ei ollut hyviä ja tilavia sähköuuneja, kuten nykyään on. Jotta kinkku olisi mahtunut pieneen uuniin, siitä piti leikata potka pois.
Näin siis tytär ja tyttären tytär jatkoivat perinteitä kyselemättä ja pohtimatta sen mielekkyyttä. Tarvittiin – no ainakin tässä asiassa – aviomies selvittämään asian. Näinhän se usein on ja syitä on varmaan monia. Yhden kuulin tänä aamuna telkkarista, jossa aivotutkija taisi sanoa, että mies ajattelee vain toisella aivopuoliskolla ja nainen molemmilla. Näin naiselle tulee laajempi käsitys asiasta, mutta samalla se saattaa olla hieman tunnepitoisempi, kun taas miehellä ajatus pysyy viileän kylmänä. Mutta tuo tarina viekin ajatukset sitten ihan muualle, joten olkoon.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka
Syy tuollaiseen offensiiviin oli vain osaksi omaehtoista, itsestä johtuvaa. Enemmän siihen vaikutti tuo oman ympäröivän maailman katselu ja kuuntelu ja ympäröivän elämän analysointi. Kouluopetus elää valtavassa murroksessa, opetusmenetelmät ovat muuttuneet melko kokonaisvaltaisesti, sisällöt siinä ohessa, välineet ovat täysin muuttuneita, mutta opettajat eivät noin yleensä ottaen ole muuttuneet – mikä on osin hyvä asia, mutta samalla se osin on todella paha asia.
Osin tuota omaa rooliani olla puuttumatta asioihin, joita en enää nykymittarilla mitaten osaa, kuvaa tarina autonasentajasta, joka työskenteli todella modernissa tietokoneistetussa korjaamossa ja jonne vanha asentaja toi oman autonsa huoltoon. Vanha asentaja ei osannut olla hiljaa, kun nuori asentaja teki korjausanalyysia ja töitä tietokoneen avulla, vaan oli yhtenään neuvomassa, miten tuostakin selviydyttiin ennen pelkällä vasaralla ja jakoavaimella.
Samoin se on minulla ja varmaan useimmilla kaltaisillani, vanhat metodimme ovat monin osin jo aikansa eläneitä ja opetuksessa on siirrytty uusiin, usein parempiin menetelmiin. Vanha perinteinen opetustaito on sama nyt kuin se oli ennen, mutta nyt vaaditaan jo ehkä enemmän erilaisten osaajien käsittelyä kuin ennen. Ennen oli oletuksena melkeinpä vain se, että sama setti koko porukalle, oli vastaanottokyky sitten mitä tahansa. Se, missä nykyään on menty ehkä osin takapakkia, on opettajan oman persoonallisuuden merkitys ja sen korostaminen. Nykyisin lienevät opet enemmän robotiikasta puhuvia teknokraatteja kuin elävästä elämästä tarinoivia opettajia, jollainen ainakin uskonnonopettajan mielestäni pitäisi olla.
Toinen tuolla koulumaailmassa suuresti jylläävä asia on kovinkin lähellä sydäntäni, vaikka eläkkeellä olenkin. Se on oman ortodoksisen uskonnon opetus, UO. Se oli – vaikka viimeiset kaksikymmentä vuotta rehtorina toiminkin – toinen erikoistumisaineeni. Se toinen oli muuten matematiikka! Heh!
Siinäkin, kuten kaikessa opetuksessa, kehitys on todella ”kehittynyt” . Tosin mielestäni monelta osin huonoon suuntaan. Lähinnä tarkoitan tällä noita yrityksiä muuttaa opetuksen sisältö enemmän luterilaiseksi sekulaariksi uskontotiedoksi ja liittää Raamatun tutkimisen oheen Koraanin tutkiminen. Ei oikein satu ortodoksiseen pirtaan moinen "ekumenia".
Hieman – tai voihan olla, että enemmänkin kuin hieman – ilkeästi sanottuna tämän päivän uskonnon opetuksessa – ja eritoten toisen ehkä hieman meidänkin oman kansankirkkomme uskonnon opetuksessa – on paljon puutteita osaamisessa, varsinkin kai oman aineen hallinnassa. Syy lienee tämä nykyajan meno ja meininki, maallistumisen korostuminen ja kirkon, uskonnon sekä uskonnollisuuden, uskonnollisten tapojen ja käytänteiden väheneminen jopa loppuminen. Osin tuolla toisen kirkon puolella syitä voisi vaikka etsiä myös opetettavan opin ohuudesta, sen sisällöttömyydestä. Eivät tosin oman UO:nkaan opet paljoa helpommalla pääse, paljon olisi sielläkin petrattavaa, joka voimallisimmin ilmenee hyvän ja toimivan opetusmateriaalin (lue: kirjojen tai opetusohjelmien) puuttumisena ja aivan käsittämättömänä asiasta parkumisena.
Voivottelemalla asiat eivät parane, ongelmiin tulee puuttua ja tehdä jotain konkreettisempaa kuin voivotella. Vaikka juuri tuossa oppimateriaaliasiassa. Siitä huolimatta, että itse olen ”vanhan liiton mies” ja arvostan kirjaa yli kaiken, en välttämättä katsoisi asian olevan sama nykyisten oppilaiden kohdalla. Oma kokemukseni kuitenkin tästä asista on kovinkin ohutta ja perustuu oikeastaan melkeinpä vain oman toisen opettajapoikani (joka tosin ei enää ole vuosiin toiminut koulussa opettajana) ja omien vunukoiden, lapsenlapsieni, kokemuksiin ja heiltä saatuun tietoon ja nähtyyn kokemukseen.
Jos kirkkokunnallamme on varaa tuhlata satojatuhansia euroja aivan käsittämättömiin oikeusprosesseihin, voisiko ajatella, että moiset rahat käytettäisiin opetuksen kehittämiseen, oppimateriaalin tuottamiseen ja opettajien kouluttamiseen.
Puutun vielä tuohon viimeiseen – kouluttamiseen – ja kerron tarinan omasta koetusta elämästä koulussa siinä mielessä, ettei tuolla saralla niin kovin paljoa edistystä ole kuitenkaan tapahtunut. Ollessani rehtorina, odotin ja osin määräsinkin – silloin kun se oli mahdollista ja tarkoituksenmukaista – opettajia erilaisiin jatko- ja lisäkoulutuksiin. Siihen aikaan kuuma kysymys oli tietokoneiden tulo opetukseen. Ette arvaakaan, miten moni opettaja silloin antoi minulle vastauksen, ettei hän tule loppu-uransa aikana edes koskettamaan tietokonetta, joka on ihan turha väline ja jota hän ei myöskään tule koskaan tarvitsemaan elämässään ja työssään.
No – olisin varmasti yrittänyt ymmärtää asian, jos virkavuosia olisi ollut sanojalla pari – kolme, mutta kun niitä pahimmillaan oli pitkälti toistakymmentä tai jopa enemmän. Mutta asenne kertoi jotain ja pelkään, ettei tuota asennevammaa ole kuitenkaan saatu kokonaan häviämään. Minusta tuo parkuminen oppikirja-asiassa viittaa hieman siihen suuntaan.
Samoin voisi sanoa asenteen olevan vinksallaan, kun samaan aikaan opet kouluissa valittavat, etteivät vanhempainiltoihin tule niiden lasten vanhemmat, joiden siellä pitäisi ehdottomasti olla ja vastaavasti opettajia kouluttavat manailevat, ettei koulutuksessa ole ollenkaan niitä opettajia, joiden pitäisi siellä ehdottomasti olla.
Yhteiskunnan teknistyminen ja digilisaatio ovat melkoisesti muuttaneet kaikkien – ei pelkästään uskonnon tai muidenkaan aineiden opettajien – mielipiteitä. Nykyisin ei enää käytetä käteistä niin kuin ennen, matkaliput ja lukuisat muutkin hyödykkeet tai myös turhakkeet ostetaan netistä, rahaa ei saa pankeista, vaan joistain rakosista seinässä, pankkikirjoja ei ole eikä pankkivirkailija (joita ei myöskään enää ole paljoakaan) merkitse joka kerta rahaa nostaessa tai palkan saapuessa ottoa tai panoa pankkikirjaan, vanhempien kanssa ei enää keskustella reissuvihkojen avulla, puhumattakaan, että kasvokkain, vaan nykyään se tekee kai joku Vilma, kaupassa maksetaan matkapuhelinta vilauttamalla, lakupötköjä ei enää saa kymmenellä pennillä, ei edes kymmenellä sentilla ja sen pituuskaan ei enää ole edes tuota kymmentä senttiä. Voi, mitä kaikkea olemmekaan saaneet ja mitä menettäneet. Useimpien perään en kuitenkaan itke, ehkä tuon lakun. Huoh!
Ennen opettajalla oli ihan opettajan oikeasti aikaa tarinoillekin, nyt ne hoitaa älylaite tai tietokone. Tosin ennen oppilaatkin halusivat kuulla tarinoita, nykyisillä ei taida enää riittää siihen kiinnostus eikä pinna, eikä opettajilla aika. Mutta kerronpa kuitenkin tähän loppuun minäkin vielä yhden tarinan, jossa kinkun paiston voi hyvällä mielikuvituksella rinnastaa vaikka …
Aviomies ihmetteli joka joulun alla, miksi vaimo leikkaa kinkusta potkan pois ennen uuniin laittamista. Vastaus oli aina: ”Koska äitikin teki niin.” Koska äiti eli vielä, ei kun hänen luo saman kysymyksen kera. Ja yllätys, yllätys, vastaus oli: ”Koska äitikin teki niin.” Mummo oli vielä teräskunnossa ja porukka marssi hänenkin tykönsä ja teki saman kysymyksen. Nyt tulikin jo erilainen vastaus. Hän kertoi, että siihen aikaan – siis viime sotien aikana – ei ollut hyviä ja tilavia sähköuuneja, kuten nykyään on. Jotta kinkku olisi mahtunut pieneen uuniin, siitä piti leikata potka pois.
Näin siis tytär ja tyttären tytär jatkoivat perinteitä kyselemättä ja pohtimatta sen mielekkyyttä. Tarvittiin – no ainakin tässä asiassa – aviomies selvittämään asian. Näinhän se usein on ja syitä on varmaan monia. Yhden kuulin tänä aamuna telkkarista, jossa aivotutkija taisi sanoa, että mies ajattelee vain toisella aivopuoliskolla ja nainen molemmilla. Näin naiselle tulee laajempi käsitys asiasta, mutta samalla se saattaa olla hieman tunnepitoisempi, kun taas miehellä ajatus pysyy viileän kylmänä. Mutta tuo tarina viekin ajatukset sitten ihan muualle, joten olkoon.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti