Ortodoksinen identiteettikriisi

Olen viime aikoina pohtinut tuota otsikon sanaparia: ortodoksinen identiteettikriisi. Olisi varmaan viisasta yrittää ensin avata jollakin tavoin nuo sanat sana kerrallaan.

Sana ”ortodoksinen” käännetään usein suomalaiseksi versioksi: oikeauskoinen, vaikka mene ja tiedä, olisiko oikeampi muoto oikein uskova tai ehkäpä oikein ylistävä, sillä kreikankielessä ορθός+δόξα (siis orthos+doksa) tarkoittaa ’oikea’ ja ’ylistys’. Oikein ylistävä on siksi minun mielestäni jossain määrin eri kuin oikeauskoinen.

Identiteetti taas johtuu latinasta sanasta idem (’sama’) ja se määritellään usein ihmisen yksilölliseksi käsitykseksi itsestään. Identiteetin perustana ovat ihmisten omat persoonalliset ominaisuudet, jotka voivat muuttua tai kehittyä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.

Identiteettikriisi lienee sitten kriisi - ihmisen kohtaama uusi tilanne, jossa aiemmin opitut ongelmanratkaisukeinot eivät välttämättä toimi. Tuo sana on tullut kreikan sanasta krisis (’päätös’) eli se on käännekohta, jossa yksilön tulevaisuuden suunta mahdollisesti määräytyy paremmaksi tai huonommaksi toimiemme mukaan.

Miksi sitten olen pohtinut tuollaista kriisiä? Syyt löytyvät omasta organisaatiostani, Suomen ortodoksisesta kirkosta, johon kuulun ja jonka uskoa tunnustan. Kirkon hallinnossa olevat ihmiset ovat minun – ja varmaan monen muunkin – mielestä toimineet oudosti, sanoisin jopa aivan päättömästi. Minun on vaikea sanoa oikein vai väärin, kun en tunne kuitenkaan asioita riittävästi ja oma suuntautumiseni ei ole juridiikka eikä edes laajemmin teologiakaan. En suinkaan myöskään sanomisillani puolustele sitä, että ne henkilöt, jotka ovat olleet noiden kirkon turbulenssien kohteena, ”uhreina”, olisivat omalta osaltaan täysin syyttömiä – sitä minä en tiedä, enkä osaa sanoa – ja siksi suhtaudun asioihin kuitenkin tietyllä varauksella, uteliaisuudella ja yritän olla sotkematta puuroja ja vellejä keskenään.

Kyseessä ovat siis kirkossamme hallinnolliset asiat, eivät teologiset. Kyse ei ole uskon dogmeista, vaan enemmän byrokraattisista maallisista päätöksistä ja hallinnon jäykkyydestä. Asiat eivät siis ole vähentäneet uskoani kirkkoon – tai me ortodoksit sanomme usein Kirkkoon – vaan enemmänkin kirkon piirissä toimiviin ihmisiin ja kirkon hallintoon.

Siksi pitää heti sanoa sekin, ettei asia ole aiheuttanut uskonkriisiä tai edes identitettikriisiä – ainakaan minulla – vaan epäilyn ihmisten toiminnasta ja sen järkevyydestä joissain tapauksissa, Se, mitä tuollainen sitten aiheuttaa, mihin se johtaa, yritän omalta katsontakannaltani nyt hieman raottaa itselleni ja muille.

Mennäänpä maallisemmalle puolelle. Viime aikoina on ollut uutisia suomalaisista, jotka ovat menneet sananmukaisesti ”retkuun” löytäessään erilaisia rakkauden kohteita netistä tai kuka mistäkin. Rahaa on lähetetty ”unelmien rakkaalle” jopa satoja tuhansia kovin heppoisin perustein. Viimeisimpänä autettiin maineikasta suomalaista artistia selviämään avioerostaan ja laitettiin tilille kymppitonni vai oliko se jopa pari. Onneksi vihmerä pankkivirkailija tajusi vedätyksen ja pelasti hullaantuneen fanin rahat.

Mistä tuollainen toiminta kertoo? Sitä samaa on muuten kirkonkin piirissä. Ollaan sokeita näkemään totuus ihmisestä, jonka asema omista sosiaalisista tai hierarkisista syistä johtuen on korkea – ainakin omassa mielessä. Tällaisia ihmisiä kirkossa ovat piispat ja papit, joiden oletetaan olevan savolaisittain ”kunnon immeisiä”.

Luotamme siis ihmisiin, auktoriteetteihin, joskus jopa ihan sokeasti, tai luottaen ”toisen luotettavan ihmisen” sanaan, ajattelematta tai tutkimatta itse. Luottamus on hieno asia ja toivon sitä olevan maailmassa enemmän, mutta luottamus pitää aina ansaita, se ei tule tittelien ja aseman mukana. Sen ovat hallituksemme ministeritkin viime aikoina huomanneet. Näin on myös piispoilla ja papeilla kuten meillä maallikoillakin.

Nyt sitten on tapahtunut monella taholla niin, että joku on pettänyt luottamuksen – yksi taloudellisilla ratkaisuillaan, toinen hallinnollisilla, kolmas ehkä juridisilla. Yksikään heistä ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole pettänyt teologisilla, uskonoppiin liittyvillä ratkaisuillaan. Joku voi tietysti väittää, että uskoon liittyy totuus, oikeamielisyys ja monia muita samanlaisia henkisiä arvoja, joita nuo ”luottamuksen menettäneet” on vääristellyt, pettäneet.

Suomessa on oikeuslaitos, joka ratkaisee asioita onneksi vielä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kaikkia käsitellen. Meillä ei ole mitään organisaatiota – ei Kirkkoa, eikä muutakaan – joka olisi oikeuslaitoksen yläpuolella tai tavoittamattomissa. Jos kirkon työntekijä tekee taloudellisen rikoksen tai muun rikoksen, häntä rankaistaan samoin, kuin muitakin. Mutta …

Nyt astuu kuvaan tuo idoliksi nostaminen, kädelle suuteleminen ja hierarkkinen asema, jossa me suomalaiset olemme todella outoja. Tai siis tuollaisten ihmisten (idolien) virheiden käsittelyssä me olemme outoja. Idoli ei monien miestä tee virheitä ja jos tekeekin, niistä pitää joko vaieta tai niitä ei saa repostella. Ei vaikka kyseessä olisi sadat tuhannet eurot ja/tai selvästi virkavirheestä omassa työssään. Muut asiat painavat enemmän: hyvä mies, hyvä pappi, hyvä piispa, hyvä ihminen, tehnyt paljon kirkon / seurakunnan / ihmisten eteen ja hyväksi, mutta tehnyt myös virheen, jopa rikoksen. Pitää olla armollinen.

Vankeuteen tuomittu voi seisoa rivistössä, josta valitaan uusi johtaja kirkolle. Asiasta tietävät eivät kerro siitä valitsijoille, se selviää ehkä lehdistä ja somesta. Rahaa voidaan tuhlata kaikenlaiseen muuhun kuin seurakunnalliseen toimintaan, vaikka matkatoimistoon, mutta kun sen tekee kirkon työntekijä, siihen ei voi puuttua. Organisaation johtajalta puuttuu täysin johtajan ominaisuudet ja organisaation asiat saadaan pian sekaisin, mutta johtajan erottamiseen menee liian kauan ja kun se saadaan tehdyksi, johtaja katoaa. Rahaa tuhlataan oikeudenkäynteihin ihan vain periaatteellisista syistä enemmän, kuin mitä olisi mennyt, jos asia olisi soviteltu heti alkuun. Seurakuntalaiset hajaantuvat meihin ja noihin toisiin.

Samaan aikaan somessa taistellaan samojen asioiden tiimoilta ja aiheutetaan lisää ongelmia. Tarkoitus on varmaan aiheuttaa ongelmia väärin tai hölmösti toimineille johtajille ja saada lohtua omaan pahoinvointiin tai väärinkohteluun, mutta ongelmat aiheutuvatkin ihan muualle, Kirkolle. Ihmiset eroavat myötätunnosta kirkosta ja toimivat sitä vastaan. Miksi?

En halua vastata kysymykseen noiden uusien ongelmien aiheuttajien osalta, mutta vastaan meidän niistä "nauttivien" seurakuntalaisten kannalta. Moni meistä – kuten edellä kirjoitin – on kovin ”idoliriippuvainen”, jopa addikti, eikä osaa välttämättä erottaa silloin hengellisyyttä ja pelastusta kirkon hallinnosta ja ihmisistä. Heidän normivastauksensa saattaa olla silloin: ”Eroan Kirkosta!”, kun pitäisi sanoa vain ”En pidä tuosta ihmisestä ja hän tyylistään toimia Kirkossa!”.

Ei Kirkko ole silloin paha, jos ihminen Kirkossa toimii pahasti ja väärin. Kirkko on Kristuksen ruumis ja aina hyvä, me ihmiset olemme langenneita ja voimme toimia väärinkin, meillä on vapaa tahto siihenkin. Kirkko ei toimi väärin. Jos – siis minun mielestäni – jos me toimimme Kirkkoa vastaan ja eroamme Kirkosta IHMISTEN takia, silloin toimimme todella väärin ja emme todellakaan ole silloin olleetkaan mitään oikeita ortodokseja ikinä.

Ei silloin ajatella asioita demokraattisten laitosten tai järjestysten tai elimien kautta, niin tärkeitä ja välttämättömiä kuin ne ovatkin. Ei silloin ajatella suomalaisen protestanttisen hallintokäytännön ja hallinnollisen perinteen mukaisesti. Ei ortodoksi noin toimi. Hän ajattelee – siis ortodoksi – aina omaa, lähimmäistensä ja ihmiskunnan pelastusta oman uskonsa kautta, olkoon se sitten vaikka joidenkin mielestä millaista utopiaa tahansa. Identiteettikriisikin on aina meille kaikille mahdollisuus. Se on sitä uskoa!

Hannu Pyykkönen
nettihoukka