Synkkää, synkkää on joka puolella

Synkeään syksytalviseen maisemaan ei tuo iloa vielä edes avaamattomat joulukojut.
[Kuva suurenee, kun klikkaat sirä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämä vuodenaika, syksy tai oikeammin jo talvi - varsinkin kun ei ole lunta maassa - on todella synkkää ja masentavaa aikaa. Valoa ei löydy päivän aikana useikaan kuin hieman keskipäivän molemmin puolin. Sisällä ollessa pitää olla valot koko ajan päällä, jotta edes näkisi jotain, lukea ja toimia. Tässä saa taistella oikein olan takaa, ettei kaamosmasennus selätä.

Tällaisen toimettomuuden hetkellä avasin kaiken lisäksi maanantaina 8.12. nauhoittamani (on muuten areenassa kuukauden) ohjelman, joka kertoi Suomessa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneestä kommunistista, ompelijatar Martta Koskisesta. Mielenkiintoinen ohjelma, mutta eipä tuo oikein mielialaa kohentanut. Päinvastoin - aloin pohtia meitä nykyajan ihmisiä. Olemmeko me vuosisatojen aikana oikeastaan oppineet yhtään mitään - ihmisinä.

Tänä päivänä me kovaan ääneen - ja minustakin ihan aiheellisesti - kauhistelemme vaikkapa taisteluja Syyriassa, Irakissa tai Afganistanissa ja siellä tehtyjä hirmutekoja. Samalla tosin kauhistelemme - ehkä vähemmän aiheellisesti - maahanmuuttajia, joita sieltä virtaa tuhansittain meillekin Suomeen. Ja samalla myös irvailemme toisaalla, kun osa tulijoista lähtee pois, koska katsovat - näin me pahansuovasti kai ajattelemme - etteivät he saa odottamaansa "palvelua" maastamme.

Myös oman maamme hallitus kiristää tulijoiden saapumisen ja tänne jäämisen ehtoja. Toisaalla mm. mediassa vertaillaan - minusta täysin virheellisesti - isovanhempiamme, Karjalan evakkoja, näihin maahanmuuttajiin. Toki asioilla on paljon yhtenäisyyksiäkin, mutta omassa maassaan evakoiksi joutuneita ja maan sisällä paikasta toiseen siirtyneitä ei voi verrata mielestäni vaikkapa näihin Lähi-idän pakolaisiin. Evakkojunissa ja muuten omilta asuinsijoiltaan pakenivat mummot, ukit, lapset äiteineen ja vaivaiset, muut olivat tavalla tai toisella mukana puolustamassa maatamme.

Yhteistä näillä kahdella ryhmällä on toki jotain. Jos vaikka melko tarkoitushakuisesti ottaisin yhden esimerkin. Kun evakot matkustivat junilla vähäiset mukaansa otetut nyytit mukanaan ja rakas ikoni kainalossaan, itkusilmin Karjalasta muualle Suomeen, eräällä asemalla oli heitä vastassa erään Suomessakin tällä hetkellä voimakkaasti lähetystyötään tekevän lahkon edustajia kitaroittensa kanssa soittamassa laulujaan ja huutamassa evakoille: "Miksi ette eläneen kunnolla ja hurskaasti, vaan teitte syntiä ja jouduitte nyt sitten lähtemään kotoanne! Jumala kostaa!" Siinä moni ortodoksinen mummo risti silmänsä ja jatkoi katkeraa itkuaan ja pohti samalla minne tässä onkaan joutumassa.

Samoin ovat varmasti pohtineet ne useat erilaisiin ortodoksisiin kirkkoihinkin kuuluvat pakolaiset, joita noissakin Irakista ja Syyriasta tulevissa pakolaisissa todennäköisesti on ollut, kun he ovat kohdanneet suomalaisten kielteiset ja jopa aggressiiviset vastaanotot ja pelottavan uhan vaikkapa tilapäisen kotinsa, vastaanottokeskuksen, polttamisesta.

Tuollaisetkin ajatukset risteilivät päässäni tuon dokumentin jälkeen, mutta myös se, mikä saa meidät ns. sivistyneet ihmiset käyttäytymään niin kuin nyt teemme tai kuten tekivät ne, jotka 40-luvulla - siis vain muutama kymmenen vuotta sitten - tuomitsivat tuon ompelijattaren kuolemaan ampumalla. Huomasin melko nopeaan yrittäväni puolustella noiden kuolemantuomion tekijöiden osuutta ajattelemalla, että entäpä jos ... sitä tai jos tätä. Melko pian huomasin ajatukseni turhaksi selittelyksi. Kyllä meidän pitää kaikissa olosuhteissa aina kunnioittaa elämää kuoleman sijasta.

Kun ajatukset olivat lähteneet synkille teilleen, ne varsin pian ajautuivat myös viime aikaisiin oman kirkkoni tapahtumiin. Viimeistään silloin huomasin olevani varsin samanlainen kuin muutkin. Helppoa on tuomita, mutta olisiko sille jotain vaihtoehtoa. En sitä tosin siinä asiaa pohtiessani löytänyt, sillä tuollainen toiminta vaatisi aina myös toiselta osapuolelta jonkinlaista vastaantuloa ja asioiden muuttamishalua heidänkin osalta. Ei siinä yleensä riitä se, että vain toinen osapuoli muuttuu, jos vastapuolena on taho, joka ulosmittaa sopivassa tilaisuudessa kaiken, minkä se voi.

Tuollaisen ajatuskulun jälkeen huomasin ymmärtäväni huomattavasti enemmän tuota onnetonta ompelijatar Koskista. Ehkä joskus on upeampaa pitää oma ideologiansa puhtaana ja jopa kuolla sen puolesta, jos siihen on aihetta. Pystypäin. Niin - ja onhan tuosta toki lukuisia esimerkkejä omasta kristinuskostamme, kun ajattelemme omia lukuisia uskonsa puolesta kuolleita marttyyrejämme. Sellainenhan tuo ompelijatarkin omalla tavallaan oli ja on ja luulen, että tuon hänen oman ideologiansa ihmisetkin samoin ajattelevat.

Meille vain näyttää useimmiten olevan mahdotonta ymmärtää toisten ideologioitten keinoja ja välineitä oman aatteensa levittämisessä. Ja tämähän näkyy tänä päivänä voimakkaasti juuri islamin ja kristinuskon välisissä kahnauksissa.

Varsin vaikuttava oli tuon "Ompelijatar"-dokumentin loppu, jossa Martta Koskinen sanoo sukulaisilleen lähettämässä kirjeessä hieman ennen teloitustaan vuonna 1943 mm. seuraavaa:

"Viimeiseen hetkeen asti uskon elämäni unelmaan."

Viimeisenä toiveenaan osittain kuuro tai ainakin huonokuuloinen opelijatar ajattelee saavansa kuunnella jonkin, myös asteittain kuuroutuneen, maineikkaan  Ludwig van Beethovenin sävellyksen. Turhaan, sitä ei hänelle suotu, mutta hän sanoo kirjeessään:

"Beethoven Eroicassaan kuvaa jotain samaa, mitä nyt tunnen."

Viimeisimmässä kirjeessään hän kirjoittaa:

"Olen elämäni iän etsinyt totuutta, epäillyt, punninnut asioita ja omaksunut aina sen, minkä parhaana olen pitänyt. Ne, jotka ovat minut tuominneet, ovat samoin kulkeneet omaa tietään. Mutta niin kuin maisemakin on erilainen riippuen miltä puolelta sitä katsoo, niin on totuuskin. Sillä sehän on vain muuttuvaista tietoa." (Martta Koskinen dokumentissa "Ompelijatar").

YouTube:
Beethoven - Symphony No. 3 in E flat major (Op. 55) Eroica, Berliner Philharmoniker

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com