Olen viime aikoina yhden jos toisenkin kerran yrittänyt ymmärtää ihmisiä, jotka toimivat minun mielestäni aika lailla järjettömästi, tai ainakin vähemmän rationaalisesti. Painotan kuitenkin tuossa sanaparia ”minun mielestäni”. Aina aika ajoin pohdin tuota asiaa jopa laajemmaltikin ja silloin saatan syöksyä noissa pohdinnoissani vaikka Natsi-Saksaan tai vaikka Stalinin Neuvostoliittoon. Molemmissa tapahtui paljon, jota ei mielestäni voi nykyään oikein aina järjellä selittää. Pohdin silloin tuskaisesti, miksi ihmiset toimivat noin? Miksi he yhä nyky-yhteiskunnassakin toimivat toisinaan melkein samoin? Eikö mistään historian tapahtumista ole opittu pienemmissäkään asioissa?
En ole ihmistuntemuksen asiantuntija, vaikka ihmisten kanssa sain tehdä työtä ja aika paljon tuotakin sarkaa sivuten. Jouduin toisinaan pohtimaan hyvän ja pahan rajaa ja siinä ohessa ihmisiä, jotka eivät mielestäni aina nähneet tuota rajaa tai eivät ymmärtäneet sen olemassaoloa.
Pieni vilkas poika, joka viattomana lainasi aina pyyhekumia takana istuvalta hiljaiselta tytöltä ei millään ymmärtänyt, että tyttö koki teon kiusaamisena. Hän kun tarvitsi kumia ja oma oli murentunut loppuun. Ihan samanlaisia ”ei ymmärtänyt”-tilanteita on nykyään aikuistenkin kanssa. Joku ei ymmärtänyt loukanneensa tai edes tehneensä väärin. Joku ei näe omassa toiminnassaan mitään moitittavaa, vaikka loukkaa ihan ”isän kädestä”, selkein sanoin, ja jatkuvasti.
Kyllähän meille opiskelujemme alkuvaiheesta alkaen kerrottiin, että on olemassa ihmisiä, joilla on erilaisia käyttäytymisessä näkyviä häiriöitä tai muuta sosiaalisen käyttäytymisen omituisuutta, jota on usein vaikea yhdistää järjelliseen käyttäytymiseen tai jopa edes ns. oikeaan käyttäytymiseen, mitä se sitten lieneekään.
Joku tekee sitä – kuten helposti sanotaan – tietyllä tavalla pahuuttaan, kostaen tietoisesti omia lapsuudessaan tai nuoruudessaan kokemiaan pahoja tapahtumia ja kokemuksia toisille. Joku tekee sitä varmaan monista muistakin syistä, vaikkapa sairaudesta, luonteenlaadusta tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta syystä johtuen tai viinan voimalla.
Nykyisin osataan diagnosoida mitä moninaisimpia persoonallisuuden häiriöitä ja käyttäytymisen omituisuuksia. On ADHD:tä, aspergeria ja toisessa laidassa ovat varmaan jo sosiopaatit tai psykopaatit. Osa katsotaan sairaudeksi, osa ei. Joku on geenimuutoksista aiheutunut, joku kemiallisten aineiden tuotosta, joku kokemusperäistä, usein muiden ihmisten esim. vanhempien toiselle ihmiselle, vaikkapa lapselle, aiheuttamaa traumaattista käyttäytymistä.
Mutta entäs kun kohtaamme noita ihmisiä elämämme poluilla, emmekä tiedä heidän taustoistaan mitään. He käyttäytyvät oudosti, mutta meille ei ole millään tavalla selvää, miksi. Kun tällaisen ihmisen kohtaa kasvoista kasvoihin, hänestä saattaa monella eri tavalla näkyä tuo ongelma tai sen voi joskus vain ”vaistota” ihmisen käyttäytymisestä, liikkeistä, puheista, tyylistä tai olemuksesta. Silloin on yleensä helpompaa suhtautua asiaan ja olla vaikkapa suuttumatta, kun ymmärtää, ettei ihminen voi jollekin teolleen mitään. Se vain tulee jostain – hyvä tai paha.
Tilanne on toinen somessa, sosiaalisessa mediassa, jossa ihmisestä näet vain sanat. Joskus mukana saattaa olla – ainakin minulle kaikesta huolimatta hieman vieraiksi jääneitä – emojeja, joilla ihminen yrittää vaikka näyttää, että sanoessaan jotain ”vakavaa” taustalla on kuitenkin ripaus huumoriakin. Monet eivät kuitenkaan käytä noita symboleja ja silloin tilanne voikin olla jo kovinkin toisenlainen. Ja tosikkoja löytyy aina, jotka vaikka väkisin väärinymmärtävät kaiken.
Kun sitten toimii sosiaalisessa mediassa ns. moderaattorina, keskustelua ohjaavana, rajoittavana, rauhoittavana ja mitä kaikkea muuta tehtävää hänellä onkaan, ei mode tiedä, millainen ihminen on sanojen takana. Jotain on saattanut kuulla jostain, jopa tavata lyhyesti jossain, mutta tarkempi ja syvällisempi tunteminen puuttuu. Tämä johtaa usein ongelmiin. Varsinkin jos sanojen takana on sosiaalisesti rajoittunut tai jopa jollain mittatikulla sairas ihminen. Hullujakin olen ainakin minä elämäni varrella noissakin kuvioissa kohdannut. Hulluja päätellen nyt sillä vajaalla tietämyksellä ja osaamisella, mikä silloin jostain lyhyestä sanallisesta kohtaamisesta on tullut. Joskus nämä ”hullut” saattavat olla vain näkyvyyttä tavoittelevia päihtyneitä tai muuten huumautuneita, perjantaiyön klo 03 ”nurkkafilosofeja”, nulikkamaisesti käyttäytyviä sosiaalisiin kontakteihin kykenemättömiä yksin tai jopa kotona asuvia aikamiespoikia, jotka suoltavat loukkaavaa tekstiä muka huumorimielessä.
Nykyiset sosiaalisen median areenat ovat kehittyneet paljon tässäkin moderointiasiassa. Ennen ainut konsti lopettaa tuollaisen häirikön sabotointi jollakin keskustelufoorumilla saattoi olla ainoastaan se, että koko foorumi lopetettiin. Sitten alkoi tulla mahdollisuuksia erottaa häiriköivä jäsen ja nykyään on jo monenlaisia työkaluja moderaattoreille: hiljentäminen määräajaksi, ilmoitusten ennakkosensuuriin laittaminen ja tietysti tilapäinen tai pysyvämpi estäminen sivulle pääsystä.
Sen verran kauan olen näissä kuvioissa liikunut, että muistan monen keskustelufoorumin – kuten niitä aiemmin kutsuttiin – lopettaneen toimintansa tällaisten häiriköivien ihmisten takia. Moderointi vaati silloin ja vaatii yhä lehmän hermoja ja pitkää pinnaa sekä ymmärtäväistä mieltä. Mutta samalla se on aika usein jonkinmoista puoskarointia – näin minä itse sen koen – ja siksi aina aika ajoin siihen melko totaalisesti kyllästyn ja väsynkin.
Olen tällaisista edellä mainituista syistä johtuen ja hieman varmaan muistakin syistä lopettanut pitkän moderointiurani aikana ainakin pari erilaista foorumia, keskusteluryhmää, siellä syntyneiden ristiriitojen ja ihan tavallisen sanasodan vuoksi ja siihen väsymisen vuoksi.
Matkan varrella on sitten tietysti oppinut tuntemaan nämä ”häiriköt” ja omassa elämässään jopa varomaan tai jotenkin karttamaan heitä. Aina ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta torjua heitä jokaisesta samasta paikasta, puhumattakaan nykyisistä "digitaalisista paikoista", missä itse huseeraan. Mutta usein on ollut ja silloin tulee tehtyä ”kauaskantoisia päätöksiä” ryhmän tulevaisuuden ja oman kestämisen suhteen. Onneksi tuollaisissa vaikeissa päätöksissä on mahdollista nykyisin saada vertaistukea samanlaisia tehtäviä hoitaneilta ja jopa sellaisilta, jotka sitten ovat mukana samassa ryhmässä moderoimassa sivuja tai myös muilta ryhmän jäseniltä, tavallisilta, rauhallisilta osallistujilta.
Toki muutaman kerran on tullut kokeiltua sitä kuuluisaa anteeksiantoakin ja on yrittänyt ymmärtää ja sietää asioita, antaa ihmisille mahdollisuuksia jatkaa rauhallisemmin huomautuksen jälkeen, mutta useimmissa tapauksissa vanha sananlasku on pitänyt paikkansa: ”mitäpä se koira karvoilleen mahtaa”.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
En ole ihmistuntemuksen asiantuntija, vaikka ihmisten kanssa sain tehdä työtä ja aika paljon tuotakin sarkaa sivuten. Jouduin toisinaan pohtimaan hyvän ja pahan rajaa ja siinä ohessa ihmisiä, jotka eivät mielestäni aina nähneet tuota rajaa tai eivät ymmärtäneet sen olemassaoloa.
Pieni vilkas poika, joka viattomana lainasi aina pyyhekumia takana istuvalta hiljaiselta tytöltä ei millään ymmärtänyt, että tyttö koki teon kiusaamisena. Hän kun tarvitsi kumia ja oma oli murentunut loppuun. Ihan samanlaisia ”ei ymmärtänyt”-tilanteita on nykyään aikuistenkin kanssa. Joku ei ymmärtänyt loukanneensa tai edes tehneensä väärin. Joku ei näe omassa toiminnassaan mitään moitittavaa, vaikka loukkaa ihan ”isän kädestä”, selkein sanoin, ja jatkuvasti.
Kyllähän meille opiskelujemme alkuvaiheesta alkaen kerrottiin, että on olemassa ihmisiä, joilla on erilaisia käyttäytymisessä näkyviä häiriöitä tai muuta sosiaalisen käyttäytymisen omituisuutta, jota on usein vaikea yhdistää järjelliseen käyttäytymiseen tai jopa edes ns. oikeaan käyttäytymiseen, mitä se sitten lieneekään.
Joku tekee sitä – kuten helposti sanotaan – tietyllä tavalla pahuuttaan, kostaen tietoisesti omia lapsuudessaan tai nuoruudessaan kokemiaan pahoja tapahtumia ja kokemuksia toisille. Joku tekee sitä varmaan monista muistakin syistä, vaikkapa sairaudesta, luonteenlaadusta tai muusta vastaavasta henkilökohtaisesta syystä johtuen tai viinan voimalla.
Nykyisin osataan diagnosoida mitä moninaisimpia persoonallisuuden häiriöitä ja käyttäytymisen omituisuuksia. On ADHD:tä, aspergeria ja toisessa laidassa ovat varmaan jo sosiopaatit tai psykopaatit. Osa katsotaan sairaudeksi, osa ei. Joku on geenimuutoksista aiheutunut, joku kemiallisten aineiden tuotosta, joku kokemusperäistä, usein muiden ihmisten esim. vanhempien toiselle ihmiselle, vaikkapa lapselle, aiheuttamaa traumaattista käyttäytymistä.
Mutta entäs kun kohtaamme noita ihmisiä elämämme poluilla, emmekä tiedä heidän taustoistaan mitään. He käyttäytyvät oudosti, mutta meille ei ole millään tavalla selvää, miksi. Kun tällaisen ihmisen kohtaa kasvoista kasvoihin, hänestä saattaa monella eri tavalla näkyä tuo ongelma tai sen voi joskus vain ”vaistota” ihmisen käyttäytymisestä, liikkeistä, puheista, tyylistä tai olemuksesta. Silloin on yleensä helpompaa suhtautua asiaan ja olla vaikkapa suuttumatta, kun ymmärtää, ettei ihminen voi jollekin teolleen mitään. Se vain tulee jostain – hyvä tai paha.
Tilanne on toinen somessa, sosiaalisessa mediassa, jossa ihmisestä näet vain sanat. Joskus mukana saattaa olla – ainakin minulle kaikesta huolimatta hieman vieraiksi jääneitä – emojeja, joilla ihminen yrittää vaikka näyttää, että sanoessaan jotain ”vakavaa” taustalla on kuitenkin ripaus huumoriakin. Monet eivät kuitenkaan käytä noita symboleja ja silloin tilanne voikin olla jo kovinkin toisenlainen. Ja tosikkoja löytyy aina, jotka vaikka väkisin väärinymmärtävät kaiken.
Kun sitten toimii sosiaalisessa mediassa ns. moderaattorina, keskustelua ohjaavana, rajoittavana, rauhoittavana ja mitä kaikkea muuta tehtävää hänellä onkaan, ei mode tiedä, millainen ihminen on sanojen takana. Jotain on saattanut kuulla jostain, jopa tavata lyhyesti jossain, mutta tarkempi ja syvällisempi tunteminen puuttuu. Tämä johtaa usein ongelmiin. Varsinkin jos sanojen takana on sosiaalisesti rajoittunut tai jopa jollain mittatikulla sairas ihminen. Hullujakin olen ainakin minä elämäni varrella noissakin kuvioissa kohdannut. Hulluja päätellen nyt sillä vajaalla tietämyksellä ja osaamisella, mikä silloin jostain lyhyestä sanallisesta kohtaamisesta on tullut. Joskus nämä ”hullut” saattavat olla vain näkyvyyttä tavoittelevia päihtyneitä tai muuten huumautuneita, perjantaiyön klo 03 ”nurkkafilosofeja”, nulikkamaisesti käyttäytyviä sosiaalisiin kontakteihin kykenemättömiä yksin tai jopa kotona asuvia aikamiespoikia, jotka suoltavat loukkaavaa tekstiä muka huumorimielessä.
Nykyiset sosiaalisen median areenat ovat kehittyneet paljon tässäkin moderointiasiassa. Ennen ainut konsti lopettaa tuollaisen häirikön sabotointi jollakin keskustelufoorumilla saattoi olla ainoastaan se, että koko foorumi lopetettiin. Sitten alkoi tulla mahdollisuuksia erottaa häiriköivä jäsen ja nykyään on jo monenlaisia työkaluja moderaattoreille: hiljentäminen määräajaksi, ilmoitusten ennakkosensuuriin laittaminen ja tietysti tilapäinen tai pysyvämpi estäminen sivulle pääsystä.
Sen verran kauan olen näissä kuvioissa liikunut, että muistan monen keskustelufoorumin – kuten niitä aiemmin kutsuttiin – lopettaneen toimintansa tällaisten häiriköivien ihmisten takia. Moderointi vaati silloin ja vaatii yhä lehmän hermoja ja pitkää pinnaa sekä ymmärtäväistä mieltä. Mutta samalla se on aika usein jonkinmoista puoskarointia – näin minä itse sen koen – ja siksi aina aika ajoin siihen melko totaalisesti kyllästyn ja väsynkin.
Olen tällaisista edellä mainituista syistä johtuen ja hieman varmaan muistakin syistä lopettanut pitkän moderointiurani aikana ainakin pari erilaista foorumia, keskusteluryhmää, siellä syntyneiden ristiriitojen ja ihan tavallisen sanasodan vuoksi ja siihen väsymisen vuoksi.
Matkan varrella on sitten tietysti oppinut tuntemaan nämä ”häiriköt” ja omassa elämässään jopa varomaan tai jotenkin karttamaan heitä. Aina ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuutta torjua heitä jokaisesta samasta paikasta, puhumattakaan nykyisistä "digitaalisista paikoista", missä itse huseeraan. Mutta usein on ollut ja silloin tulee tehtyä ”kauaskantoisia päätöksiä” ryhmän tulevaisuuden ja oman kestämisen suhteen. Onneksi tuollaisissa vaikeissa päätöksissä on mahdollista nykyisin saada vertaistukea samanlaisia tehtäviä hoitaneilta ja jopa sellaisilta, jotka sitten ovat mukana samassa ryhmässä moderoimassa sivuja tai myös muilta ryhmän jäseniltä, tavallisilta, rauhallisilta osallistujilta.
Toki muutaman kerran on tullut kokeiltua sitä kuuluisaa anteeksiantoakin ja on yrittänyt ymmärtää ja sietää asioita, antaa ihmisille mahdollisuuksia jatkaa rauhallisemmin huomautuksen jälkeen, mutta useimmissa tapauksissa vanha sananlasku on pitänyt paikkansa: ”mitäpä se koira karvoilleen mahtaa”.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti