 |
| Elämmekö pahassa hajaannuksen pyörteessä, vai onko kaikki vain pahaa unta? (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Varsinainen suurempi hajaannus, kirkollinen skisma, tapahtui 1000-luvun alussa ja se on kirjattu historiaan vuodelle 1054, jolloin yksi vanhoista patriarkaateista, Rooman kirkko, lähti omille urilleen alkukirkosta, jonka perinnettä jäi jatkamaan yksin nykyinen maailmalaajuinen, opillisesti yhtenäinen, mutta kulttuurillisesti ja alueellisesti pirstaloitunut ortodoksinen kirkko.
Tämän jälkeen jäljelle jääneiden, hajaantuneiden kirkkojen parissa on tapahtunut monenlaisia uusia hajaannuksia ja kaiketi yksi merkittävimmistä oli joskus 1500-luvulla tapahtunut ns. uskonpuhdistus, reformaatio, jonka seurauksena mm. syntyi luterilaisuus ja joitain muitakin protestanttisia suuntauksia.
Myös ortodoksisessa kirkossa on tapahtunut tietynlaista alueellista hajaannusta, kun viiden vanhan patriarkaatin (joista nykyisin tosin enää neljä on jäljellä) lisäksi on syntynyt erilaisten alueellisten ja historiallisten erojen ja miksei myös paikallisten piispojen tai joidenkin muiden henkilökohtaisten tavoitteiden ja ambitioiden vuoksi viisi uutta patriarkaattia.
Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu nykyään ns. autonomisena arkkihiippakuntana yhteen ns. vanhoista patriarkaateista, entisessä Bysantissa, nykyisin Turkin Istanbulissa päämajaansa pitävän Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen, mihin se ajautui Venäjän vallankumouksen seurauksena 1920-luvulla. Sitä ennen noin vuoden 1000 molemmin puolin Suomeen saapuneet ja maassa kastetut ortodoksit kuuluivat ensin suoraan Venäjän kirkon alaisuuteen ja sittemmin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa he kuuluivat Moskovan patriarkaatin alaisuuteen myös melko itsenäisenä hiippakuntana Suomen suurruhtinaskunnassa.
Toki varmaan muitakin hajaannuksia on ollut, mutta niistä tai edes oikeastaan noista edellä mainituistakaan ei nyt ollut oikeastaan tarkoitus puhua. Tarkoitus on tällä kertaa enemmänkin miettiä, onko meidän nykyinen Suomen ortodoksinen kirkkomme jonkinlaisessa uudessa murroksessa, jota voisi jopa nimittää vaikka jakaantumiseksi tai vaikka hieman konkreettisemmin, eräänlaiseksi paikalliseksi skismaksi tai hajaannukseksi.
Yksi viime aikojen huolestuttava oire hajaannuksesta ja jakaantumisesta kahteen toisiaan ymmärtämättömään leiriin ovat tiedot eräästä eteläsuomalaisesta perinteisestä kirkkoyhteisöstä, jonka omat perinteiset kirkolliset tavat halutaan heittää ilman mitään keskusteluja ja lähes väkivalloin roskakoriin. Muutoksia tehdään ilmeisesti asianomaisia kuulematta, mahtikäskyillä, ja osa kirkossa säännöllisesti käyneistä ja siellä erilaisissa tehtävissä toimineista ovat hieman orpoja, mitä nyt tehdä, kun tapahtumat etenevät, eikä sovinnonhalua ole näköpiirissä. Peloittavinta tässä on se, että näille ihmisille Suomen kirkosta eroaminen on helppoa ja yhtä helppoa on siellä liittyä sitten toisen patriarkaatin alaiseen kirkkoon. Huonoa siinä on tietysti se, ettei näin ratkaista varsinaista ongelmaa, hajaannuksen syytä.
Toinen oire tai varoitus tästä mahdollisesta hajaannuksesta oli jälleen mielestäni myös 23. - 25.11.2015 Valamon luostarissa Heinävedellä pidetty Suomen ortodoksisen kirkon korkeimman paikallisen päättävän elimen, vuoden 2015 kirkolliskokouksen, tämänkertaisen 3-vuotisen kokousperiodin todennäköisesti viimeinen yleinen kokous, josta Konstantinopolin patriarkka tosin ehkä jollain tapaa oireellisesti käytti nimistystä "Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikoiden kokous", ei siis nimeä "kirkolliskokous".
Jakaantumista - jos nyt tuota sanaa voi ihan oikeasti tässä yhteydessä käyttää - ei voi mitenkään verrata noihin aikaisempiin, todella suuriin ja merkittäviin koko kirkon jakaantumiseen, mutta aina ajoittain tuntuu, että syyt ovat jossain määrin hieman samanlaisia: henkilökohtaisia, alueellisia, omia kirkollisia intohimoja ja kuka ties piispojen ja mahdollisesti muidenkin kirkon piirissä työskentelevien tai toimivien henkilökohtaisen vallan tavoitteluakin.
Joskus Suomen kohdalla on puhuttu myös häijysti "luterilaisen ortodoksisuuden" pintaan noususta ja vieraasta opillisesta invaasiosta pienessä vähemmistökirkossamme, joka elää täällä Suomessa suuren enemmistön jaloissa ja joskus tuntuu kuin jotenkin riippuvaisena "isosta veljestään" ja siitä, mitä nämä ajattelevat.
Joskus tuntuu myös häijyltä, kuin tuohon mahdolliseen invaasioon näyttäisi menneen mukaan ainakin jollain tavalla - kuka tietoisesti ja voimallisimmin, kuka enemmänkin johdateltuna ja väärän opetuksen uhrina - monia melko merkittäviäkin kirkonmiehiä ja heidän hengenheimolaisiaan ja siitä saattaa - mene ja tiedä - jopa myös johtua tuo vahvistunut tunne jakaantumisesta.
Kolmisen vuotta sitten mielenkiintoisilla ja ainakin kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valinnan osalta omasta mielestäni jopa melko epädemokraattisilla - vaikkakin silti laillisilla - keinoilla valittu ja koostumukseltaan varsin epätasainen, erään luonnehdinnan mukaan "ohuesti ortodoksinen" kirkolliskokous, aloitti kirkossamme ajanjakson, jossa monenlaiset jakaantumiseen viittaavat tai jopa johtavat asiat ovat olleet usein ja aivan liian monissa asioissa näkyvillä ja konkreettisesti koettavissa. Kirkon harvat johtohenkilöt eivät pärjää oikein keskenään, maan sisäinen alueellinen epätasapaino vallitsee ja asioita jyrätään läpi enemmistön voimin, vähemmistö unohtaen. Vähemmistöllä tarkoitan tässä kuitenkin tällä kertaa alueellista ja melko laajaa vähemmistöä, enkä muuta itse asiassa paljonkin kirkkomme piirissä keskusteltua toista vähemmistöä, jonka saama asema ja vaikutusvalta hirvittää monia.
Kun samaan aikaan tämä maallinenkin suomalainen yhteiskuntamme on jakaantunut eräänlaiseen "Kupla-Suomeen" ja se ulkopuoliseen "Periferia-Suomeen", tuntuu pahalta, kun sama efekti on menossa omassa kirkossammekin. Maallisessakin ja miksei kirkollisessa jakautumisessa on havaittavissa sama, yhteinen tunne: ryhmien edustajat puhuvat aivan eri kieltä, vaikka suomea puhuvatkin, mutteivät ymmärrä ollenkaan toisiaan. Lisäksi he suhtautuvat toisiin - toisen ryhmän edustajiin - meko kielteisesti tai jopa vihamielisesti. Halveksivasti, morkaten ja jopa haukkuen heitä julkisesti. Nämä "kuplaihmiset" pitävät muita melkeinpä vähä-älyisinä, alemman ihmisryhmän edustajina, joista pitäisi päästä mahdollismman nopeasti ja keinoja kaihtamatta eroon. Kammottavaa!
Kirkon puolella se näkyy mm. siten, että yksi alue jyrää kaikki muut ja kaiketi jonkinlaisena huipentumana voinee pitää sitä, että sen toimesta ja enemmistön vallalla he - voi kai sanoa - valitsivat toiselle samankaltaiselle alueelle kirkollisen pääpomon melkein suoraan puskista. Lisäksi kaikki tapahtui aivan yllättäen, kyselemättä muilta - edes kyseisen alueen ihmisiltä, minne valitun oli tarkoitus mennä töihin. Joskus tuntuu, ettei asiaa suuremmin kyselty valittavaltakaan, eikä hänelle ilmeisesti annettu paljoakaan aikaa harkita. Jos olisi annettu ja jos olisi osannut harkita, tilanne voisi olla toinen. Ja samankaltainen meno on jatkunut koko periodin, kolme vuotta. Jos maallisella - siis lähinnä poliittisella - puolella sanotaan olevan vauhtisoikeutta, niin täällä kirkollisella puolella sitä on myös ja rankasti.
Siinä mylleryksessä toimijoina ovat olleet mukana niin kirkonmiehet kuin - ihmeellistä kyllä - muutkin sellaiset "kirkolliseen säätyyn" kuuluvat henkilöt, joiden rooliin se ei ainakaan minun omaksuman ja oppiman ortodoksisen perinteen mukaan oikein kuulu. Jos henkilö vaikkapa antaa ns. luostarilupauksen (naimattomuus, siveys, omistamattomuus ja kuuliaisuus kirkolle ja sen hierarkeille) ja liittyy tavalla tai toisella tuohon joukoon - olkoon sitten asumassa vaikka luostarin ulkopuolella - häntä minun mielestäni sitovat hänen antamansa melko ankarat ja tiukat lupaukset, jotka hän on joutunut antamaan valitessaan tuollaisen askeettisen kilvoittelijan, maailman puolesta rukoilijan elämän. Sama "sääntö" koskee mielestäni myös joitain kirkon johtohenkilöitä, jotka myös ovat antaneet samoja ja jopa velvoittavampia lupauksia julkisesti ihmisten, kaitsettavien, edessä tehtävään astuessaan.
Vaikka nykymaailmassa voi oman piispan luvalla olla ns. osa-aikanunna tai -munkki, se ei kyllä minun - toivottavasti oikean - omaksumani tiedon perusteella tarkoita jakaantunutta elämää kirkossa ja omassa uskossaan, ortodoksisuudessa. Jakaantunutta vaikka samalla tavalla kuin sitä tekee esimerkiksi pukeutumisessa, jossa joutuu ottamaan huomioon yhteiskunnan ja ympäristön vaatimukset ja ohjeet. Se, että vaihtaa aina tilanteen mukaan olonsa (asunsa) luostariasukkaaksi tai työtätekeväksi siviiliksi, ei tarkoita - ainakaan minun tietämykseni mukaan - sitä, että vaihtaa samalla ajatukset, opit ja ideologiansa ja toimintansa vaikkapa kirkkoa kohtaan tai kirkon asioissa tilanteeseen sopivaksi ja laittaa "ortodoksiset aivot narikkaan". Jos on valinnut ankaran luostarielämän, sitä on minun mielestäni noudatettava kaikessa elämässä ja soveltaen työssäkin. Ja jos on saanut luvan tehdä työtä elääkseen eikä selviä luostarimaisesta, askeettisesta kilvoituselämästään eläkkeen tai säästöjen turvin, niissäkin asioissa pitäisi noudattaa kirkon ohjeita ja sääntöjä mahdollisimman pitkälle. Jos on luvannut kunnioittaa lupaustensa mukaisesti kirkon hierarkeja, se tarkoittaa kaikkia hierarkeja, ei vain jotain, jne.
Meillä on monella tapaa esiintynyt viimeaikoina jos jonkinlaisia "kaappiortodokseja" mitä erilaisimmissa eettisissä ja muissakin ihmisen elämään liittyvissä kysymyksissä. Joskus tuntuu siltä, että ollaan ortodokseja vain, kun se itselle sopii tai pitää muille siltä näyttää. Omana aikanaan voi sitten toimia miten haluaa ja olla melkein mitä vain. Ja tuolla "mitä vain" tarkoitan kuitenkin jotain sellaista, mikä ei minun mielestäni sovi ortodoksiseen uskoon ja sen oppiin. En suinkaan tarkoita näillä "kaappiortodokseilla" minkään vakiintuneen luostarin tai erakkolan asukkaita, vaan sellaisia, jotka asuvat maailmassa erilaisen vihkimyksen - ja sen mukana erilaisten vaatimusten tai tehtävien - saattelemana.
Palatakseni vielä edelliseen kirkolliskokoukseen, siellä ja muissakin oleellisissa kirkollisissa ja seurakunnallisissa hallintoelimissä kaikki mahdolliset paikat on "miehitetty" ns. tällaisilla yhden ryhmän omilla ihmisillä, jotta asioiden "sujuminen" on varmistettu. Lisäksi päätöksiä tekevään joukkoon on vaalijärjestelmän omituisuuden ja monimutkaisuuden avulla saatu ujutettua suuri joukko joko omia tai muuten asioista tietämättömiä, johdettavia ja johdateltavia. Vaikuttaa aina joskus, ettei valittujen kriteeri välttämättä ole ollut osaaminen ja ortodoksinen tietoisuus vaan lojaalisuus ja johdettavuus, jota on vahvistettu "leimaamalla" heidät omaan joukkoon, kirkolliseen nomenklatuuraan, jonkinlaiseen lähes salaiseen klubiin kuuluviksi, jotka viestivät ahkerasti toistensa kanssa etenkin sosiaalisessa mediassa. Todellinen ja oikeasti johtava kerho on kuitenkin tässäkin aivan erikseen - aivan kuten idean alkuperämaassa aikanaan - ja tämä toissijainen kerhojoukko, uskolliset seurailijat, saavat vain murusia, joita todellisen nomenklatuuran pöydältä tippuu tai joita he joillekin sitten tarkoitushakuisesti jakavat.
Jos samalla nämä "johtavat nomenklaturistit" olisivat edes ortodoksisesti ja teologisesti korkesti oppineita ja kirkollisesti hurskaiksi havaittuja, se voisi toki johtaa kirkon kohdalla johonkin hyväänkin. Mutta kun osaamistaso on - kuten eräs asioita lähetä seurannut henkilö sen taannoin osuvasti sanoi - keskivertoa, ellei hieman heikompaa papillista tasoa, jäljet pelottavat.
Tosin vaikuttaa siltä, että ainakin osa noista johtavista klubilaisista lähestyy ilmi selvästi seniiliyttään tai muuten eläköitymistään niin suurella vauhdilla, ettei ole todennäköistä, että he koskaan saavuttavat päämäärän: pääsyn kalifiksi kalifin paikalle. Joillakin ilmiselvästi kädet vapisevat, muisti pätkii ja muitakin vanhuuden - tai sairauden, tiedä häntä minkä - oireita näkyy selvästi päällekin päin. Mutta noiden piakkoin väistyvien kylkeen on tullut - joko valintojen kautta tai ihan pyrkyriyttään - joukko valtaan hinnalla millä tahansa haluavia nuorempia, jotka kaikkia mahdollisia väyliä avuksi käyttäen, jopa nepotismin keinoin, pyrkivät pääsemään - jos ei ihan kalifiksi - niin ainakin harmaaksi eminenssiksi.
Tällaisissa jokseenkin synkissä tunnelmissa palasin äskettäin jutuntekomatkalta Valamon kirkolliskokouksesta. Ihan kuin tässä muutenkin pimeässä ja sateisessa, synkässä vuodenajassa ei olisi tarpeeksi. Melkoisesti saan ponnistella, ettei masennus ihan oikeasti iske koipeen ja tee hetkeksi toimintakyvyttömäksi. Mutta onneksi olen pohjimmiltani valoisa luonne ja asioista on ollut tapana selvitä todellisten ystävien avulla ja joskus jopa siirtämällä pahaa mieltä musiikin avulla vaikka puupökkelöön. Siksi viimeaikainen suuri suosikkini on ollut venäläisen Vladimir Vysotskin suomeksi sanoitettu laulu "Totuus ja valhe", joka mielestäni kuvaa osuvasti vaikka tätäkin skismaa. Kappaleen laulaa videolla minulle muuten täysin tuntematon, mutta vakuuttava esiintyjä, Dick Holmström:
Vysotskij - Katkennut laulu. Dick Holmström, laulu, Ari Hakulinen,
basso, haitari, Arto Rintamäki, laulu, kitara, Bert Karlsson, kitarat,
mandoliini, bouzouki. Suom. sanoitus T.Mali. Äänitys: Riverside Studio
Oy, Turku, Kim Engblom, 1995. (P) Turun Tähtituotanto.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti