Useimmiten tekstini tulee kaikki suoraan "paperille" siinä hetkessä, kertaistumalta. Toki korjailen, lisäilen, poistan kirjoitusvirheitä sitten myöhemmin, mutta tekstin pääsisältö tulee varsin lyhyen ajan sisällä. Monesti, varsinkin jos teksti on kriittistä - niin kuin se tuppaa minulla usein olemaan - jätän sen hautumaan yön yli tai joskus pitemmäksikin aikaa. Samoin, jos olen juuri julkaissut jotain, ei ole viisasta laittaa heti uutta juttua maailmalle. Joskus niitä juttuja kun vain pursuu yli äyräiden ja saattaa olla, että pahimpana eli parhaimpana aamuna tai illan kähmeessä syntyy kolmekin laajempaa juttua, joita sitten julkaisen pikkuhiljaa, jos ne vielä sitten myöhemmän itsesensuurin läpi pääsevät.
Olen nyttemmin huomannut, että vaikka noita aiheita ja tekstejäkin tulee ja menee siten, että ne eivät sillä hetkellä päädy "paperille", tälle näyttöruudulle, ne jäävät jonnekin alitajunnan näyttöruudulle muhimaan ja saattavat taas jollain sopivalla hetkellä aktivoitua uudestaan ja päästä esille. Ihan hyvä - kuten lapset aina sanoivat joka ikiseen asiaan, kun kysyin koulussa heiltä mielipidettä jostain.
Tänä aamuna minut sai tietokoneen ääreen Johanneksen haamu. Kenen Johanneksen? Oma nimenikin juontuu apostoli Johanneksesta, mutta en ole koskaan hänen haamuaan tavannut. Ei se ollut tälläkään kertaa hänen haamunsa, vaan paljon myöhemmin eläneen ja varsin mielenkiintoisen ihmisen haamu. Tai oikeammin muistikuva, ettei nyt tulisi ihan väärää käsitystä tämän hetkisestä mielenterveydestäni. Johanneksen, joka eli ja vaikutti myöhäisen työelämäni kiihkeimpinä ja samalla varmaankin raskaimpina toimintavuosina ja jonka vaikutus sen hetkiseen ja todennäköisesti myöhempäänkin elämääni on itse asiassa ollut kohtuullisen suuri, kun sitä tarkemmin ajattelen. Ei hän tässä missään lähellä asunut, ei toki. Eikä hänen vaikutuksensa suinkaan ollut päivittäistä. Ei, ei. Kovin satunnaista, ajoittaista, mutta silloin kun vaikutti, vaikutti ihan kotuullisella volyymillä.
Pidin noista elämäni vaiheista jo silloin blogia, vaikka ei sitä silloin sillä nimellä tunnettu. Se oli silloin: matkapäiväkirja netissä. Tekstejä tuli tehtyä ikävissään, joutessaan ja ihan muuten vain melko kohtuullisesti, vaikka nykyisen kaltaisia nettiyhteyksiä ei ollut. Ei ollut älykännyköitä eikä w-laneja, ei ainakaan Kreikassa, jonne muutin vuonna 2000 asumaan asuttuani ensin vähän aikaa Sveitsissä.
Kaikki kirjoittaminen tapahtui ensin kotona luostarissa sen aikaisella läppärillä korpulle, jonka kanssa menin sitten bussilla pari tuntia (n. 20 km) Ateenan keskustaan ja siellä nettikahvilaan, jossa korppu ensin skannattiin viruksien varalta ja sitten siirsin tiedoston korpulta tietokoneen kautta Internetiin. Sveitsissä se oli hieman helpompaa, koska asuinpaikkani kirjastossa oli nettitietokone, jossa lähes kaiken voi tehdä rauhassa ja ilman kuluja.
Koska ei ollut nykyaikaisia moderneja, helppokäyttösiä nettisivustoja, homma piti ensin tehdä koodattuna HTML-kielellä. Yksikin pieni virhe koodissa teetti sitten töitä kahvilan koneella, jolla oloaika koko ajan maksoi - ihan kohtuullisesti silloisiin olemattomiin tuloihin nähden.
Olen nyt hiljalleen siirtänyt noita juttuja moderniin blogimuotoon ja noin reilusta 50 silloin kirjoitetusta jutusta, joita tuli suunnilleen yksi juttu per viikko, on nyt reilut 40 jo uudessa blogissa, jonka osoite ei mitenkään viittaa aiheeseen, nimi kyllä. Blogi on nimeltään "Oltiin sitä ennenkin ..." ja se löytyy osoitteesta: http://hap-dp660.blogspot.com/ Jutut täydentyvät siellä loppuun, viimeiseen juttuun saakka, kunhan saan taas voimia niitä siirrellä sinne. Nyt on eläkeläisen aika mennyt muuhun puuhasteluun.
Tuo osoite on muuten tullut aikaisemmasta matkailuautoni netti-blogi-päiväkirjasta, jolla kerroin läheiselleni, missä menin ja jonka sitten tarpeettomana lopetin (kun suku ei halunnutkaan tietää, missä menin) ja nyt siellä on noita muita tekstejä. Matkailuautoni malli on Fiat Adria DP 660, siitä tuo nimi dp660.
Kaikki tuo, mitä olen ainakin silloin ja osin ehkä pienessä määrin myöhemminkin nettiin kirjoitellut osaltaan liittyy tai joskus jopa melko suoraan sivuaa tuota Johannesta, jonka "haamusta" nyt kirjoitan, vaikka melko usein näissä jutuissani näköjään taas sivupoluille joudunkin. Kuten tuossa yläpuolella olevassa tekstissä taas äskenkin. Se, kun on minulle niin tyypillistä - sekä kirjoittamisessa että yleensäkin elämässäni. Pitää kuitenkin muistaa ero tuon etuliittenä olevien sanan 'sivu' ja aivan muuta tarkoittavan 'syrjä' välillä.
Tänä aamuna sain aikaiseksi ennen tätä blogia alustavan suunnitelman laajemmasta kirjoitustyöstä, jonka nimi tulee 1990-luvun alun elokuvasta "Elämäni murmelina" vai olikohan se sittenkin "Päiväni murmelina". Nimi ei kuitenkaan ole projektillani ihan sama, mutta sekin kertoo eletystä elämästä, kuten tuon saman teeman alla oleva Bill Murrayn ja Andie MacDowellin tähdittämä alunperin "Groundhog Day" -niminen elokuva, jossa päähenkilö, TV-meteorologi Phil Connors (Bill Murray) herää aikamatkallaan eräänlaisessa aikasilmukassa joka aamu samaan päivään amerikkalaisessa Punxsutawneyn pikkukaupungissa.
Kaikki tapahtumat toistuvat joka päivä samanlaisina paitsi hänen omat reaktionsa tapahtumiin. Hän oppii omista virheistään ja toisten toiveista ja korjaa eilen tekemänsä virheet itsessään uusiksi tänä päivänä, jonka tietää taas tulevan huomenna muiden ihmisten osalta samanlaisena. Näin hän oppii uusia asioita itsestään, elämästä, kielistä ja muista ihmisistä ja kehittyy itsekin sellaiseksi, jota muut ymmärtävät paremmin ja jollaisena hän on koko yhteisölle parempi ja hyödyllisempi ihminen. Olisi muuten tarpeellinen projekti meille kaikille tässä hetkessä.
Tärkeää rooliin tuossa elokuvassa nousee rakkaus ja etenkin yksi suudelma. Tärkeitä ne ovat olleet toki omassa elämässänikin, mutta eivät ne minulla ole saaneet elokuvan lailla lunta sulamaan ja aikasilmukkaa murtumaan. Toki monta muuta asiaa kylläkin.
Meidän kaikkien on elettävä tässä päivässä, tässä hetkessä ja näillä eväillä, mitä elämäämme olemme saaneet. Tuollainen Philin kaltainen pikainen huomiseen täsmäoppiminen ei ole mahdollista, ellemme ajattele näin joka päivä ja yritä aktiivisesti kehittää itseämme jatkuvasti jonkun etukäteen laaditun suunnitelman mukaan. Se olisi varmaan ihanne, mutta jää monella meillä puolitiehen. Ainakin minulla usein. Usein siitä tuppaa tulemaan ns. savolainen projekti: 'aloittamista vaille valmis'.
Mutta me kaikki tarvitsemme elämässämme tuollaisia Johanneksen kaltaisia tuuppijota, jotka ainakin joskus saavat meissä aikaiseksi jotain muutosta ja liikettä johonkin toiseen suuntaan, kuin oli alunperin ajatellut. Niin sai Johanneksen toiminta muutoksia aikaiseksi minunkin kohdallani ja aikanaan vein hänelle kaikesta tästä kiitoksena hyvän konjakkipullon. Lahja oli saajalleen mieluinen ja itsekin tunnen yhä suurta kiitosta Johannesta kohtaan, vaikka moni asia noiden tapahtumien jälkeen meni hänenkin kohdallaan eri tavalla, kuin olisin silloin uskonut ja - voin kai rehellisesti sen sanoa - toivonut.
Mutta sellaista se elämä on. Kuten kreikkalainen munkkiystäväni usein minulle tällaisessa tilanteessa opetti sanomaan: Η ζωή είναι δύσκολη ja romanialainen ystäväni ilkikurisesti siihen sitten vastasi: Kανονική. No - näinhan se on! Ainakin asiana - tuosta kreikan kielestä nyt en ole niin varma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti