En vastaa tuohon edellä esittämääni miksi-kysymykseen, kun en todellakaan siihen vastausta tiedä, mutta siirrän tämän saman ongelmakentän ja ajatusmaailman pohdittavaksi lähemmäksi, tänne Suomeen, ihan vaikkapa meidän suomalaisten ortodoksisen keskelle; tai miksei, samalla tavalla sitä voitaisiin käsitellä vaikka luterilaistenkin keskuudessa. Samanlaisia ongelmia, kiistoja ja eripuraa sieltäkin löytyy ja ilmeistä mahdottomuutta sopuun ja rauhaan.
Tämän ajatusryöpyn sai alun alkaen aikaiseksi eräs aamu, kun herättyäni laitoin tietokoneen päälle. Join toki ennen sitä aamukahvin, ja vasta sen jälkeen luin uusia viestejä. Löysin ortodoksisen verkkolehti Simeonin ja Hannan sivuilta seuraavan nimimerkin 'Vastarannankiiski' kirjoittaman tekstin:
"Vastarannankiiski ehdottaakin ensimmäistä kertaa elämässään aivan luterilaisen teologin hengessä, että keskittyisimme enemmän Kristuksen ja Hänen ylösnousemuksensa ”ainoalaatuisuuteen”, lakkaamattomaan rukoukseen ja pelastusta kohti kilvoittelemiseen kuin kaikenlaisten omalle traditiollemme vieraiden aatteiden ja innovaatioiden sponsoroimiseen ja toistemme nälvimiseen ynnä kuppikuntaisuuteen."
Voi kuinka totta tuo onkaan ja samalla, voi kuinka kaukaiseksi tuo asia samalla onkaan elämässämme mennyt. Tuo ajatushan perustuu kristilliseen käsitykseen elää rauhassa kaikkien kanssa ja aivan ilmiselvästi siihen voitaisiin liittää vielä se toinenkin ajatus: "jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin". (Matt.5:39) Siis uhrautuvaisuus oman aatteen puolesta uhrautumalla itse, mutta säilyttämällä samalla oikea usko ja aate. Ilmeisesti kuitenkin me nykyihmiset olemme sekularisoituneet, maallistuneet ja etääntyneet kristillisistä arvoista niin kauas, että tuollaisen toteuttaminen suurelle osalle meistä on jo melko vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Niin täällä Suomessa kuin vaikkapa tuolla kaukana Ukrainassakin.
Miksi on näin? Onko näin pakko olla? Voisiko asialle tehdä jotain? Varmaan voisi, mutta kykenemmekö me, osaammeko me, onko meistä siihen? Oman lapsuuden kodista perimäni elämänfilosofian mukaan rauha saadaan useimmiten vain kahden kauppana. Yksin sitä ei voi yleensä tehdä niin, että se todella toimisi ja pysyisi. Minä voin julistaa riidassa sovun ja rauhan, mutta jos toinen osapuoli ei sitä tee, ei oikeaa ja todellista rauhaa tule. Ja se, mikä ainakin minua tässä häiritsisi, on nyt se, että tässä tilanteessa korkeintaan vain toisen osapuolen näkemykset jäisivät voimaan tai tulisivat julki maailmalle "hyväksyttynä totuutena". Sen sijaan yksipuolisesti rauhan juhlistaneen toisen osapuolen näkemykset jäisivät pimentoon ja tämä toinen - voittanut - saisi vapaasti huseerata "areenalla" samalla tavalla kuin ennenkin. Se olisi mielestäni yhä väärin. Ei se olisi reilua, mutta voisi tietysti olla kristillistä rauhanjulistajan kannalta.
Jos Ukrainassa toinen osapuoli on tehnyt paljon pahaa: tappanut, ryöstänyt, raiskannut, tuhonnut, se on usein kohdistunut suoraan joihinkin ihmisiin, heidän perheisiinsä ja läheisiinsä. Anna siinä sitten anteeksi, kun samat jatkavat vallassa ja tekevät samanlaisia tai ainakin samankaltaisia asioita johtaessaan muita.
Kun mietimme viime sotia Suomessa, kuinka kauan kestikään, ennen kuin suomalaiset voivat antaa anteeksi Neuvostoliiton meille tekemät vääryydet. Viha ei silloin kohdistunut vain Neuvostoliittoon, se kohdistui myös sen asukkaisiin, ihmisiin, venäläisiin. Osa ei liene antanut anteeksi vieläkään, vaikka suurimmalla osalla nykyisistä venäläisiä ei ole enää mitään tekemistä tuon asian kanssa. Vihanpitoon riittää tällaisessa tilanteessa pelkkä etninen tausta, suomalaisuus vastaan venäläisyys.
Siksi en myöskään oikein jaksa uskoa pikaiseen rauhaan Ukrainassa, enkä oikein usko rauhaan ja sopuun Suomessakaan näissä paljon, paljon pienemmissä ortodoksisissa tai vaikka luterilaisissakin piireissä, jos niitä verrataan Ukrainan tapahtumiin. Me ihmiset vain olemme sellaisia. Osa voi kytkeä itsellään "kristillisen ihmisen moodin" päälle ja toimia kuten kristitty toimii ja samalla ryhtyä kilvoittelemaan, kärsimään ja mahdollisesti aikanaan saamaan kirkkaamman kruunun. Osa ei voi. Ja osa ei koskaan hyväksy sitä, että vääryys on tehty. Eikä sitä, että vääryyttä ei edes yritetä oikaista. Sen sijaan se yritetään peittää "kristillisellä sumuverholla" muiden näköpiiristä ja saada kaikki ajatelemaan: "Keisarilla on vaatteet", Samalla kuitenkin kaikki oikeasti näkevät, ettei ole.
Mutta kaiken tuon keskellä näen myös mahdollisuuden tehdä asiat toisin, kuin mitä niistä ovat erilaisten aatesuuntien johtajat ja päälliköt määränneet ja ajatelleet. Vuonna 2005 valmistui todellisiin tapahtumiin perustuva Christian Carionin ohjaama elokuva "Joyeux Noël" eli suomeksi "Päivä ilman sotaa", jossa aiheena on jouluna 1914 - siis täsmälleen 100 vuotta sitten - tapahtunut ihmeellinen tapahtuma: sotilaat lopettivat sotimisen ja toistensa tappamisen yhdeksi päiväksi joulupäivänä 1914. Silloin he voivat hakea kaatuneet ja haavoittuneet pois kentältä.
Mutta mikä vielä ihmeellisintä - eräällä rintamalohkolla saksalaiset ja britit järjestivät jalkapallo-ottelun juoksuhautojen ja piikkilankojen keskellä ja näin varsin konkreettisella tavalla osoittivat, että rauha ja sopu ovat mahdollisia, siihen ei aina tarvita johtajien tekoja ja määräyksiä. Tavallisten ihmisten - tässä tapauksessa tavallisten sotilaiden - konkreettiset teot riittävät. Tosin surullista tuossakin tapahtumassa oli se inhimillinen piirre, joka sitten perustui kuitenkin sotilaiden johtajien käskyyn ja joka näkyy yhä meidän ihmisten käyttäytymisessä tänäkin päivänä: tappaminen jatkui silloin jälleen tapaninpäivänä, niin myös mitä ilmeisimmin eripura keskuudessamme.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti