Voi meitä ihmisiä!

Viime aikoina olen jostain syystä pohtinut kovasti oman ortodoksisen kirkkomme henkistä tilaa. Tällä henkisellä tarkoitan henkistä, en hengellistä. Henkisyys määritellään jossain Internetissä sellaiseksi aineettomaksi ominaisuudeksi, joka on ominainen ihmissuvulle ja sen kulttuurille, se on hengenelämää yleisesti koskeva tai siihen perustuva, siitä voidaan käyttää myös sanoja älyllinen, sielullinen. Hengellisyys sen sijaan liittyy sellaiseen aineettomuuteen, joka taas liittyy uskontoon ja siitä voitaisiin kai käyttää myös sanoja: kirkollinen, papillinen. Hengellisyyden arvioimiseen minulla ei ole siinä määrin eväitä, kuin ehkä - ja toivottavasti - on henkisen tilan arvioimiseen. Tuon henkisen tilan arvioinnissa kun oma itse on melko hyvä indikaattori.

Näihin samoihin aikoihin sijoittuvat massaeroamiset toisesta valtiollisesta kirkostamme, on pannut myös ajattelemaan. Osa noista eronneista on vain odottanut syytä erota "kunniallisesti", sen he nyt saivat, mutta osa erosi ihan omasta mielestään "oikeista" ideologisista syistä, vaikka en kuitenkaan voi hyväksyä tuollaisia kriteerejä kirkosta eroamiselle ja uskostaan sekä pelastumismahdollisuudestaan luopumiselle, joka se minusta aina samalla on. Moni tosin väittää toisin, mutta väittäköön. Minä en eroa kirkosta siksi, että bussi on myöhässä tai juna ei kulje. Samanlaisia syitä ovat nyt syiksi laitetut spn-avioliitto ja monet muut vastaavat.

Pitää tietysti heti samaan hengenvetoon sanoa, että pelkästään kirkkoon kuulumiselle asetan toki aivan erilaiset perustat ja kriteerit, kuin minkä vaikkapa moni muu kirkko voi tällä hetkellä minulle tarjota tai koskaan aiemminkaan on tarjonnut. Minulle on kaikesta huolimatta aina ollut suurta "mystiikkaa", miksi jotkut älykkäiltä vaikuttavat aikuiset voivat uskoa esim. joidenkin mielestäni todella harhaoppisten suuntausten opettamaan oppiin tai moneen muuhunkin uuteen "uskontoon", jonka perusta on joissain ihmeellisissä itsekeskeisissä ja hurmahenkisissä kokemuksissa ja niin ilmiselvästi harhaoppisissa ajatuksissa, että sen pitäisi kyllä kaikesta paistaa läpi, jos ihminen vain osaa yhtään rationaalisesti ajatella. Mutta en ole kuitenkaan löytänyt vastausta kysymyksiini.

Samaan hengen vetoon pitää äkkiä sanoa, etten suinkaan pidä esimerkiksi toista kansankirkkoamme harhaoppisena, silloin tuomitsisin oman äitini ja monen sukulaiseni uskon. En missään nimessä. En vain voi kuvitella olevani tai liittyväni koskaan tuon kirkon jäseneksi, niin vieraaksi itselleni sen koen. Eikä tästä kannata kenenkään tutun tai vieraankaan kannata loukkaantua ja vetää "hernettä sieraimeensa". Asiaan ei liity mitään aggressiivista tai tarkoituksella loukkaavaa. Kysymys on uskosta, ei muusta.

Varmasti tuo sama peruslähtökohta on taustalla sille, etten ole mitenkään kovin hyvä ja esimerkillinen ekumeenikko. Mutta en kuitenkaan normaalisti tee mitään vastapropagandaakaan toisinajattelevia kohtaan, silloin jos se pysyy heidän puoleltaan edes kohtuullisuuden rajoissa eivätkä hekään tule härskisti toisten (so. minun) tontille.

Viime päivien tapahtumat tai oikeastaan laajemminkin viime vuosien tapahtumat rassaavat kuitenkin melkoisesti minun tasapuolista suhtautumistani toisiin uskontoihin ja saa siihen kyllä aikaiseksi särön. En ole koskaan hyväksynyt aiemmin käytyä länsimaiseen demokratiaan kuuluvaa huutoäänestystä naispappeudesta ja nyt tämä spn-avioliittoon suhtautuminen toisen kirkon arkkipiispan johdolla on osoitus kansankirkon pahasta harhapolulle joutumisesta. Erityisesti ihmettelen tässä tuon kirkon johtajien tai juuri erityisesti arkkipiispan aktiivista roolia asiassa. En millään voi enkä osaa ymmärtää hänen toimintaansa kristilliseen ja Raamattuun perustuvaan kirkkoon kuuluvan kirkon päämiehenä. Ja nyt ei kohdallani ole kysymys siis spn-avioliitosta yhteiskunnallisena asiana vaan pelkästään kirkollisena asiana.

Samaan hengen vetoon pitää selitellä, vaikkei pitäisikään. Tunnen aivan ihania naispappeja, eikä heidän olemassaolo haittaa mitenkään maallista elämääni, mieluumminkin päinvastoin. Samoin itseäni ei suuremmin liikuta tuo spn-avioliittokaan. Sekään ei mitenkään kuulu omaan elinpiiriini. En siis tuomitse kumpaakaan asiaa niiden kohdalla, joille se on todellisuutta, tämän päivän elämää. Se on yksistään heidän asiansa, eikä minun tehtäväni ole saarnata aiheesta heille, eikä tuomita heitä.

Mutta kerron toki oman mielipiteeni, vaikka hyvin tiedän, että moni minut nahkurin orrelle taas tästäkin haluaisi nostaa. Saa ihan vapaasti haluta sitäkin. Katson, että minullakin on tällaisissa asioissa sanomisen vapaus ja oikeus omaan mielipiteeseeni, vaikka viime päivät ovat monissa kiemuroissaan aina aika ajoin jälleen osoittaneet, että suvaitsemattomuus "väärin suvaitsevaisia" (omnitolerant) kohtaan on jälleen kasvanut "oikein suvaitsevien" (ortotolerant) kohdalla.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com