Airan hautajaiset olivat perjantaina 22.1.-10. Vaikuttava hetki minulle, kohta eläkkeelle siirtyvälle. Muistutus siitä, että tuleva eläkeaikakin on rajallinen.
Samalla hautajaiset pysäyttivät minut. Koko viikko on ollut pää kolmantena jalkana juoksemista, todella kiireistä aikaa, johon on liittynyt monia vaikeitakin työasioita. Siksi pysähtyminen ja hiljentyminen hautajaisissa oli hyvä muistutus omastakin rajallisuudestani.
Vierustoverini muistotilaisuudessa, kollega, yläkoulun rehtori, mietti mitähän ihmiset puhuvat hänen hautajaisissaan muistotilaisuudessa. Todella mielenkiintoinen pohdiskeluaihe!
Airan hautajaiset järjestivät hänen ystävänsä, eivät siis hänen lähisukuunsa kuuluvat. Niissä oli selvästi havaittavissa tunnelma, että työ ja todelliset ystävät merkitsivät Airalle paljon. Työ ja ehkä ystävätkin olivat jonkinlainen sukulaisten korvike. Siksi hautajaisissakin puhuttiin paljon työ-Airasta ei niinkään siviili-Airasta.
Mitähän ihmiset ihan tosiaan puhuvat aikanaan minunkin hautajaisissani. Onko heillä mielessä - kuten Airan kohdalla: hän oli oikeudenmukaiseen ratkaisuun pyrkivä, ahkera, tunnollinen ja mitä kaikkea sitä sanottiinkaan. Vai olinkohan minä ... ???
Hautajaisissa laulettiin Mikkelin tuomiokirkossa siunaustilaisuudessa virsi 338, josta yksi kohta sai minut ajatuksiin ja pohtimaan omaa elämääni:
"Päivä vain ja hetki kerrallansa,
siitä lohdutuksen aina saan.
Mitä päivä tuokin tullessansa,
Isä hoitaa lasta armollaan.
Kädessään hän joka päivä kantaa,
tietää kaiken, mitä tarvitsen,
päivän kuormat, levon hetket antaa,
murheen niin kuin ilon seesteisen."
Kyyneleet nousivat silmiini tuota laulaessani. Kuuntelepa tuo virsi:
-> virsi 338
ja kyynelehidi sinäkin. Erityisesti tuo kohta "päivä vain ja hetki kerrallansa" satutti kovin sillä hetkellä.
Rohkenin lausua - normaaleista tavoistani poiketen - muistotilaisuudessa muutaman sanan Airan ja oman elämäni kohtaamispisteistä. Vaikka usein olimme joissain työasioissa aidan vastakkaisilla puolilla, hän hallintopäällikkönä ja minä silloin pääluottamusmiehenä, pysyimme koko ajan jonkinlaisina ystävinä, jotka aina tavatessamme puhuimme mahdollisuuksien mukaan muista asioista kuin työstä tai ainakin puhuttiin muista kuin noista hankalista asioista. Meitä yhdisti matkailu: Airan suosikkimaa oli Turkki, minun koko Eurooppa. Keskustelimme usein kokemuksistamme. Emme siis puhuneet silloin työstä. Miksi sitten hautajaisissa puhuimme työorientoituneesta Airasta?
Tässä oli jälleen yksi esimerkki siitä, että emme todellakaan aina tunne toisiamme, vaikka toinen olisi läheinen työtoverimme. Airastakin tuli esille sellaisia herkkiä puolia, joita monet meistä eivät todellakaan tienneet. Taitaa olla samoin meidän monen kohdalla. Ainakin itse olen pitänyt suurimman osan "siviiliasioistani" poissa keskusteluista työpaikallani. Työpaikkani ihmiset eivät siis todellakaan tiedä, kuka tai millainen minä ihan oikeasti olen. En kadu tuota, päinvastoin. Olen tyytyväinen, että minulla on oma siviilielämä ja oma erillinen työelämä ja ne ovat ihan erilaisia. Näin siviilielämäni - ainakin omasta mielestäni - on ollut parempi ja omanlaiseni ja jopa onnellisempi, jonne olen voinut monesti hankalasta ja ongelmia täynnä olevasta työelämästä siirtyä lepäämään.
Tällaiset hetket ja pohdiskelut ovat hyviä hetkiä tällaiselle pian eläkkeelle siirtyvälle, vaikka niihin aina liittyy tietysti surua ja kaipausta. Nytkin moni muisteltava vanha asia jo sinänsä toi kaihoisia kyyneleitä silmiini, puhumattakaan, että ne vielä liittyivät ihmiseen, joka ei enää ole kanssamme täällä maailmassa.
Kiitos Aira yhteistä hetkistä, yhteisestä taipaleesta, johon liittyi monenlaisia tunteita. Et hautajaisissakaan jättänyt minua kylmäksi, vaan ihan todella surin hyvän työtoverin ja ystävän kuolemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti