Turvapaikanhakijat illallisella

Ruoka on valmista.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

En ole ollut koskaan kovin aktiivinen puoleen enkä toiseen näissä maahanmuuttaja- ja turvapaikka-asioissa. Olen enemmän ollut jonkinlainen seuraaja, observoija, kuten kai muutenkin monessa muussakin asiassa olen yrittänyt olla. Nyt kuitenkin tässä eräänä päivänä jouduin tai pääsin - ihan miten vain - mukaan tähänkin touhuun ihan lähelle. Ja seurauksena oli kyllä osittain myös ajatusten ja toiminnan muuttuminenkin.

Ystäväni soitti minulle ja pyysi tulemaan kuvaamaan seurakunnan miehille tarkoitettuun ruokakerhoon, jonne kerhon vetäjät olivat kutsuneet vieraaksi ja laittamaan ruokaa yhdessä kansamme Mikkelin Suonsaaren vastaanottokeskukseen majoitettuja turvapaikanhakijoita. Heistä suurin osa oli Irakista ja yksi Syyriasta.

Iältään ehkä noin väliltä 20 -40 vuotta olevat pakolaiset tulivat joukolla ja ilmeisen innostuneina, sillä tällainen ohjelma varmasti toi mukavaa vaihtelua heidän kenties ajoittain varsin turruttavaan toimettomuuteensa vastaanottokeskuksessa. Samalla - koska teimme kerhossa irakilaista ruokaa - heillä oli mahdollisuus saada ihan oman kulttuurin mukaista ruokaa, vieläpä itse laitettuna, alusta alkaen, Mikkelistä saaduista ja hankituista raaka-aineista ja mausteista lähtien, itse tehtynä, siis itse tehtyä "kaukoruokaa".

Paikalla oli noin hieman yli 20 ihmistä, miehiä, koska kerho oli miesten ruokakerho. Monet niin turvapaikanhakijoista kuin kerholaisistakin ovat naimisissa ja perheet olivat tietysti kotona tai irakilaisilla vastaanottokeskuksessa. Noin puolet oli turvapaikanhakijoita ja puolet kerholaisia. Turvapaikanhakijoiden ammattikirjo oli laaja. Keskusteltuani heidän kanssa, selvisi, että mukana oli yksi ravintoloitsija Bagdadista, irakilaisia ravintolatyöntekijöitä, mekaanikko, autonasentaja, leipuri, talonrakentaja, poliisi ja syyrialainen kokki. Varsin kirjava ammattikunta, mutta kaikki osasivat tehdä ruokaa ja sitä tehtiin innolla.

Mikkelin ortodoksisessa seurakuntasalissa ja sen varsin modernissa ja käytännöllisessä valmistuskeittiössä kävi melkoinen huiske ja kolmen kielen sekasotku: arabiaa, englantia ja suomea kuului joka paikasta. Suurin osa osasi vain yhtä kieltä, joku kahta. Yksi kysyi, toinen tulkkasi, kolmas vastasi. Kun sanat loppuivat, otettiin kädet apuun.

Viisituntinen rupeama meni siivillä ja siihen kuului siis ruuan laittaminen alusta, mahdollisimman aidoista raaka-aineista alkaen, loppuun saakka, pöydän kattaminen, ruuan siunaaminen, syöminen ja siivoustyöt. Ja tietysti runsas jutustelu ja ystävystyminen siinä ohessa.

Luulen, että tapaaminen oli monella tapaa merkityksellinen meille kaikille, molemmille osapuolille. Ehkä osin eri tavalla, osin samalla tavalla. Ennakkoluuloja karisteltiin pois niskoistamme puolin ja toisin. Ehkä meillä kantasuomalaisilla niitä oli enemmän, ehkä jotain vielä jäi, mutta lopputulos oli kuitenkin erittäin positiivinen. Tuttavuussuhteita solmittiin, Facebook-kavereita saatiin ja luvattiin moikata ja jutella, kun kaupungilla tavataan.

Ihmisten nimet olivat meille supisuomalaisille monet kovin vaikeita niin sanoa kuin muistaakin puhumattakaan että selvittää arabiankielisistä kirjaimista, kyllä vaikkapa Ahmedin, Alin ja Mohamedin muistaa, kun sen kuulee, mutta entäpä vaikka Obeadea ja moni muu. Vaikeuksia oli. Mutta ei se menoa haitannut. Moni meistä havaitsi varsin konkreettisesti, että nämä miehet olivat samanlaisia ihmisiä kuin vaikka omat poikamme, joista osa varmaan olikin ihan samanikäisiä heidän kanssaan. Samanlaisia ajatuksia maailmasta, elämästä, tulevaisuudesta, naisista, avioliitosta, työstä, ammatista ja monesta muusta. Tietysti moni asia oli eritavallakin, koska näin ne ovat heidän kulttuurissaan.

Mutta vaikka se paljon puhuttu suomalainen ruoka, jota media reposteli jokin aika sitten, kun väitettiin, ettei se kelpaa turvapaikanhakijoille. Ei se ollut ongelma kenellekään. Tietysti siihen oli totuteltava, kuten kaikkeen muuhunkin, asioihin, tapoihin ja maut ja tottumukset ovat monella tapaa toisenlaisia Irakissa ja Syyriassa kuin Suomessa. Senkin mekin huomasimme ja varsin konkreettisella tavalla tuona iltana, kun söimme irakilaista ruokaa. Mausteita ja vieraita makuja, voimakkaita makuja, jotka joko miellyttivät tai sitten mietityttivät. Mutta ruoka oli hyvää, todella hyvää.

Pääruokana oli uunissa paistettua kalkkunaa, jonka höysteenä oli vaikka mitä: riisiä, vihanneksia laitettuina eritavoin ja eritoten maustettuna irakilaiseen tapaan, erilaisia keittoja, irakilaista leipää, jolle annoimme nimen "tyynyleipä", koska se käsissä "pyörittelyn ja hyppyyttelyn" jälkeen asetettiin ensin tyynylle ja siitä uniin. Leivän lisäksi oli toisenlaista täytettyä leipää, ikään kuin pizzaa ja tietysti maittavaa jälkiruokaa: maitokiisseliä ja hieman makeaksi sokerilla, hunajalla ja inkiväärillä maustettua nuudelia. Ruokaa oli niin paljon, että sitä jäi jäljelle vielä melkoisesti ja loput vietiinkin hyvään käyttöön mm. vastaanottokeskukseen.

Kun itse olen kasvattanut kaksi poikaa, olen nähnyt nuorten raavaiden miesten ruokahalun. Muistan kun uupuneena perjantaina kävimme kaupassa töitten jälkeen, laitoimme ruuat jääkaappiin ja henkäisimme, niin kohta poikieni tultua jostain liikuntaharjoituksistaan, he menivät jääkaapille ja tyhjensivät sen sananmukaisesti. Jotain samanlaista koin nyt, kun katselin näiden nuorten miesten lautasia. Minä olisin syönyt jotain annosta pari, kolme päivää. Mutta nyt se tuntui ihanalta katsoa ja kokea.

Mutta ei se pelkästään nuoruudesta johtunut, varmasti osansa oli sillä, että he saivat nyt syödä omaa, ja vieläpä itse tehtyä, irakilaista ruokaa, jota he eivät ehkä ole ihan äsken saaneet. Tai tiedä häntä, kun en tiedä, tekevätkö he sitä vastaanottokeskuksissa.

Mielenkiintoista on ollut myös seurata ympärillä olevien ihmisten, siis sellaisten, jotka eivät suinkaan olleet kerhossa mukana, reaktioita. Ihmisten, joita en tunne hyvin tai tunnen vain hieman tai jopa ihan tuntemattomien. Posti minulle päin on jonkin verran lisääntynyt ja arvatkaa vain, millainen posti. Yksistään negatiivinen. Sosiaalisessa mediassa on tullut ehkä enemmän positiivista viestiä, mutta suorat viestit ovat lähes pääsääntöisesti olleet negatiivisia, jopa sairaanloisia.

Eihän tuollainen posti minua mitenkään ole aiemminkaan säikäyttänyt tai edes suuremmin hätkäyttänyt, ainoastaan hämmästyttänyt. Kriittisenä ortodoksina saa tottua kaikkeen. Mutta olen toki myös seurannut sitä valtaisaa vihapuheiden määrää, mitä netti suoltaa ympärilleen mm. tästä maahanmuuttaja-asiasta, mutta olen monta kertaa pitänyt sitä enemmän tai vähemmän häiriintyneiden ihmisten touhuna. No - edelleen mielestäni suurin osa näistä reagoijista on tavalla tai toisella häiriintyneitä, sellaista tuo sanan käyttö on ollut, ettei se oikein normaaleille ihmisille sovi. Ainakaan minun mittapuissani.

Hämmästyttävää oli havaita joidenkin "puolituttujen" reaktioita, ihmisten jotka eivät nyt kuulu mihinkään kaveripiiriini, mutta jotka silti jollain tavalla tunnen ja olen ajatellut heidän olevan jotenkin "normaaleja". Hämmästys oli enemmän kuin hämmästystä, ajoittain se oli suurta "suu-auki-ihmetystä" ja en voinut välttyä ajatukselta, olikohan noilla joillakin ns. "kaikki muumit kotona". Ei niinkään sen heidän mielipiteensä vuoksi - kaikilla voi ajoittain olla ankaria, äkkivääriä, oikeita tai vääriä, voimakaitakin - tunteita ja mielipiteitä, vaan sen suhteen, miten, millä tavoin, ne julki tuodaan, se erottaa minun mielestäni sairaat ja terveet. Hörhöt ja normaalit.

No - kaiken kaikkiaan erittäin opettavainen tarina tämä on ollut minulle monella tapaa. Facebook-profiilini on ajoittain täynnä arabiankielisiä viestejä, joihinkin omiin viesteihini tulee mielenkiintoisia google-käännettyjä viestejä, joissa ei aina ole oikein päätä ei häntää, mutta ei ole elämääni haitannut mikään niistä. En ole vielä ennättänyt tavata ketään noista kerhossa näkemistäni kaupungilla, mutta varmaan sekin aika koittaa pian.

Kuten alussa sanoin, olen ollut melko neutraali - tai ehkä rehellisesti sanottuna joskus myös hieman epäileväinen - näissä turvapaikka-asioissa ja suhtautumisessani näihin ihmisiin. Media antaa asioista erittäin sekavan ja mediasta riippuen, erittäin väritetyn, osin jopa väärän, yleistävän kuvan. Koko ryhmä tuomitaan eräiden yksilöiden vuoksi. Kun nyt tapasin isän, jonka lapsista joku pyrki Mikkelissä ammattikorkeakouluun tai muita perheenisiä, aviopuolisoita, rakastuneita sulhasia, jotka hätäilivät oman perheensä, puolisonsa, morsiamensa asioista ihan samalla tavalla kuin me suomalaiset, huomasin, miten väärää kuvaa jotkut mediat heistä antavat.

Eräällä Fb-sivulla, jonka toiminnassa olin mukana, suomalainen nainen kysyi: "Missä olivat naiset?" No, minkä minä voin, jos suomalainen nainen ei ymmärrä kirjoitettuakaan tekstiä, mitä tarkoittaa "Herrasmiesten ruokakerho", joka on siis seurakuntamme kerhon nimi. Tosin - ensihämmästyksen jälkeen - yritin lieventää kantaani sillä, että ehkä tuo sana "herrasmies" on joillekin nykysuomalaisille jäänyt hieman tuntemattomammaksi.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com P.S.
Otin tilaisuudesta useita kuvia, jotka ovat vapaasti kaikkien katseltavissa Facebook-sivuillani. Niitä voi katsella oheisen linkin kautta, vaikka ei olisi Fb-profiilia. Ne löytyvät osoitteesta:
https://www.facebook.com/media/set/?set=a.1100031420030821.1073741898.100000719198037&type=1&l=ebc80a0707 H@P

Ortodoksinen ongelma

Otsikko on yksikkömuodossa, mutta sen pitäisi varmaan olla monikossa, koska ei kai niitä ongelmia ortodoksisessa kirkossa vain yhtä ole. Kyllä niitä riittää melkein jokaiselle jaettavaksi aina yksi mukaansa, jos vain haluaa. Mutta otetaan tässä nyt esille vaikka sitten vain yksi ongelma, joka tosin ei taida olla edes kaikille ongelma.

Mitenkähän tuota ongelmaa kuvailisi? Sitä miettiessäni muistin nähneeni netissä tuon yllä olevan kuvan ja etsin sen tähän esille, sillä se kuvaa noin symbolisesti varsin hyvin sen ongelman, josta ajattelin jotain kirjoittaa.

Olen itse näissä blogeissani kirjoitellut ajoittain varsin kriittisesti joistain oman ortodoksisen kirkkoni asioista, myös näistä ongelmista. Joten jos niitä ongelmia haluaa etsiä, sen kun lukee blogijuttujani. Sieltä niitä löytyy. En sitten tiedä, löytyykö sieltä paljon ratkaisuja ongelmiin. Niinhän noin kohtuudella voisi odottaa, sillä helppoahan on näistä ongelmista puhua ja kirjoittaa, mutta annas olla niiden korjaaminen.

Olen elämäni aikana usein varsin konkreettisin tavoin oppinut, että ongelma on hyvin erilainen eri ihmisille. Se mikä minulle on ongelma, saattaa toiselle olla hyve, tapa, tottumus, normaalia. Ja joskus ongelma on ongelma, vasta kun joku kertoo siitä. Otan esimerkin peruskoulusta, josta yleensä löytyy paljon ongelmia, koska koolla on runsaasti ihmisiä. Ja missä ihmisiä, siellä ongelmiakin. Näinhän se on koulussa kuin kirkossakin. Tämä ongelma liittyy yhteen aikaisempaan kirjoitukseenikin, jossa kirjoitin kiusaamisesta.

Muistan kun eräs oppilas kerran valitti, että häntä kiusataan. Tutkittuaan asiaa opettaja sai selville, että kiusattu koki kiusaamiseksi sen, että hänen edessään istuva oppilas lainasi luvatta ja usein pyyhekumia selän takana istuvalta, tältä kiusatulta. Siinäpä sitä ongelmaa sitten tuli opettajallekin ja siinä ohessa rehtorille, kun kumpikaan ei oikein ensi istumalta osannut kuvitella tuota tapahtumaa kiusaamiseksi.

Mutta oleellisista oli, että tuo toinen - kiusattu - koki sen kiusaamiseksi. Sillä periaatehan on, että ei meidän muiden pidä määritellä, mikä on kiusaamista kenellekin. Se kun on kovin persoonallista. Mutkat oikoen voidaan sanoa, että kiusaamista on se, minkä joku kokee kiusaamiseksi. Ongelma ratkesi onneksi sitten sillä, että opettaja antoi tuolle toiselle - edessä istuvalle kiusaajalle - oman pyyhekumin, jolla hän sai pyyhkiä tekemiään virheitä.

Samanlaiset ongelmat kohtaavat meitä usein myös kirkon piirissä. Toinen näkee asian valkoisena, toinen mustana ja joskus jopa joku harmaanakin. Toinen kokee jonkun syntinä, toinen ei. Toinen kokee jonkun lähes harhaoppina, joku pitää tuollaista tekijää ihanana, liberaalina ja humaanina, jopa huumorintajuisena ihmisenä. Voi hän sitä toki ollakin, mutta, mutta ... Selitä siinä sitten, että asia, teko tai jopa ihminen saattaa olla ongelma minulle tai jollekin muulle, kun se tuolle toiselle saattaa olla "Bruce". Muistathan sinä tuon Brucen, "taivaan lahjan". Elokuvassa, jonka alkuperäinen nimi on "Bruce - Allmighty", Bruce Nolan (Jim Carrey), jonka valittamisesta suivaantunut Jumala (Morgan Freeman) antaa omat tehtävänsä hetkeksi tämän harteille. Mielenkiintoisin tuloksin.

Ei se tainnut kuitenkaan olla paras mahdollinen ongelmanratkaisu tuokaan, kuten elokuvan katsoneet sen muistavat. Vaikka yleensähän elokuvissa on hyvä loppu. Todellisessa elämässä ei aina käy kuten elokuvissa. Täällä joku aina silloin tällöin unohtaa, ettei suinkaan ole Jumala eikä edes Bruce eikä suinkaan ole saanut kaikkia oikeuksiaan - kuten Venäjän tsaari aikoinaan - tehdä melkein mitä vain, suoraan Jumalalta. Sekin uhohtuu usein, että paikkakaan Taivaassa ei taida olla meille kenellekään varma, ei edes kirkollisen asemansa perusteella. Puhumattakaan sitten teoistamme.

Meillä omassa hierarkisessa kirkossamme noiden omien Bruciemme, "taivaan lahjojen", kirkollinen kunnioittaminen on saanut monenmoisia piirteitä, joita kaikkia ei aina voi kutsua hyviksi tai edes (jälleen hieman kornisti sanottuna) terveiksi piirteiksi ihmisissä. Tällainen kunnioittamisen tyyli kirkossamme muistuttaa toisinaan Thaimaata, muinaista Siamina, jossa kuninkaan (versus hierarkkimme) lemmikin loukkaaminenkin sanallisesti vie sanojan linnaan. Meillä kirkon puolella se saattaa johtaa "some-anateemaan" tai vähintään "some-ekskommunioon", syrjintään, mollaamiseen, panetteluun ja vähättelyyn. Loukkaajasta tulee yhtäkkiä näkymätön ja hajuton; mauton hän on ollut jo kauan. 

Meillä ei kuulu arvostella tai saati sitten tuomita esimerkiksi kirkollista johtajaa mistään, emme voi suinkaan sanoa, että "keisarilla ei ole (v)aatteita", on hän sitten hierarkki tai vain tavallinen lammaspaimen. Hehän ovat - kuten monelle suomalaiselle ovat erilaiset julkisuuden idolit ja kuuluisuuden henkilöt - erehtymättömiä, kaiken osaavia ja tietäviä ja kaiken maallisen arvostelun yläpuolella. He voivat ja saavat tehdä melkein mitä vain ja kukaan ei voi arvostella heitä, ei edes patriarkka. Ja jos arvostelee, on tyhmä, moukka, vanhanaikainen, suvaitsematon (sic!) tai mitä kaikkia laatusanoja sitä nyt keksitäänkään. Ja mikä kumminta, se sanotaan jopa ääneen, mediassakin.

Vaikka henkilö alkaisi olla kykenemätön hoitamaan tehtäviään, tai toisinaan ihan perustiedon puuttumisen vuoksi jo alusta alkaen on ollut sellainen, niin lähipiiri ja hänestä kaiken hyödyn ottavat - usein myös ne, jotka tietävät tällaisen ihmisen todellisen tilankin - vakuuttavat kaiken olevan kunnossa ja ihmisen pystyvän hoitamaan tehtäviään mainiosti. Muistaakohan kukaan enää niitä vanhan tasavallan presidenttimme ympärillä hyörineitä (vallan)haltijoita, keiju-einoja ja paavo-peikkoja, jotka vielä siinä vaiheessa, kun presidentillä ei enää olleet "kaikki muumit kotona", ja adjutantti joutui kantamaan laukussaan varavaatteita, erityisesti housuja, he ehdottivat hänelle lisäkautta valtion johdossa.

Eipä tuo samanlainen mentaliteetti mihinkään maastamme ole hävinnyt, onhan siitä toki tarvittaessa muitakin esimerkkejä, mutta omassa kirkossamme se alkaa saada jo surkuhupaisia ilmenemismuotoja. Asioita salaillaan, kähmitään, avoinmuus on tipotiessään, vähemmän legaali esikunta on vallankahvassa, vallanhamuajat - nuo keijut - johtavat sivusta ja moni ympärillä oleva ja "hengellinen alamainen" voi pahoin.

Katselin tuossa äskettäin joitain uutisia, joissa eräs paikallinen kirkollinen laumanjohtaja patsasteli edustustilaisuudessa ulkomailla. Tämä on kovin yleistä jossain päin maata: arkityön saa hoitaa sijainen, varsinainen on tai saattaa olla pitkiä aikoja virkavapaa milloin mistäkin syystä, mutta edustustilaisuudessa hän on aina mukana, varsinkin jos kamera on paikalla. Ja kukapas muu siellä sitten on kuin "kellokas ja (kameraa pitävä) lakeija", todellista valtaa kabineteissaan pitävät. Ei suinkaan se, joka työn noin yleensä arkena tekee, puhumattakaan, että tehtävä kulkisi noin niin kuin kiertona, vuoronperään eri ihmisillä samassa organisaatiossa.

Joskus olen miettinyt, miksi historian saatossa Saksassa Hitler oli vallassa ja pystyi toimimaan, niin kuin toimi. Miten Stalin Neuvostoliitossa pystyi myös murhaamaan miljoonittain ihmisiä ja häntä pidetään yhä "hyvänä johtajana ja hyvänä ihmisenä". Kieltämättä hieman samantyyppisiä ajatuksia on noussut aina ajoittain mieleen toisesta näistä valtioista yhä nykyäänkin. Miten se on oikein mahdollista? Luulisi maassa olevan edes jokunen järkevä ihminen?

Mutta samanlainen efekti pienemmässä mittakaavassa se on kirkossakin, kuin on valtioissakin, mikä järjestelmää ylläpitää. En silti suinkaan vertaa ketään nykyistä ihmistä noihin hirmuhallitsijoihin. Pois tällainen ajattelu! Vertaan vain heidän kehittämäänsä hallintajärjestelmää, salailua, manipulointia, tiivistä vallankahvassa olevaa ja siitä loppuun asti kiinnipitävää lähipiiriä, nomenklatuuraa, joka hyötyy jollain tavalla johtajan heikkoudesta. Myös toisin päin, heikentynyt, vanheneva, vallanhaluinen, mutta laitostunut johtaja hyötyy tällaisesta lähipiiristään, joka hoitaa asiat ja johtaja pysyy turvallisesti vallassa.

No sekö se on se ongelma - yksikössä - josta nyt halusin kirjoittaa. Ei, ei. Se ongelma selviää parhaiten - kuten jo kirjoitin - tuosta ylinnä olevasta kuvasta. Kas meitä ihmisiä kun on maailmassa monenlaisia. Yksi näkee puolillaan olevan lasin lähes tyhjänä ("sehän on kohta loppu"), toinen melkein täytenä ("siitä on vasta puolet juotu"). Näkökulma asioihin on niin erilainen riippuen monista minulle toisinaan ehkä osin tuntemattomaksikin jääneistä asioista. Ehkä kasvatuksesta, koulutuksesta, älykyydestä, sukupuolisesta identiteetistä, arvomaailmasta ja monenlaisista matkan varrella ihmiseen tarttuneista asioista ja opeista. Tiedä häntä! Ongelma on siis näkökulma, joka ei välttämättä aina ole oikea, ortodoksinen ja kirkon opin mukainen. Se on se varsinainen ongelma.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kirkon ja keisarin uudet (v)aatteet

Koulukiusaamisesta on suomalainen Mannerheimin lastensuojeluliitto (MLL) listannut nettisivuilla olevaan infoon seuraavia rooleja:

• kiusaajan ja
• kiusatun lisäksi:
• apuri, joka ei aloita kiusaamista, mutta menee silti helposti mukaan tilanteeseen kiusaajan avuksi 
• vahvistaja eli kannustaja, joka voi nauraa ja kannustaa kiusaajaa
• sivustakatsoja eli hiljainen hyväksyjä näkee kaiken, mutta pysyttelee taustalla ja vaikenee, mutta samalla hän huomaamattaan hyväksyy ja osallistuu kiusaamiseen - ja ehkä pelkää, että joutuu itse kiusaamisen kohteeksi
• kiusatun puolustaja yrittää lopettaa kiusaamisen ja on kiusatun puolella.

Omassa työssäni jouduin aikanaan usein pohtimaan noita kiusaamisasioita, koska työskentelin koulussa, ja kouluissa tuota toimintaa on joka puolella aivan koulusta itsestään riippumatta. Koulun toimin sitä pitää ja sitä voidaan vähentää huomattavastikin, mutta harvoin sitä saadaan täysin loppumaan. Ihmisluonto kun kaiketi vain on tällainen: "Homo homini lupus."

Kiusaamista tapahtuu myös työpaikoilla ja niistäkin on lukuisia esimerkkejä mm. vaikka oikeuden päätöksistä, kun erään ammattiliiton pomo ensin erotettiin ja sitten vielä tuomittiin oikeudessa naispuolisen työntekijän kiusaamisesta. Julkisuudessa ja kaiken maailman mediassa hänet oli tuomittu jo paljon aiemmin, koska oli "hankalan ammattiyhdistyksen" ilmeisen "hankala pomon" maineessa. Tiedä sitten, kun en häntä tunne.

Uskonnollisissa yhteisöissä kiusaamista tapahtuu samalla tavoin tai joskus tulee ihan sellainen vaikutelma, että melkeinpä suhteessa enemmän kuin maallisissa. Mieleeni tulee eräskin tapahtuma kotipaikkakunnaltani, jossa sanan (mutta ei onneksi  Sanan) mukaisesti seurakunnan pappi löi toista pappia (lyöty oli kaiken lisäksi nainen) Raamatulla, Pyhällä Sanalla, päähän ja asiaa selviteltiin sitten maallisessa oikeudessa maallisena pahoinpitelynä, ei hengellisenä.

Samalla pitänee selvyyden vuoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi tässä ja nyt, ennen kuin etenemme blogissa eteenpäin, myös todeta, että tuo käsite kiusaaja uskonnollisessa kontekstissa tarkoittaa kaiketi sitten hieman muuta, kuin mistä tässä blogijutussani puhutaan.

Tällä blogijutullani en nyt myöskään halua mitenkään rinnastaa kiusaamista ja niihin mahdollisesti liittyviä tapahtumia, tai em. raamatullista kiusaajaa ja tässä kerrottuja todellisia tai kuviteltuja henkilöitä, joista - tapahtumista, henkilöistä - nyt mielipiteitäni ja kokemuksiani kerron, muuten, kuin ehkä aiheen terminologian ja aiheen luoman tunnelman osalta. Kaikki muu mahdollinen yhteneväisyys on lukijan itsensä silmässä ja en ota siihen mitään kantaa. Jokainen saa ajatella haluamallaan tavalla asioista. Minäkin.

Kun tarkastellaan noita MLL:n luettelemia rooleja: kiusaaja, kiusattu, apuri, vahvistaja, sivustakatsoja ja puolustaja, kaikki roolihahmot on löydettävissä tarvittaessa myös niin ortodoksisen kuin vaikka luterilaisen ja monen muunkin kirkon sisältä, seurakunnista tai jopa vaikka kirkon hallinnollisista elimistä. Ehkä nuo termit pitäisi noissa tapauksessa kuitenkin hieman loiventaa ja kohdentaa ja puhua vaikka hajottajista, yhdistäjistä, opetuslapsista, tukijoista, sivullisista, vaikenijoista, ulkopuolisista puolustajista tai mahdollisesti joillain muilla nimillä. Tiedä häntä taas! Purnarikin olisi osuva nimitys meihin joihinkin asiaan sekaantuviin.

Kuuluisa ja toimiensa vuoksi huhtikuussa 1968 murhattu ihmisoikeustaistelija ja babtistipastori Martin Luther King Jr. on sanonut joskus, että "pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus", vaikeneminen. Siksi kai minäkin omalla vaatimattomalla äänelläni yritän sanoa usein oman mielipiteeni monista asioista. Joku tosin sanoo heti: liian usein. Yritän kuitenkin olla vaikenematta, vaikka vaikeneminen olisi kyllä helppoa ja saattaisi jopa tehdä elämäni mukavammaksikin. Moni niin tekeekin turvallisuus- ja monenmoisista muista, pieteetti- tai ns. kaveruus- tai muista syistä johtuen. Minä en, huolimatta, että moni sitä ehkä varmasti toivoisikin.

Minulle on tietyllä tavalla yhdentekevää, missä asemassa mielestäni väärintekevä ihminen on. Ei ole väliä, onko hän kaveri tai ei-kaveri, tuttu tai tuntematon taikka jopa jonkun lapsen kummi tai kirkollisen viiniseuran jäsen. Jos henkilö aiheuttaa omilla toimillaan jotain sellaista, mikä ihmetyttää ja kummastuttaa minua, mikä tuntuu minusta väärältä, en voi sivuuttaa asiaa olan kohautuksella.

Itse olen melko usein pohtinut, onko meille omaan kirkkoomme tai peräti molempiin kirkkoihimme - käyttäisinkö tässä ihan oikeasti hieman kornia sanaa - "pesiytynyt" joukkio, joka ainakin minun mielestäni yrittää usein hajottaa kirkko(j)amme ja vie silloin kummankin kirkon asioita uskonnollisessa mielessä todella huonoon suuntaan. Kauaksi perustehtävästään, ihmisten pelastamisesta. Suuntaan, joka johtaa ihmisten eripuraan ja jopa kirkosta eroamisiin ja kirkon tai ortodokseilla myös patriarkaatin vaihtoihin. Ja kaikki tämä näyttäisi tapahtuvan usein ulospäin hymyillen ja suurelle yleisölle - sisäpiirin asioista tietämättömälle ns. "vaalikarjalle" - hyväntahtoisuutta ja hyviä tarkoitusperiä vakuutellen.

Kuitenkin aika monen muunkin - näin olen ymmärtänyt, siis ei vain minun - mielestä ilmiselvästi he tekevät tämän ns. ketunhäntä kainalossa, mahdollisesti omat kirkon kannalta vaaralliset tai jopa haitalliset tarkoitusperät tai tiedä häntä mitkä, itsellä päällimmäisinä ja usein vielä muilta piilossa. Ja noilla "omilla" voitaneen tässä tarkoittaa aivan henkilökohtaisia tai sitten oman ryhmittymän, klikin, suuntauksen, tms. tarkoitusperiä ja etuja. Mitä lie! Ken sen oikeasti tietäneekään.

Tällaisella lausumalla en kuitenkaan halua ollenkaan epäillä kaikkien, tässä tapauksessa vaikka seurakuntalaisten ja jopa melko suuren osan työntekijöiden, osuutta ja tekoja. Eivät kaikki tällaisessa toiminnassa suinkaan ole onneksi mukana eikä kaikissa seurakunnissakaan. Tuollaisissa, joissa näin mahdollisesti tapahtuu, on varmasti useitakin hyviä ihmisiä pitämässä huolta sellaisista ihmisistä, jotka sitä tarvitsevat. Sieltä löytyy paljon työntekijöitä, joitten todelliset teot - siis hyvät teot, lähimmäisistä huolen pitäminen, hyvän sanoman levittäminen - kertovat paljon, enemmän kuin maallistuneiden liberaalien tai muiden haihattelijoiden ontot sanat.

Moni ajattelee, että "onttoja puhuvia" kohdatessa on vain parempi vaieta omassa seurakunnassaan ongelmista ja vääristä käytänteistä joskus oman työpaikan säilymisen, mielenterveyden, jaksamisen ja monen sen kaltaisen syyn vuoksi. Näin vältyy helposti ylimääräisten henkisten tai jopa konkreettisten väliseinien rakentelulta, työtehtävien muutoksilta, tehtäväsiirroilta tai jopa potkuilta ja joissain tapauksessa myös pitkäaikaiselta mielialalääkkeiden syömiseltä.

Mutta löytyy niistä seurakunnista valitettavasti sitten aivan toisenlaisiakin, jotka sanovat ja puhuvat enemmän kuin oikeasti tekevät, vai olisiko se tietävät. Toisinaan sanovat, puhuvat, kirjoittavat jopa ihan asian vierestä, jopa julkisissa esiintymisissään tai vaikka juhlapäiväviesteissäänkin. Niin ja rakentelevat niitä väliseiniä. Yllättävän harvoin näistä teoista nousee julkisuudessa jonkinmoinen ihmetys tai häly. Todella harvoin joku uskaltaa sanoa asian mahdollisesti jopa ääneen. Siis hieman Andersenin tyyliin: "keisarilla ei muuten ole (v)aatteita".

Väkisinkin minusta on liian usein tuntunut, että ongelmaksi on noussut ehkä se, että tällaiset satusetä H.C. Andersenin tarinoissaan kuvaamat  "ilman (v)aatteita olevat keisarit", "despootit", asioista ehkä oikeasti varsin vähän tietämättömät (=perinnettä ja aitoa ortodoksiaa tuntemattomat, ja oman kirkkomme osalta ortodoksista teologiaa vähäisesti opiskelleet), vanhaan ja jo normaalielämässä kuopattuun "kähmintäpolitiikkaan" tottuneet, vallanhaluiset ihmiset ovat yhä sen verran merkittävillä paikoilla, että koko seurakunnan tai ehkäpä hiippakunnan ja siinä ohessa sivutuotteena koko kirkon maine, kirkon tulevaisuuden suunta ja toisinaan sen perusidea, oppi, ovat ajoittain suuressa vaarassa. Jos nyt ei ortodoksisessa kirkossa ihan maailmanlaajuisesti, niin ainakin paikallisesti.

Luterilaisessa kirkossa monelta osin peli on jo pahasti menetetty ja paluu entiseen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Mikä pahinta: epäsopu, hajaannus, kyräily, viha ja sekularismi sen kun lisääntyvät kirkoissa, eikä ihmisten oma kirkko silloin anna useille niitä tarvitseville oikeita hengellisiä eväitä oikein mihinkään. Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset eroavat kirkosta ja liittyvät vaikka erilaisiin vapaisiin ns. karismaattisiin suuntauksiin.

Jos olisin tässä väitteessäni aivan väärässä oman ortodoksisen kirkkoni osalta, johon itse kuulun, miksi ihmeessä myös muun maailman ortodoksit ovat kiinnittäneet huomionsa Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja joidenkin ihmisten toimiin siellä. Ja jopa kirkkomme ylin piispa, kanonisessa mielessä kirkon päämies, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka ja hänen johtamansa, piispoista koostuva Pyhä synodi on joutunut puutumaan maamme autonomisen kirkon asioihin ja jopa antamaan varoituksia ja tiukkoja ohjeita toiminnalle ainakin parissa hiippakunnassa.

Jos ajattelet minun olevan väärässä, "haukkuvan väärää puuta" - kuten oletettavasti joukko ihmisiä ajattelee - oletko ihan aikuisen oikeasti ja tarvittaessa turhat löpinät ja kirkolliset p-puheet suodattaen seurannut ihmisten järkyttyneitä mielipiteitä oman kirkkosi, tai piispasi, seurakuntasi tai jonkun muun asiaan liittyvän osalta vaikkapa sosiaalisessa mediassa, jossa niiden kertominen on nykyään helpompaa ja monet niin tekevätkin. Vai nyhjötätkö kotona omassa nurkassasi ajatellen, ettei asia sinulle kuulu tai et halua sekaantua siihen. Joskus lienee myös vaikea tunnustaa itselleen saati sitten muille - varsinkin jos on eronnut toisesta ja liittynyt toiseen kirkkoon äskettäin - että täällähän on melkein samanlaista riitelyä kuin entisessä. Aiheet ja tavat vain toisinaan vaihtelevat.

Minusta selitykseksi ei myöskään riitä se, että vakuutellaan noiden Suomessa tapahtuneiden väärien asioiden arvostelijoiden ja väärät teot tuomitsevien edustavan taantumuksellisuutta, konservatiiveja ja ajasta jälkeen jääneitä. Kun sen sijaan samaan hengen vetoon "väärintekijöitä" nimitetään moderneiksi, liberaaleiksi, edistyksellisiksi ja tietysti sillä melkoisen inflaation kokeneella citi-kupla-suomalaisten ikiomalla sanalla: suvaitsevaisiksi, josta tosin on jo tehty mielestäni todella ruma suomenkielen uussana, "suvakeiksi".

Hirvittäväksi asian tekee ortodoksisessa kirkossa vielä sekin, että patriarkan ja Pyhän synodin antaman varoituksen - tai mikä se nyt juridisesti tai kanonisesti onkaan - saajat (ja HUOM! myös häntä tukevat seuralaiset) ilmeisesti eivät tunne edes tehneensä väärin ja he ortodoksisine ja luterilaisine tukijoukkoineen ja opetuslapsineen purnaavat ilman katumuksen häivääkään julkisesti annetusta päätöksestä. Oli se nyt siis varoitus, määräys, ohje tai mikä nyt tahansa, mutta kuitenkin patriarkan ja Pyhän synodin vakavaa puuttumista väärään, ortodoksisuuteen kuulumattomaan toimintaan, sen kieltämistä ja tuomitsemista. Asioita perustellaan täällä kotomaassamme, maailmanlaajuisesti katsottuna pikkuruisessa arkkihiippakunnassa, mm. kirkon tarpeella uudistua, ekumenialla ja sillä, että näin halutaan estää Suomen kirkon ghettoutuminen. Aito ja alkuperäinen, oikea - toisinaan kuten jo kirjoitin: liittymisen kautta saatu, mutta väärin opittu - ortodoksisuus karisee hetkessä, kun päälle laitetaan hujauksessa olemattomat liberalismin "keisarin uudet (v)aatteet".

Mutta mihin suuntaan pitää uudistua, miten pitkälle mennä ekumeniassa, synnin tai väärintekojen hyväksymisessä - siinäpä kysymys - jossa usein samalla unohdetaan, kenen ehdoilla ja kenen toimesta. Ortodoksista kirkkoamme voidaan uudistaa vain synodaalisesti ja maailmanlaajuisesti koko maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon ehdoilla ja päätöksellä.

Me emme Suomessa voi ottaa erilaisia käytäntöjä keskeisissä kirkkoamme ja uskoamme koskevissa asioissa eikä myöskään kirkon perinteessä, Traditiossa, ei kanoneissa eikä poiketa yleisortodoksisesta linjasta. Päätökset näistä tehdään vain ja ainoastaan patriarkaatissa ja yleisortodoksisissa kokouksissa, jos siihen yhteisesti katsotaan olevan tarvetta. Niitä ei voi tehdä yksin Venäjän kirkko, ei Konstantinopoli, eikä mikään muukaan paikalliskirkko. Sitä on oikea ortodoksisuus, ei tuuliviiriuskoa, joka vaihtaa suuntaa tuulten ja ihmisten erilaisten mielihalujen ja suuntausten mukaan. Ortodoksisuus edustaa pysyviä ja kestäviä arvoja, jotka perityvät alkukirkosta ja Traditiosta - Raamatusta. Luterilaisessa kirkossa moni asia on toisin ja en tunne luterilaisuutta riittävästi siitä enempää kertoakseni.

Selittelyiksi ei myöskään riitä, että muutetaanhan meillä ortodoksisessa kirkossa liturgisia tekstejäkin tai lyhennellään melko usein väärin jumalanpalveluksia. Kun verrataan niitä opin ja uskon keskeisiin sisältöihin, joissa noita virheitä ja vääriä käytäntöjä myös tehdään, tuollaiset ensin mainitut muutokset ovat mitättömiä ja jopa merkityksettömiä uskonopin sisältöihin puuttumiseen verrattuna, enemmän ihmisten haihattelua, joskus laiskuutta tai myös tietämättömyyttä, osaamattomuutta. Kaiken lisäksi moiset liturgiset säännöt ovat varsin nuorta perinnettä, joita on aikojen saatossa muutettu silloin, kun siihen on katsottu olevan perusteltua syytä. Tuollaiset tavat ja käytänteet ovat siis saattaneet muuttua, uskon sisältö, oppi, ei.

Samalla tavalla nyt kuin ennekin: synti on synti, vaikka sen voissa paistaisi - vanhaa sananpartta hieman muuttaen lainatekseni. Ja yksilöllinen, omasta päästä revitty kirkollisesta maailmanlaajuisesta ja suurelta osin myös paikallisesta perinteestä, kanoneista, säännöistä ja tavoista poikkeaminen ei ole ortodoksisen kirkon tapa ratkaista asioita.

Jo nyt tosin poikkeamme yhdessä merkittävässä asiassa maailmanlaajuisesta ortodoksisuudesta: kalenterikysymyksessä - tosin hieman hatarien perusteiden ja osin vaiettujen vanhojen päätösten perusteella - ja sekin on aiheuttanut ja tullee aiheuttamaan melkoista purnausta molemmin puolin - niin Suomessa kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Puolesta ja vastaan.

Mutta kuten joku on jo sanonutkin, tämäkin kysymys tai oikeastaan sen nykyinen ratkaisu osoittaa oman suomalaisen ortodoksisen kirkkomme laadun. Onko se maallistunutta, onko se luterilaistunutta, onko se ekumeenista, onko se osoitus hyvästä sopeutumisesta yhteiskuntaan vai mitä se on, sanokoon jokainen itse oman määreensä, jos haluaa. Vai onko se vanhaan perinteeseen ja kirkon omiin kanoneihin nojautuvan ortodoksisuuden hylkäämistä, jossa moni Suomen ulkopuolinen valitettavasti näkee usein omituisuuksia ja poikkeavuuksia. Kirkossa, joka silti kaikesta huolimatta on tai ainakin pitäisi olla osa tätä Kristuksen perustamaa kirkkoa, ortodoksista kirkkoa.

Yhtenä selityksenä olen nähnyt myös yrityksen vähätellä omia ongelmiamme: "Katso mitä muissa patriarkaateissa tai kirkoissa tapahtuu. Meidän ongelmat ovat pieniä niihin verrattuna." Hups! Muitten virheilläkö selittelemme omia virheitä? Jos joku varastaa, oikeuttaako se meidätkin varastamaan?

Vielä yksi ja ehkä samalla myös toisenlainen "ongelma" ortodoksisessa kirkossamme mielestäni on. Se pulppuaa paljolti tämän kirkon hierarkisuudesta. Kirkkomme piispojen, hierarkkien, asema on vakaa. Se näkyy omalla tavallaan myös yhdessä "yksinvaltiaalle" piispalle laulettavassa laulussa, "Ton despotin", jossa lauletaan (kreikaksi) "... εἰς πολλὰ ἔτη, Δέσποτα" (is pollá eti, Déspota), toivotetaan siis monia vuosia "despootille". Piispa on siis eräänlainen "despootti", herra, mestari, hiippakunnassaan ja yleensä - osin myös Suomessa - niin kauan kuin "henki" pihisee. Nytkään tuota "henkeä" ei pidä ymmärtää tässä väärin, ei teologisesti. Yleinen piispojen eläkkeelle siirtymisikä on säädetty Suomessa vasta uusille piispoille, ei vanhemmille.

Tämäkin on aiheuttanut omat kiemuransa Suomen ortodoksisessa kirkossa. Pari vanhempaa ja hiljalleen yhä enemmän ja enemmän vanhenevaa ja pian - tai mahdollisesti jo - erilaisista alkavan vanhuuden ongelmista kärsivää piispaa kyttää toistensa eläkkeelle lähtöä. Toinen mahdollisesti siksi, että toivoisi vielä pääsevänsä korkeampaan kirkolliseen asemaan ja toinen mahdollisesti siksi, että toivoisi, ettei tuo toinen pääse siihen. Tiedä häntä kuitenkin, mitä mietivät, mutta itse näitäkin pohdiskelen, kun tilanne joka tapauksessa näyttää ja on kiusallinen.

Samalla tuo tapahtuma on kuitenkin todellinen tai se käy ainakin tavalla tai toisella toteen - mahdollisesti jopa lyhyen - kenties muutaman vuoden, kuluessa ja siksi siihen pitää näköjään puolin ja toisin varustautua. Tässä on myös yksi "villakoiran ydin" monelle äskettäiselle "oudolle" tapahtumalle kirkossamme. Jotkut ovat nähneet mm. viimeisimmän piispavalinnan enteilevän jollakin tapaa tuota odotettavissa olevaa tapahtumaa, muutosta. Ja olihan tuo viimeisin valinta oikeasti melkoisen erikoinen ajatellen ortodoksista perinnettä.

Yleensä kirkossamme - tai ainakin monessa ortodoksisessa kirkossa muulla päin maailmaa - valitaan ylempään tehtävään entisessä, siis jossain vastaavanlaisessa tehtävässä toiminut, asioihin hyvin perehtynyt ja ne osaava saman tason tai hieman alemman tason henkilö, jos kerran sellainen on saatavilla. Arkkipiispaksi hiippakuntapiispa, hiippakuntapiispaksi apulaispiispa, piispaksi arkkimandriitta tai leskirovasti, jne. Jos tuo ketju katkaistaan, siihen on oltava hyvät ja perustellut syyt. Nyt on niin tapahtunut - vaikkakaan hyvistä syistä nyt en tiedä - ja saa nähdä toistuuko sama kaava aikanaan uuden arkkipiispan valinnassa. Näin voisi olettaa.

Usein valinnassa - etenkin nykyisin, kun elämme koulutetussa ja koulutusta arvostavassa maailmassa - katsotaan myös valittavan kirkollista, teologista osaamista, siinä suoritettuja tutkintoja ja akateemisia suorituksia, kiinnostusta jatko-opintoihin, kirjoitettuja teologisia, uskonnollisia, kirkkoon liittyviä teoksia, jne. Piispuus kun ei ole mikään kunniavirka, johon mennään pelkästään patsastelemaan. Piispuus on nöyrä paimenvirka, jossa on pidettävä paljon yhteyksiä kaitsettaviinsa omassa hiippakunnassa, eikä niinkään muiden hiippakunnissa, jonne tosin ei pääsekään ilman tuon toisen hiippakunnan piispan lupaa.

Piispan on nautittava luottamusta juuri oman hiippakuntansa ihmisten parissa niin osaamisessaan sekä tiedollisissa että uskonnollisissa, so. teologisissa asioissa kuin ihmisten kanssa pärjäämisessään, ihmissuhdeasioissa, pastoraalisissa asioissa. Piispalla ei tietyllä tapaa voi ns. "normaalin ihmisen" tavoin olla henkilökohtaisia antipatioita tai ihastumisia keihinkään yksittäisiin ihmisiin, vaan hänen on eräänlaisena "uskonnollisena instituutiona", kirkon ja alueensa keulakuvana oltava melko neutraali noissa äärilaidoissa. Niin ja tietysti piispan on oltava esimerkillinen ihminen elintavoissaan ja elämässään. Hän on alueellaan oikean uskon, ortodoksian ylläpitäjä, kreikaksi episkopos (ἐπίσκοπος), valvoja ja "päältäkatsoja", henkilö, joka pitää harhaopit ja väärät tavat poissa seurakunnista eikä tuo niitä sinne. Hän on taustaltaan ja oman elämän historialtaan moitteeton, lainkuuliainen, mahdollisimman hurskas ihminen, jolla ei saisi olla minkäänlaisia "luurankoja kaapissa".

Ei todellakaan ole helppoa olla episkopos, jos sen oikealla ja tehtävään astuessaan antamiensa lupausten mukaisella tavalla ottaa ja niiden mukaisesti toimii. Ihan sama se on monessa muussa vastuullisessa johtotehtävässä maallisissakin tehtävissä. Tai kummassa kirkossa tahansa. Siksi kai avonna olevaan - usein hyväpalkkaiseen - tehtävään - onpa se sitten maailmassa tai kirkossa - ei yleensä valita ihmisiä ihan mistä vain, puskista, vaan valitaan koeteltu ja mahdollisimman kokenut, paras ehdokkaista. Valintaan tosin maallisellakin puolella vaikuttavat monenlaiset henkilökohtaiset asiat - kuten raha, työsuhteen edut, vaikutusvalta, firman henkilösuhteet, politiikka, jne. - ja sieltä ne valitettavasti ovat usein siirtyneet myös kirkollisiin valintoihin, joita sitten mahdollisesti joudutaan selvittelemään patriarkaattia myöten. Sekularismi ja materialismi monen muun ismin kanssa yhdessä ovat tältäkin osin saaneet melkoisen niskalenkin molemmista kirkoistamme.

Kovin synkän kuvan näytän taas tällä blogijutullani tähän ruudulle maalanneeni, mutta sellaista se elämä vain on. Onneksi kaikki ei ole ihan aina sellaista, mitä kirjoittelen. Usein seurakunnista - kuten jo edellä kirjoitin - löytyy myös oikeita, ihania ihmisiä. Heitäkin on ja ilmeisesti kutenkin hiljainen enemmistö. Heidän kanssaan toimiminen on hedelmällistä ja heiltä saa usein apua ja voimaa tehdä omalta osaltaan oikeitakin asioita. Ja mikä tärkeintä, ainakin ortodoksinen kirkko ja sen jumalanpalvelukset ovat aina voimaannuttavia asioita. Liturgia - toimitti sen kuka tahansa - ei ole ihmisten ylistystä, se on Jumalan ylistystä. Ja jos ihminen haluaa voimaantua, etsiä parannusta, tietoa ja oikeaa suuntaa, oikea paikka on juuri jumalanpalvelukset, jonne pitää silloin mennä.

Tämä mustansävyinen "maalaukseni", jonka edellä esitin, koskee vain kovin harvoja asioita ja yleensä vielä sellaisia, millä ei ole useinkaan paljoakaan tekemistä Jumalan palvelemisen, Hänen kunnioittamisensa, kanssa. Kertomani todelliset tai fiktiiviset tapahtumat ja ajatukset edustavat enemmän ihmisten palvelemisen ja vääränlaisen, vinoutuneen kunnioittamisen, mahdollisesti nepotismin ja henkilökultin outoutta ja monesti kirkollisen kulttuurin "metsään mennyttä" toteuttamistapaa ja väärien ismien tuomista kirkon opetukseen.

Jokainen meistä voi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että paluu perinteiseen kirkollisuuteen olisi mahdollista kaikille ja kaikkialla. Yksi tapa on ajatellen, selvitellen, tutkiskellen äänestää kirkollisissa vaaleissa ja vaikuttaa, puhua ja toimia aktiivisesti omassa seurakunnassa, toinen tapa on vaieta ja - vaikka lukemalla hyvää kristillistä kirjallisuutta, jota meiltä Suomesta onneksi löytyy - pitää huolta itsestään ja omasta uskostaan ja sen vahvuudesta ja oikeellisuudesta. Ja siinä ohessa pieneltä osin myös huolta omasta kirkostaan.

Niin - ja onhan se sitten vielä yksi tapa vaikuttaa: tämä blogeissa kirjoittelukin, mutta mene ja tiedä, kuinka tehokas se on. Kaikki kun kuitenkin on kiinni viime kädessä sinusta, ei minusta.

Oikea tapa ei ole puolustaa sokeasti, omiin ennakkoluuloihin ja etenkään väärään - mahdollisesti edelliseen, menneeseen ja nyt jo muuttuneeseen elämäntilanteen ja sieltä jääneeseen - tietoon perustuen vääryyttä tai väärintekijöitä. Ortodoksisuus, oikeaoppisuus, ei mielestäni ole sokeutta vääryyttä kohtaan, ei vääränlaista ihmisten kunnoittamista ja etenkään niitä kohtaan, jotka toimivat väärin, ovatpa he sitten missä tehtävässä tahansa. Se on rukoilemista kaikkien, myös väärintekijöiden puolesta ja samoin anteeksiantamista, jos toinen selvästi katuu tekojaan. Se on siis myös parannuksen tekemistä omalla kohdallaan ja rukoilemista omasta ja toisen puolesta, siitä, että itsensä lisäksi toinenkin tekisi parannuksen ja katuisi. Mutta oikeaa tietoa ei saa koskaan korvata väärällä. Synti on aina syntiä ja vääryys on vääryyttä ajankohdasta tai vuodesta, saatikka sitten tekijästä riippumatta.

Oikeaa tietoa saa enemmän muualta kuin tällaisista yksittäisten ihmisten ääneen ajatteluista, blogeista. Ne saattavat tosin joskus ohjata oikean puron äärelle, herättää tunteita - myönteisiä tai kielteisiä - jotka saattavat johtaa totuuden etsimiseen, mutta oikeasti - kaikkea tuota saa paljon enemmän kristillisistä kirjoista, kyselemällä asioista tietäviltä, tutkimalla ja selvittämällä asioita ja ongelmia itsenäisesti, ennakkoluulottomasti ja avoimin silmin sekä tietysti: käymällä usein kirkossa.

Oikeaa tietoa uskon asioista saa aina papilta, mutta pappi ei aina ole oikea henkilö kertomaan oikeaa tietoa vaikkapa hallinnollisista asioista. Hän saattaa tietää siitä jotain, mutta asiantuntija hän on yleensä vain teologissa asioissa, mikäli hänen omaa kirkkoansa koskeva koulutuksensa suinkin on riittävä. Oma kysymyksensä taas on: mikä on riittävä. Siihen voisi kai palata joskus. Yleinen teologinen sivistys ja tietämys vain luterilaisesta kirkosta ei vain valitettavasti aina ole ortodoksisen sivistyksen ja tietämyksen tae. Eikä toisin päin, pelkkä ortodoksisen kirkon tunteminen ei riitä luterilaisuuden arviointiin.

Oikeaa tietoa oman kirkkonsa opista ja tavoista saa varmaankin myös suhtautumalla asioihin avoimen tiedonhaluisesti, oikealla tavalla uteliaasti, vertailemalla julkisia ja yksityisiä mielipiteitä, kuuntelemalla paljon ja arvioimalla asioita toisten kanssa tai vaikka yhdessä ystävien tai oman, aidosti omaan kirkkoonsa juurtuneen ja sen tuntevan rippi-isänsä kanssa. Niin, ja rukoilemalla sekä - tietysti - luottamalla rukouksen voimaan.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Olisikohan viisainta olla lukematta tämäkin!

Olen nyt muutaman vuoden kirjoitellut blogeja ja sitten aina aika ajoin niitä myös lopetellut. Tämä taitaa olla viides blogini ja toinen niistä, jonne yhä enemmän tai vähemmän aktiivisesti kirjoitan. Tosin nyt taas tuntuu siltä, että pitäisiköhän pitää taukoa. Niin blogikirjoittelusta kuin sosiaalisesta mediastakin ja keskittyä muihin asioihin.

En oikeastaan entisessä elämässäni koskaan ajatellut, että kirjoittelisin joskus tällaisia blogijuttuja. Kuitenkin eläessäni vuonna 2000 Sveitsissä ja Kreikassa kokonaisen vuoden, tämän kaltainen kirjoittelu itse asiassa alkoi jo silloin siellä, 16 vuotta sitten. Silloin vain ei vielä tunnettu blogeja, siksi kirjoitin nettiin matkapäiväkirjaa, joka on käytännössä melkein sama asia.

Silloinen matkapäiväkirja syntyi molemminpuoliseen tarpeeseen: itse kirjoittelin ikävissäni ja lapseni, sukulaiseni ja ystäväni saivat tietää, miten minulla menee, missä milloinkin olen. Hieman sellainen win-win-tilanne. Jo silloin matkapäiväkirjani nettiosoite vuoti muualle ja sellaisille, joille en sitä sen suuremmin ollut ollenkaan edes ajatellut. No - eipä tuo sitten ihmeemmin haitannut, kirjoitin ja kirjoittelen yhä samalla tavalla, luki niitä sitten kuka tahansa.

Melko pitkälle samalla periaatteella olen siis nytkin kirjoitellut näitä blogejani. Ehkä sillä erolla kuitenkin, että en niitä suuremmin kirjoittele enää suvulleni - tokko lukevat ollenkaan - vaan lähinnä itselleni, hahmottaakseni kyseistä asiaa ja niille, jotka tekstejäni jostain syystä haluavat lukea. Osaa pohdintani ilmi selvästi miellyttävät, osa vihastuu ja jopa suuttuu niistä. Merkkejä kummastakin on ollut havaittavissa. Eipä minulla kuitenkaan muuta lääkettä ole noille jälkimmäisille kuin: "Älkää ihmeessä lukeko blogiani ja pahoittako mieltänne!" Joten viisainta siis tuollaisessa tapauksessa olisi nytkin lopettaa lukeminen tähän, eikä jatkaa pitemmälle, sillä tämän blogin lopussahan voi olla vaikka mitä.

Saan blogeistani jonkin verran palautetta. Kummallista kyllä, minulle suoraan tuleva palaute on pääasiassa tai melkeinpä kokonaan positiivista, myönteistä. Negatiivisen palautteen saan lukea lähinnä sosiaalisesta mediasta. Sitäkään en useimmiten omastani, vaan joidenkin muiden Fb-profiileista, jotka nyt sattumalta näkyvät minullekin, kun joku kaverini on yhteinen ko. palautteen antajan kanssa. Viime aikoina olen lukenut tai kuullut mm. erilaista eroista. Kukaan ei kai vielä ole eronnut blogijuttuni vuoksi onneksi puolisostaan, mutta ainakin yksi on ilmoittanut eroavansa ajatuksesta liittyä kirkkoomme - tai miten sen nyt muotoilisikaan - ja pari eräästä Fb-ryhmäsivustosta, jossa olen mukana ja jossa ilmeisesti näitä tekstejäni on luettavissa. Näin noista avoimuutta vaativien omista vähemmän avoimista viesteistä ymmärsin. Siis eroavat ymmärtääkseni ihan minun kirjoittelujeni vuoksi, loukkaantuneina, netin mielensäpahoittajina. Mikäpäs siinä. Kuten olen jo liian monta kertaa sanonut, ei näitä tekstejäni kenenkään ole pakko lukea. Ei ennen eikä jälkeen erilaisten erojenkaan. Kun luin noita reaktioita, mielessäni häivähti ihan vähän eräs vanha suomalainen sananlasku, jossa puhutaan eräästä eläimestä - taisi olla koirasta - ja kalikasta ja hieman muustakin.

Aihepiirini blogeissani on yllättävän usein ollut ortodoksisuus tai ehkä enemmän ortodoksisuuteen joillain oudoilla tavoilla liittyvät, siis nivoutuvat ihmiset, ei niinkään kirkkoonliittyvät, vaikka olen heistäkin tainnut jotain mainita. Ortodoksisuus aiheena on melko lähellä itseäni ja sen parissa olen melko paljon aikuisuudestani touhunnut erilaisissa tehtävissä. Se on minulle myös läheinen ja rakas asia. Olin melko kauan myös mukana päättämässä ortodoksisen kirkon hallinnollista asioista niin seurakunnassani kuin myös pari kolmivuotiskautta kirkolliskokouksessakin. En tosin enää, koska vanhana ja "kaiken antaneena" halusin niistä jo väsyneenä pois. Noina aikoina minuun kylläkin tarttui paljonkin erilaista tietoa - ja ehkä myös ns. sisäpiiritietoa - ortodoksisen kirkon tilasta. Samalla - luoteeseeni kuuluvana - minulle tuli melkoinen ortodoksinen verkosto, joka suuresti auttaa yhä vielä ajan tasalla pysymisessä. Myös siksi kai näistä asioista kirjoittelen.

Yksi blogeistani on enemmän puhtaasti matkablogi, mutta sielläkin yritän mahdollisimman usein kirjoittaa ortodoksista matkakohteista, joissa vierailen, kun se vain on mahdollista. Olen jopa tehnyt erään matkan ihan ortodoksisella teemalla, kun kesällä 2015 kiertelin Itä-Suomea ja kävin "katsastamassa" ja kuvaamassa alueen tšasounoita, rukoushuoneita ja ortodoksisia kirkkoja.

Otteeni noissa muissa kuin matkablogijutuissa on ilmiselvästi ollut myös melko kriittinen. En kai koskaan ole ollut sellainen "myötäkarvaan silittäjä", vaan mikäli on ollut aihetta, olen puhunut ja kirjoittanut aiheesta yleensä niin suoraan, kuin se tällaisessa muodossa on mahdollista. Siinä tosin on aina mukana se yksi tällaisen kriittisen kirjoittajan ongelma: miten sanasi asettelet, ettei tarvitse niitä asioita myöhemmin "leivättömän pöydän ääressä" selvitellä.

Jos kirjoitan, että Liisa teki sitä ja Matti tätä ja liitän mukaan vielä sukunimetkin, on helposti seurauksena monenlaisia ongelmia. Pahojakin. Meillä Suomessa kun ei saa julkisesti kertoa, että joku nimeltä mainittu teki jotain pahaa tai jopa tuomittavaa, ellei asiaa ole virallisesti käsitelty jossain elimessä - oikeudessa tai muussa toimielimessä. Tällaisessa tilanteessa väkisin joku sellainen, joka ei seuraa asioita kovin läheltä, kokee asiat silloin hieman hämärinä, vihjailevina tai miksei myös mahdollisesti väärinä omaan, kenties puutteelliseen tai joskus jopa väärään tietoon, olettamukseen tai väärin opittuun asiaan peilattuna.

Olen silloin tällöin ollut huomaavinani, että tällainen "väärinymmärtäjä" on joissain tapauksissa ollut kirkkoon jokin aika sitten - joskus kauankin sitten - liittynyt, joka ei kuitenkaan ole päässyt irti edellisen katsomuskantansa ajatuksista ja opeista ja suodattaa nyt saamaansa tietoa yhä noiden "lasien takaa".

Kirkkoa koskevissa asioissa maalliset, esimerkiksi juuri kirkon hallintoon liittyvät jutut yhdistetään usein ja joidenkin kohdalla jopa tarkoituksella esimerkiksi uskoa koskeviin asioihin ja todetaan melko yks'kantaan: niistä ei saa puhua. Hups! Miksi ei saa? Monesti etenkin vanhemmat, mahdollisesti hieman jo vallitsevasta todellisuudesta vieraantuneet ihmiset ovat erilaisten "menneiden aikojen harhan" vallassa ja silloin he ajatusmaailmalleen uskollisina yleensä kieltävät kaikenlaisen kirkkoa ja sen työntekijöitä koskevan kirjoittelun sopimattomana. Olipa tuollaiseen kirjoitteluun sitten vaikka miten vahvat ja painavat syynsä. Kirkollinen, turha ja usein juuri "väärinkäyttäjien väärinkäyttämä", kirkollisen kunnioittamisen edellyttäminen puskee silloin kaiken oikeudenmukaisuuden ja asiallisen kritiikin esittämisenkin ohi. Monesti myös melko tarkoitushakuisesti, millä perusteella aina milloinkin.

Omaan kirkolliseen kulttuuriimme on myös pesiytynyt mielestäni aika omituinen piirre: asia ei ole ongelma, niin kauan, kun joku ei puhu siitä ja kerro siitä muille. Tällaisesta tulee ongelma vasta, kun joku puhuu siitä. Mutta silloinkaan se ongelma ei ole varsinainen ongelma, siis se joka synnytti puheen, vaan ongelma on se, että siitä puhutaan julkisesti. Virallinen tiedotus ei kerro kuin virallisia asioita, niitäkin harkiten, harvakseltaan ja silotellen. Varsinkaan nyt viime aikoina, kun ei ole enää painetta saada itselleen työpaikkaa tiedotuksen parista. Sen sijaan tällainen "vapaa media" - mitä se nyt siten kenenkin kohdalla onkaan - voi sitten kirjoitella vapaammin. Myös ongelmista. Oikeista ongelmista.

Silloin kylläkin on viisaampaa kirjoittaa ns. yleisellä tasolla ja ne, jotka tunnistavat tai jopa tietävät asioista jotain, tietävät, mitä ja mistä kirjoitetaan. Muut huuhailevat: mistä onkaan kysymys? Monelle tällainen kirjoittelu saattaa siksi olla yhä vain vihjailua, epäselvää, kummalista ja sekavaa. En kuitenkaan itse noiden jälkimmäisten takia muuta tyyliäni, vaan tuo sama, moneen kertaan toistettu, vanha ohje pätee yhä heille: jos teksti pahoittaa mielesi, et ymmärrä sitä, se harmittaa / suututtaa / vihastuttaa, älä ihmeessä edes lue blogiani. Älä anna edes uteliaisuuden synnin voittaa ja luet sitten kuitenkin. Ja sitten taas pahastut. Tai jos annat uteliaisuuden voittaa, älä kerro sitä enää muille, ole hiljaa, että taas sorruit lukemaan Pyykköstä.

Mutta sanottakoon myös, että aina minua tietysti kritisoida saa. Sitä en ole kieltänyt koskaan enkä kiellä. Kunhan vain argumentit ovat suunnilleen kohdallaan. Syytetään siitä, mitä minä olen tehnyt, eikä jonkun muun teoista tai omasta pahasta olosta. Se ei yleensä riitä syyksi, että kerron julkisesti näistä asioista. Jonkun kun sekin on tehtävä.

Usein noissa kritiikeissä minulle yritetään laittaa "sanat suuhuni" ja minua tulkitaan ihan miten sattuu. Minut laitetaan jonkun lukijan omien mielihalujen ja muiden tunteiden tai tarkoitusperien perusteella sanomaan ja tarkoittamaan ihan jotain muuta, kuin mitä sanoin ja tarkoitin. Tämäkin on blogikirjoittajan iloja ja riemuja. Eräs toinen blogikirjoittaja kirjoitti osuvasti blogissaan, että "tosiasia on kuitenkin se, että aina kun avaat suusi julkisesti tai rustaat (omasta mielestäsi aivan tolkullisen) toisille jakoon menevän tekstin, olet asettunut maalitauluksi, silmittömien ja tolkuttomien arvosteluryöppyjen, joskus jopa tappouhkaustenkin kohteeksi."

No tappaa ei vielä ole kukaan uhannut, melkein kaikkea muuta sitten onkin tullut. Muistelen kuitenkin, että eräs hierarkki yritti sitä katseellaan jonkin kerran tummasankaisten lasiensa takaa tässä männä kuussa tehdä, mutta näköjään onnistumatta, koska yhä elän ja kirjoitan. Vaikka pitää toki sanoa, että kohtuudella tuota moskaa on niskaani tullut tai sitten minulla on vain niihin edellisen elämäni mukanaan tuoma parempi sietokyky. Olisin odottanut jopa kovempaakin ryöpytystä, mutta ei vain ole tullut. Vielä. Itse tietysti tulkitsen tuon "hiljaisuuden" niin, että tekstieni hiljaiset myötäilijät yhdessä julkisten myötäilijöiden kanssa ovat enemmistönä ja pienellä vähemmistöllä - ehkä juuri kritiikin kohteina olevilla - ei olekaan todellista voimaa tai kykyä sanoa mitään. Asioilla kun on monesti tapana näyttää juuri siltä, mitä ne ovat.

Kaverit, tai pitäisikö heitä nimittää "hyvän päivän tutut", tosin ovat kuitenkin vähentyneet julkisissa ortodoksissa tilanteissa ja juhlissa. Tosin kun sitten mennään nurkan taa, missä kukaan ei näe, moni ilmoittaa ottaneensa jonkin jalon juoman lukiessaan hyvän juttuni ja sen kunniaksi ja kiittelee minua vielä rohkeudesta ja siitä, että tuon näin vallitsevia epäkohtia esille.

Sitten on tietysti oma joukkonsa niitä, jotka etsivät pelkästään kirotusvirheitä tekstistä ja siirtelevät pilkkua. He meillä, kuten köyhätkin, ovat aina joukossamme, joten antaa olla vain. En ole mikään kaunokirjoittaja, vaan enemmän jonkinlaisen karjalaisten tsuakkunoiden kertojien perillinen, joka kaiken lisäksi kirjoittaa yleensä liikaa ns. saksalaisia, ylipitkiä lauseita, joissa verbi on milloin missäkin, virke täynnä sivulauseita ja lauseen asia pitää selvittää viivoittimen ja suurennuslasin avulla. Isäni ja tätini kertoivat usein tsuakkunoita ja "laukkuryssä"-sukuuni on liittynyt mm. naimakaupan vuoksi mm. runonlaulaja Pedri Shemeikan sukua. Suvussa kerrotaan olleen erään, joka jo 1800-luvulla osasi siirtyä paikasta toiseen pelkän ajatuksen voimalla ja nopeudella ja monia muitakin friikkejä - sekin muuten sana, josta taas joku "ottaa herneen nenäänsä"! Heh!

Kirkolliselta ajatus- ja arvomaailmaltani lienen melko konservatiivinen, siis enemmän tai vähemmän aito ortodoksi. Pyrin mahdollisimman usein, mieluummin aina, näissä asioissa siihen, että tiedän, en luule. Minua eivät kirkollisten muutosten tuulet pyöritä, vaan pysyn melko tiukasti niissä poteroissa, jotka olen aikanaan asioita opiskellessani ja oppiessani kaivanut. Se ei miellytä taas monia. En katso kirjoitteluissani olevani esimerkiksi homofobinen tai femakko vai oliko se sana sittenkin sofinisti, vai mikä se nyt olikaan. Molemmiksi minua on kuitenkin syytetty. Mutta on minulla toki oma vankka käsitys noistakin, mutta ei se normaalia ihmisten välistä ystävällistä kanssakäymistä tai edes kaveruutta ole haitannut eikä haittaa jatkossakaan mitenkään.

Silloin tällöin joko turhautuneena tai joskus myös yllättävän painostuksen vuoksi olen aina lopetellut blogikirjoittamista, mutta yhtä usein sitä taas jatkanut. Minulla kun on se hyvä puoli, etteivät minuun vihastuneet tai ihastuneet pysty lopettamaan eikä lisäämään eläkkeeni saamista ja määrää. Kunhan pidän huolen, etten ylitä sitä tiettyä rajaa, voin olla ihan oma itseni. Miellytti se tai sitten ei. Yhdysvaltalainen 1700- ja 1800-lukujen taitteessa elänyt kirjailija Washington Irving on sanonut: ”Terävä kieli on ainoa teräase, joka tulee terävämmäksi jatkuvassa käytössä”. Tunnen suurta sympatiaa tuota kirjailijaa kohtaan, joka muuten on kirjoittanut 1820 teoksen "The Legend of Sleepy Hollow". Teos kertoo goottilaisesta päättömän ratsumiehen legendasta. Novelli muuten aloitti aikanaan uuden aikakauden pimeän romantiikan tarinankerronnassa, yhdessä suosikkilajissani.

Ajoittain kuulen myös itsestäni - siis lähinnä blogikirjoittelun innoittamana - erilaisia "mainesanoja", joista kai yleisin on "katkeroitunut". En tosin vielä ole tiedostanut, mistä nuo sanojat arvelevat minun katkeroituneen ja jos sitä todella olisin, mistähän he - täysin tuntemattomat - sen tietäisivät. Kaipa he sen vielä minulle jossain vaiheessa ilmoittavat, mutta voin jo tässä ja nyt kuitenkin julkisesti ilmoittaa, etten ainakaan omasta mielestäni ole katkeroitunut, en rakkaaseen kirkkooni enkä suuremmin muuhunkaan osaan elämästäni. Olen tyytyväinen nykyiseen villiin ja vapaaseen eläkeläisen elämääni. Olen myös tähdentänyt omille pojilleni lukuisia kertoja, mikäli he havaitsevat minussa katkeroitumisen, kärttyisyyden, pahanilmanlinnun tai jotain muita negatiivisia vanhenemisen mukanaan tuomia oireita, kuin myös selvää ajatustoiminnan, loogisuuden ja asioiden hahmottamisen heikkenemistä, ilmoittavat asiasta välittömästi minullekin ja katsovat, miten isä voitaisiin hoitaa kuntoon tai laittaa vaikka johonkin laitokseen.

Jos vielä kuitenkin palaisin lyhyesti tuohon ortodoksisuuteen ja siitä kirjoittamiseen. Usein etenkin näin paastoaikaan (aloitin tämänkin kirjoittamisen joulupaaston aikana) minulle tähdennetään, että kuinka minä saatankin kirjoittaa kriittisesti kirkon työntekijöistä ja ihmisistä paastoaikana. No milloinkas sitten? Meillä on neljä pitkää paastokautta:
* tosi pitkä suuri paasto ja suuri viikko pääsiäisen alla (vuonna 2016: 8.2. - 26.3.),
* noin kuukauden kestävä apostolien paasto kesän alussa (23.5. - 28.6.),
* parin viikon Jumalanäidin paasto kesän lopussa (1. - 14.8.) ja
* pitkä joulupaasto Kristuksen syntymäjuhlan alla (15.11. - 24.12.).
Lisäksi meillä on irrallisia paastopäiviä muutama (5.1., 29.8. ja 14.9.) ja jokainen keskiviikko ja perjantai ovat paastopäiviä. Mikäli joutuisin ajattelemaan ja kirjoittamaan vain noina ma-ti ja to sekä la-su -päivinä ja vielä yhteenlaskettuna monen kuukauden pituisten paastoaikojen ulkopuolella, ei tätä hommaa todellakaan kannattaisi tehdä. Kas kun se inspiskään ei aina satu paastottomaan päivään.

Samalla voinen sanoa, etteivät tuollaiset tällaiseen toimintaan kuulumattomat syyt estä millään tavalla  muutakaan normaalia elämääni edes tätä kirjoittamista, mikäli katson jostakin epäkohdasta tai muusta asiasta puhumisen ja kirjoittamisen tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kokemuksella voin myös rehellisesti sanoa, etten suinkaan ole yksin tuossa kritiikissäni. Jos et sitä usko, niin lue edes blogijuttejeni kommentteja sosiaalisessa mediassa, mutta jätä edelleen lukematta blogi, jos se ahistaa. Älä toimi edes kuten kunnon muslimit tekevät ramadanin paastoaikana: syövät yöllä. Älä siis lue blogiani silloinkaan tai salassa, niin mielenrauhasi säilyy. Jos nyt kuitenkin luit kaikesta huolimatta tämänkin, niin voin lohduttaa sinua tällä varsin tunnetulla, mutta itse asiassa tuntemattoman kirjoittajan rukouksella, joka kuitenkin melko usein liitetään yhdysvaltalaiseen, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla eläneeseen protestanttiseen teologiin Reinhold Niebuhriin, joka tutki muun muassa kristillisen uskon sovittamista nykyaikaisen politiikan ja diplomatian realiteetteihin. Tässä tuo rukous tosin hieman muutettuna ja tarkemmin kohdistettuna:

''Jumala suokoon sinulle ja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita emme voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voimme, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.''

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Tuunattu ortodoksisuus

Esimerkki onnistuneesta "tuunaamisesta":
Yhdysvalloissa toimivan Ancient Faith Radion logo.
(Kuva © Ancient Faith Radio)

Olen useissa blogijutuissani kirjoitellut kriittisesti suomalaisesta ortodoksisuudesta, joka mielestäni saa melko usein varsin erikoisia muotoja täällä Pohjolan perukoilla. Elämme toisen enemmistökirkon puristuksessa, mutta samalla meillä ortodokseilla on yhteiskunnallisesti melko vakiintunut ja virallinen asema toisena kansallisena kirkkona Suomessa luterilaisen kirkon kainalossa. Tämä asetelma luo toisinaan outoja paineita kirkollemme.

Ekumeniaa toki harrastetaan, mutta sana "ekumenia" merkitsee ilmeisesti hieman eri asiaa toisessa kirkossamme kuin mitä se merkitsee omassa kirkossamme. Mm. ekumeenisissa jumalanpalveluksissa ortodoksinen arkkipiispa ja roomalaiskatolinen piispa "alennetaan" lukijan asemaan ja pannaan kirkkosalin eteen istumaan reksvisiitaksi. Melko pitkän elämäni ajalta en ainakaan muista ainuttakaan ekumeenista jumalanpalvelusta, joka olisi pidetty toisessa kansallisessa kirkossamme, ortodoksisessa kirkossa. Saattaa tosin olla, että vanha mies ei vain muista.

Aina aika ajoin tuo muutoshalukkuus - tai olisiko se enemmän muuttamisen tarve ja paine - ilmennee erilaisina tekoina, joilla joko sisältäpäin tai ulkoa yritetään puuttua oman kirkkomme ytimeen, sen oppiin ja perinteisiin. Ortodoksisuushan ei ole koskaan ollut ja toivottavasti ei koskaan tule olemaankaan aate, jossa oppia muutetaan omien, ihmisten kulloistenkin mielihalujen, harrastuneisuuden, sukupuolisen suuntauksen tai minkään muunkaan noiden kaltaisten oppien tai "ismien" mukaan. Perinteinen, aito ortodoksisuus ja demokratia ovat huonosti yhteen sopiva pari. Eikä niitä oikeastaan pitäisikään naittaa yhteen väkisin. Uskonopillisia asioita ei päätetä sanan varsinaisessa merkityksessään demokraattisesti. Ehkä enemmän synodaalisesti, jos nyt jostain asiasta on muutos ja päätös välttämättä tehtävä.

En tällä lausumallani suinkaan väitä, että tuollaista edellä kuvaamani toimintaa tehtäisiin ihan juuri noin toisessa virallisessa kirkossammekaan, mutta rehellisesti sanottuna, ei se joskus paljoakaan tuosta huutoäänestyksellä asioiden päättämisestä puutukaan. Tai siltä se liian usein ainakin minusta tuntuu ja siltä se liian usein ulospäin näyttää. Siellä on muutaman asian tiimoilta käyty sellainen sota, ettei pahemmasta väliä. Ja mitkä tuon kiistan ovat aiheuttaneet? Minun mielestäni puuttumiset sellaisiin asioihin, jotka ovat kirkon kovaa ydintä, sen tärkeitä ja keskeisiä sisältöjä. Meidän ortodoksien kannalta katsottuna asioita, jopa sakramentteja, joita ei voida noin vain - tai ollenkaan - muuttaa.

Usein tuollainen kiista on verhottu jonkun muun asian huntuun. Kiistellään vaikka mukamas naisten asemasta kirkossa, kun kiistellään pappeudesta, tai vaikka sitten seksuaalisen suuntautumisen tuomista muutoksista avioliittoinstituutioon, kun halutaan romuttaa kirkon omaksuma käsitys pyhästä perheestä ja kirkon opin mukaisesta avioliitosta, myös em. pappeuden lisäksi yhdestä ortodoksien sakramentista. Samalla, kun näitä asioita käsitellään, jotain niihin liittyvää asiaa ajetaan kuin "käärmettä putkeen" ja unohdetaan lukuisa joukko muita, kirkkoon oleellisesti ja kiinteästi liittyviä asioita. Sellaisia asioita, jotka tosin eivät ole niin mukavia useille meille mukavuudenhaluun ja itsekeskeiseen sekä maallistuneeseen elämään tottuneille nykyihmisille. Tällaisia saattaisivat olla vaikkapa synti, synnin tekeminen, sen katuminen, parannuksen tekeminen ja pelastus.

Jotenkin kylmää ajatella, että usein noissa kiistoissa monista kirkon kannalta keskeisistä asioista on tehty ikään kuin kauppatavaraa. Asiat on materialisoitu maallisiksi bisnekseiksi. Naisasia, naisen asema kirkossa, pappeus on muutettu tasa-arvo- ja feminismikysymykseksi, avioliitto on alennettu liikesuhteeksi, jossa mm. parin omaisuus ja perintöoikeus menee kaiken kristillisen idealismin ja pyhyyden ohi.

Kun sitten me ortodoksit elämme tällaisessa sekularistisessa, maallistuneessa, toisen kirkollisen enemmistökulttuurin yhteiskunnassa pienenä kuriositeettina ja pikanttina erikoisuutena, jota mitä ilmeisimmin kunnioitetaan ja arvostetaan, ei niinkään ilmeisesti opin ja uskon ja ns. ekumenian vuoksi, vaan enemmänkin historiallisista syistä. Alkuun säälistä, että joutuivat ressukat muutamia kymmeniä vuosia sitten kärsimään sotien seurauksista. Lisämaustetta tämän päivän ekstremeä etsivälle nykyihmiselle tulee myös siitä, että tämä uskomme vaikuttaa varsin eksoottiselta ja joidenkin mielestä jopa liberaalilta tai ainakin suvaitsevaisuutta mantran tapaan hokevalle nykyihmiselle sopivalta tai tavanomaisuudesta poikkeavalta kauniine kirkollisine menoineen, ikoneineen ja erikoisine kirkkomusiikkeineen. Siinä ovat sitten kilvan liittyneet kirkkoon erilaiset kultturi-itellektuellit, monenlaiset tavanomaisesta poikkeavat sukupuolisesti suuntautuneet ja monet muut ns. kuplacity-maailman kulttuuri- tai "ihan vain muuten" -friikit.

Jos tuollaiset asiat vetävät ihmisiä kirkkoomme, sen tila on mielestäni todellakin heikoilla. Merkkejä tuosta - voisikohan siitä sanoa hengellisestä - rappeutumisesta on jo havaittavissa jossain päin maatamme. Tuollaiset haetut, muualta tulleet väärät arvot eivät kuitenkaan ole kirkkoomme kuuluvia ja pysyviä, kuten sen olemme onneksemme muun maailman ortodokseilta kuulleet ja oppineet. Emme tosin ole kuulleet sitä oman kirkkomme tiedotuksen kautta vaan enemmänkin muiden yksittäisten toimijoiden ja avoimen Internetin sekä kasvaneen tietotekniikan käytön ja parantuneen kansalaisten kielitaidon ansiosta. Valitettavasti vain nämäkin taidot ja välineet ovat käytössä ja hallinnassa vain osalla ortodokseja - yleensä nuoremmilla, jotka ovat jo valmiiksi kirkosta irtaantuneita tai irtaantumassa. Ja siksi tilanne ei suinkaan kaikilta osin ole suinkaan hyvä.

Kirkoomme liittyneitä ja siihen sitten pettyneitä on alkanut löytyä entistä enemmän ja seurauksena on saattanut joiltain osin alkaa kirkkomme ns. hengellinen muutostyö. Ei suinkaan myönteisessä mielessä vaan aivan päinvastoin, se on kielteistä muutosta - tai sanoisinko ihan ortodoksisuuden tuunaamista - mieleisekseen.

Tuollaisten kirkkoon erilaisista hetken huumista liittyneiden haihattelijoiden arvot vaikuttavat muuttuvan ainakin osalla kovaäänisimpia nopsaan ja vaihtuvan yhtä pian suhdanteiden, menossa olevan tyylien ja erilaisten mielihalujen mukaan toisiin "ismeihin" ja ajatuksiin. Mutta samalla - kun he eivät kuitenkaan sitten eroa kirkosta - he saattavat saada aikaa suurtakin hämminkiä ja jopa suurta tuhoa siinä aidossa ja alkuperäisessä aatteessa, jonne he suorittavat tällaisen "hengellisen invaasion". Myös suuri joukko alkuperäisessä ortodoksisuudessa pysytelleitä - alusta alkaen ortodokseja tai siihen myöhemmin liittyneitä - on ihmeissään tai jopa osittain hukassa, koska muutosta tekevien ja kovaan ääneen asiasta meuhkaavien ihmisten kirkollinen status saattaa olla melko korkea ja ortodoksit ovat perinteisesti oppineet kunnioittamaan hierarkejaan ja pappejaan ja uskomaan heidän olevan aina oikeassa. Ihan niin kuin perinteen mukaisesti meidän ortodoksien tuleekin uskoa. Mutta entä jos asiassa onkin ristiriita!

Aina aika ajoin minusta tuntuu, että meille on käymässä tosi huonosti, ellemme tee jotain. Nyt tarvittaisiin todellista ryhtiliikettä, jolla nostamme oman ortodoksisen uskomme sille kuuluvaan paikkaan ja arvoon. Asioita vaikeuttaa mm. se, että monet korkeassa asemassa olevat entiset, vanhasta opistaan irtipääsemättömät luterilaiset ovat "vallanneet" - sana tuntuu kroisilta, mutta kuvannee riittävästi sekavia tunteitani - merkittäviä paikkoja kirkossamme. He ovat aloittaneet jostain mahdollisesti itsekkäistä syistä sen voimakkaan muuttamisen, modernisoimisen, tuunaamisen. Siihen kuuluu mm. vanhojen perinteiden, käytäntöjen ja tapojen hylkääminen ja uusien tuominen tilalle, toisilta, asiaan oleellisesti liittyviltä ja heitä koskettavilta mitään kysymättä tai heidän kanssaan neuvottelematta. Siihen kuuluu niin ortodoksisuuden pyhien perusteiden hylkäämistä kuin sen sääntöjen ja ohjeiden nollaamista ja halua muuttaa ne toisiksi tai jopa kokonaan sivuuttaa, jättää huomioimatta. Tällaisia ohjeita ovat mm. kirkon omat kanonit, oma liturginen jumalanpalvelusperinteemme ja jopa osin kirkolliset tekstit ja omaksutut tavat.

Viime aikoina olemme saaneet huomata ja jopa lukea erilaisista medioista, että en välttämättä kirjoita joutavia. Jos oman kirkkomme korkein piispa, ekumeeninen patriarkka, ja hänen esikuntansa Pyhä synodi, ovat joutuneet puuttumaan maamme kirkollisiin asioihin ja omien hiippakuntapiispojemme - huomaa muuten monikkomuoto - asioihin, jokin on ihan oikeasti pielessä. Ja ainakin minun mielestäni pahasti pielessä.

Jos kirkollisissa mielessä korkeissa asemissa olevat henkilöt eivät omalla elämäntyylillään ja tavoillaan sekä toimillaan kunnioita riittävästi ortodoksista perinnettä ja toimivat vastoin useita ortodoksisia perinteitä ja jopa tavalla, jonka monet kirkon jäsenistä kokevat vääräksi, ehkä harhaoppiseksi tai mahdollisesti jopa synniksi, kaikki ei ole oikein kohdallaan.

Jos kirkolliset paimenet eivät siedä toisiaan ja osin jopa paimennettaviaan, on heiltä unohtunut se tärkein, nöyryys, tarkoitus palvella ja se tehtävä, mihin heidät on valittu. Papin tai piispan tulee joka tilanteessa olla seurakuntalaistensa, ihmisten tukena ja apuna, kuunnellen heitä ja auttaen heitä. Heidän tärkein tehtävänsä ei ole rahan tekeminen, palkasta ja työsopimuksista kiisteleminen tai sen pohtiminen, kuka johtaa, kuka määrää ja ketä ja milloin. Papin ja piispan tehtävänä on kaitsea laumaansa, johtaa se pelastukseen, ohjata oikeaan, julistaa evenkeliumia ja tuoda se kirkkoon, jossa ihmiset viihtyvät ja tuntevat olonsa turvalliseksi. Piispat on valittu ylläpitämään ja vahvistamaan, ja jopa vahtimaan, kirkon oikeaa uskoa, eikä muuttamaan sitä omien halujensa tai edes ajatustensa mukaan. Muutokset tekee tarvittaessa ja pitkällisen valmistelutyön tuloksena vain ja ainoastaan yleisortodoksinen kirkolliskokous, joka toivottavasti kokoontuu nyt tulevana vuonna (2016) oman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan koollekutsumana Istanbulissa Turkissa. Muutoksia uskomme perusteisiin ei tee yksi pieni autonominen paikalliskirkko eikä ainutkaan sen piispoista yksinään.

Samalla on myös kauhistuttavaa ja - sanoisinpa - todella hälyttävää, että tällaisten ihmisten mukaan - tai kuten Savossa sanotaan: völjyyseen - on lähtenyt suuri joukko erilaisia nousukkaita, mahdollisesti oman edun tavoittelijoita ja hännystelijöitä, jotka samalla ovat kaapanneet osan vapaana vellovasta vallasta ja käyttävät tätä valtaa ortodoksisuuteen sopimattoman ns. demokratian, tai kuten jotkut sanovat: enemmistödiktatuurian, nimissä toisia vastaan. Tällainen tilanne on kauhea, lähes irvikuva aidosta ja oikeasta kristillisestä kirkosta. Entistä kauheammaksi ja pelottavammaksi asian tekee se, että mekoinen osa näistä tämän "liikkeen seuraajista" kuuluu tavalla tai toisella kleerukseen, papistoon ja heidän lähipiiriinsä tai jokunen jopa ns. "hengelliseen säätyyn".

Aivan äskettäin keskempänä tai pitäisikö sanoa etelämpänä Euroopassa oli muitakin vastaavia esimerkkejä kirkollisista hierarkeista, jotka käyttivät heille annettua hengellistä valtaa väärin. Siellä alaiset joutuivat mm. kumartamaan katumuksen osoituksena maahan saakka hierarkkinsa edessä, kun esimies sitä kovaäänisesti ja varsin mielivaltaisesti muidenkin kuullen vaati. Muitakin "kirkollisen hirmuvallan" merkkejä oli runsaasti. Ongelmana ortodoksisessa kirkossa - niin siellä kuin täällä Suomessakin - on vain sitten se, etteivät maallikot voi missään tilanteessa erottaa hirmuvaltiasta tai väärin toimivaa tai jopa puskista valittua osaamatonta ja omia mielihalujaan tyydyttävää hierarkkia, joita myös on näiden joukossa aina ajoittain. Sen voi tehdä vain toinen, korkeampi hierarkki tai oman paikalliskirkon ylin Pyhä synodi, jotka kumpikaan eivät yleensä liikahda ihan helposti poterostaan etenkään jonkun länsimaisen demokratian ns. "mallimaan" asioissa.

Kiista tuolla toisaalla Euroopassa sai kuitenkin eskaloiduttuaan jonkinlaisen, ehkä lievästi onnellisenkin, lopun - ainakin paimennettavien osalta, ja toivottavasti ehkä myös hierarkin. Hänet siirrettiin patriarkan ja synodin toimesta pois tehtävästään toiseen, hieman syrjässä olevaan ja mahdollisesti ei niin merkittävään ja laajalti ihmisiin vaikuttavaan tehtävään.

Eräässä toisessa tapauksessa samalla suunnalla toiminut merkittävässä asemassa ollut hierarkki, monenlaisten maallistenkin rötösten ja väärinkäytösten jälkeen ja ilmeisesti myös jonkinlaisen seksuaalisten hurjastelujen vuoksi, erotettiin varsin merkittävästä tehtävästään ja siirrettiin luostariin.

Hierarkithan usein ovat ainakin nimellisesti munkkeja, siis kuuluvat tai ovat ainakin joskus kuuluneet jonkin luostarin veljestöön, jonne heidät ortodoksisen perinteen ja hierarkisen tavan mukaan kyseisen paikalliskirkon korkein piispa voi siirtää. Suomessa tuollaisen toiminnan - siis kirkollisen rankaisemisen - esteeksi saattaisi kornimmillaan toisin tulla länsimainen demokratia siviililakeineen, jotka voivat estää rankaisemisen ja siirtämisen toisaalle. Mahdollisesti se jo ennen varsinaista rankaisemistakin joissain tapauksissa estää tai ainakin hidastaa ennakolta myös järkevien päätösten ja ratkaisujen tekemistä. Joudutaan väkisin odottamaan, että aika tekisi tehtävänsä ja luonto ratkaisisi asian, kuten pahojen kielien kertoman mukaan jossain päin eteläisempää Suomea onkin jo junttakokouksissa toivottu. Ja samalla odotellessa suuri joukko aidosti hurskasta kirkkokansaa kärsii hiljaa ja nöyränä "korkeimpien voimien" edessä. He ovat ymmällään "tietämättömyyden verhon" ympäröimänä ja vaieten tilanteista sekä ympärillä tapahtuvista tai netistä lukemistaan oudoista ratkaisuista, joita eivät asiaa lähempää seuranneina oikein ymmärräkään. Kiistat eskaloituvat ja hajaannus leviää.

Luulen, että samankaltaisia ajatuksia ja mietteitä kuin itselläni on ollut monella Suomessakin. Meillä tämä lähinnä luterilaisuudesta omaksuttu kirkollinen hallintokulttuuri on vain melko erilainen verrattuna useisiin muihin maihin, joissa ortodoksisuus on suuremmassa roolissa tai valtakulttuurina koko yhteiskunnassa. Venäjällä tai vaikkapa myös Kreikassa, Romaniassa, Bulgariassa ja Serbian kirkon toiminta-alueella Balkanilla papin tai piispankin siirtäminen pois "pahanteosta" on helpompaa ja nopeampaa. Siellä on ymmärretty, että tällainen länsimainen demokraattisuus ei yllä kirkonmiehiin kaikissa, etenkään kirkon omissa, sen sisäisissä, uskonopillisissa asioissa. Siellä on ymmärretty joidenkin asioiden pysyvyys, merkittävyys sekä pyhyys ja muuttumattomuus. Siellä ei todellakaan voida valittaa korkeimmalle oikeudelle ja saada asia nurin, jos joku saa kirkollisen rangaistuksen väitteestään, ettei Jumalaa ole olemassa. Meillä tuo saattaisi joissain tilanteissa olla jopa toisin. Mene ja tiedä!


Hannu Pyykkönen  nettihoukka@gmail.com

Koskaan et muuttua saa

Se taisi olla Pasi Kaunisto, kun hän muutamia vuosia sitten - tai oikeasti kai aika kauan sitten, kuinka vain - lauloi tuota kaunista laulua "Koskaan et muuttua saa", joka oli maineikkaan Juha "Junnu" Vainion sanoitus ja minulle täysin tuntemattoman parivaljakon Michael Vacquez & Guy Boyer alunperin nimellä "Adagio Cardinal" säveltämä laulu.

Laulussa haikailtiin menneeseen aikaan, kaikki on vain "muisto mun nuoruudestain" ja muistot tai asiat eivät koskaan "muuttua sais". Melko tavanomaista ns. romanttisen nuoruuden vai olisiko se sittenkin ns. paremman ajan haikailua - ajan, jolloin kaikki oli paremmin, kesätkin olivat lämpimämpiä ja aurinkoisempia ja mansikat punaisempia ja suurempia.

Meillä nyky-Suomessa on yhä monia ihmisiä ja jopa ihmisryhmiä tai peräti organisaatioita, jotka monessa toiminnassaan haikailevat yhä tuon menneen "hyvän ajan" perään. Yksi tällaisista organisaatioista on nykyinen itsekeskeinen ammattiyhdistys ja jos nyt pitäisi nimetä joku hieman kapeampi ihmisryhmä, jotka usein haikalevat jotain ollutta ja mennyttä, niin helposti tulee mieleeni vaikka opettajat, jotka sattuneesta syystä tunnen ehkä melko hyvin - tai ainakin luulen tuntevani.

Kun katselee päivittäin uutisista noiden tämän päivän ammattijärjestöihmisten touhuja, ei voi kuin ihmetellä - ainakin minun mielestäni - sitä jähmettymistä nykyisyyteen ja suurta sokeutta, joita näiden organisaatioiden johtotehtävissä olevilla näyttäisi olevan. Pari päivää sitten toisin yksi heistä, STTK:n johtaja Antti Palola, tuli ulos "kaapista" ja kertoikin jo hieman toisenlaisia totuuksia työssä olevien, hyvin pärjäävien ihmisten edunajajista, jotka liian helposti ja usein unohtavat huonompiosaiset. Hän vaati asenteiden päivittämistä ja toiminnan uudistamista.

Olen itse ollut aikanani kova ammattiyhdistysaktiivi, mutta kyllä nyt - kun katson asioita hieman eri kantilta ja ulkoapäin - toiminta tuossa samassa omassa ammattijärjestössäni näyttää ajoittain lievästi sanottuna oudolta. Oli se omalla tavallaan outoa jo silloin, kun siinä aktiivisesti toimin ja se olikin oikeastaan yksi syy, miksi halusin eroon aktiivin toimijan roolista. Ero sattui kohdallani monella tapaa sopivaan "saumaan" työtehtävien muuttuessa ja takaisin en kaipaillut, vaikka liittoon sitten kuuluinkin eläkkeelle pääsyyn saakka.

Mutta nykyinen meno hirvittää. Saa nähdä, milloin mukana olevat ihmiset havaitsevat, että tuo tie ei johda ollenkaan hyvään, ennemminkin päinvastoin. Tiedän jo melko monen aiemman ammattini ja muidenkin ammattikuntien edustajien eronneen omista liitoistaan ja liittyneet ns. villiin Loimaan työttömyyskassaan, joka turvaa mahdollisen työttömäksi jäämisen turvan eikä tuhlaa jäsenmaksuja turhaan organisaation paisuttamiseen ja johtajien koviin palkkoihin. Heidän mielestään oma ammattiliitto on erkaantunut todellisuudesta ja monista kentän ongelmista siinä määrin, että he ovat äänestäneet jaloillaan.

Samaa pysyvää vahinkoa tekevät mielestäni tällä hetkellä vahvasti eräät SAK-laiset organisaatiot. Ne tukevat ainakin minun mielestäni nyt enemmän tuolla ns. ammattiyhdistystyöllään ja toimillaan oppositiota ja tekevät samalla - jälleen minun mielestäni - heidän toimintaansa kuulumatonta, härskiä puoluepolitiikkaa omien liittojensa jäsenten edunvalvonnan ja ammattiyhdistyspolitiikan sijasta ja siinä ohessa nämä liitot ajavat koko maamme jo entisestään huonoa taloudellista tilannetta yhä huonommaksi. Kun samalla monet liitot edustavat vain pientä osaa jonkun tietyn elinkeino- tai teollisuustoiminnan koko alan jäsenistä, ja pahimmillaan ovat ns. avainryhmiä, jotka lakoillaan saavat koko maan sekaisin, niiden saama perusteettoman suuri valta tuntuu jopa pelottavalta ja on erittäin epädemokraattista.

Joskus kun pistää enemmän suuttumukseksi, ajattelen, että jos olisin diktaattori, veisin varmaan suutuspäissäni heti useita tehtaita ja tuotantolaitoksia Viroon tai muualle, kun kerran täällä eivät ymmärrä, että kaikkien on oltava jotenkin mukana näissä talkoissa. Samalla tavalla tuota talkoiden tekemisen puutetta on tosin liian usein myös toisella puolella, työnantajien EK:ssa, jossa istutaan jos jonkinlaisten suunnitelmien äärellä eikä sielläkään olla millään tavalla aidosti halukkaita maan tilanteen parantamiseen, sellaisin tavoin, että se olisi tehokasta, pitkäjänteistä ja mikä tärkeintä, luotettavaa, luottamusta herättävää toimintaa myös työntekijöissä - siis suurimman työmäärän tekijöissä. No - kaikkien onneksi en ole, eikä minusta koskaan tule diktaattoria.

Kaikki kyräilevät toisiaan ja kuten STTK:n pomo sanoi, tavallisin vastaus, mitä ay-ihmisiltä tässä tilanteessa neuvotteluissa tulee on: "Ei käy", onpa sitten kyseessä ammattijärjestö tai työnantajajärjestö.

Sama meno on monella työssä käyvällä ammatti-ihmiselläkin. Usein vain ehkä muista syistä, vaikka toki yhteneväisyyksiäkin löytyy. Kukaan ei ole halukas luopumaan sitten mistään "saavutetusta edusta". Joiltain osin sen toki ymmärränkin, koska perhe on elätettävä ja oma elintaso jollain tavalla säilytettävä, asuntovelat maksettava, mutta kun mukaan sekoitetaan myös haluttomuus oppia uusia asioita, haluttomuus kouluttautua, haluttomuus kehittää itseään ammattilaisena, haluttomuus muuttaa työtapojaan jne. ymmärrykseni alkaa jo suuresti rakoilla.

Opettajillakin se näyttää aina aika ajoin iskevän toimintaan, sillä he työskentelevät ison ihmisjoukon kanssa ja vaikutus näkyy ja tuntuu helposti yhteiskunnassa. Ollessani itse alalla, koin usein joitain outoja tunteita, jotka selvästikin nostivat verenpainettani. Yksi tyypillisimmistä vastauksista, jonka rehtorina sain, kun tarjosin heille koulutusta ja mahdollisuutta tehdä työtä silloin vahvasti markkinoille tulleen tietotekniikan kanssa, oli: "En ikinä tarvitse tietokonetta" tai "En tule tarvitsemaan noita koneita ja taitoja koskaan". Ja ikää saattoi olla vaikkapa 50 tai jopa vähemmän, joten työvuosia oli jäljellä runsaasti. Huonoja työvuosia, sillä jo silloin lapset alkoivat edellyttää opettajiltaan tietoteknistä osaamista, mitä he itse osasivat silloinkin jo melkoisesti. Nyt on jo täysin toisin. Suurin osa, lähes kaikki, oppilaat kouluissa, käyttävät tavalla tai toisella tietotekniikkaa ja sen suomia uusia mahdollisuuksia. Enää se ei ole kotien varallisuudestakaan kiinni, sillä tietokoneita löytyy vaikka kirjastoista ja muista julkisista paikoista, kouluiltakin. Ja asioita voi hoitaa myös älypuhelimilla, jotka kohta ovat kaikilla oppilailla taskussaan.

Nyt on siis aivan toisin. Jo nyt ekaluokkalainenkin tai peräti eskari-ikäinen lapsi osaa usein hurjasti tietoteknisiä asioita ja hänellä on monesti melkoinen valmius työskennellä noiden modernien välineiden - koneiden ja ohjelmien - kanssa. Mutta miten on opettajien? Nuoremmissa löytyy jonkin verran potkua, vanhemmissa valitettavasti joskus vähemmän - osalla ei ollenkaan. Asenteidenkin kanssa on paljon ongelmia. Jos minulla olisi lapsi, joka olisi menossa kouluun, kysyisin ensin, mitä ope osaa tällä saralla, ennen kuin laskisin lapseni hänen opetukseensa. Minulla on lapsenlapsi, joka menee ensi syksynä kouluun. Jo nyt on sydämeni sykkyrässä, mitähän siitä tulee, kun hän on osannut jo pari vuotta mm. ohjelmoida. Onko lopputuloksena häirikköoppilas vai -isovanhempi? Saapas nähdä!

Kun kaikkeen tuohon sitten lisää jonkun tietyn oppiaineen, jossa yleensä ei ole totuttu tietotekniikan käyttöön - vaikkapa uskonnon - soppa saattaa olla valmis. Olen uskonnolliselta vakaumukseltani ortodoksi, jolle jo oman kristillisen vakaumukseni vuoksi on tyypillistä pysyvyys, vakaus ja opin muuttumattomuus lähes kaikessa uskontoon liityvässä. Sisään rakennettuina meistä ortodokseista löytyy valmiiksi monta sellainen asiaa, jota tuossa edellä kritisoin. Kirkossamme ei oppi vaihdu vuosittain ei edes vuosituhansittain, meillä ei keskustella opin muuttamisesta mieleiseksemme huutoäänestyksellä.

Opettajatkin on opetettu samanlaisiksi - paitsi että heidänkin tulisi kehittyä työssään, oppia uutta, omaksua uusia opetustapoja ja menetelmiä. Niin he varmaan tekevätkin mahdollisuuksiensa mukaan, mutta kyllä tuostakin joukosta löytyy paljon noiden edellä mainittujen viisikymmppisten kaltaisia, jotka ovat jämähtäneet nykyisyyteen tai jopa menneisyyteen ja joille uuden askeleen ottaminen esimerkiksi opetusmenetelmissä tai vaikka vain oppimiskäsitteen uudenlaisessa ymmärtämisessä on vaikeaa. Ei siksi, etteivätkö he niitä oppisi, vaan ihan ilmeisen asenteellisista syistä - periaatteesta tai mistä nyt sitten johtuukaan. Joskus se tosin johtuu myös työnantajien, koulujen, kuntien jopa rehtoreiden nihkeästä suhtautumisesta tämän vähemmistöryhmän omaan opetukseen. Koulujen päättäjät kokevat ortodoksien opettamisen usein resurssien tuhlaamisena ja kun kaikesta leikataan, pakkosäästetään, he usein juuri enimmäisenä haluavat kaventaa mahdollisuuksia ja leikata resursseja juuri näiden vähemmistön edustajien kohdalla joskus mahdottomuuksiin asti.

Joskus aiemmin - näin nyt eläkeläisenä mustelen - että asenteellisuus ja muutosvastarinta opettajien kohdalla melko usein johtui mm. siitä syystä, ettei siitä saanut "lisää liksaa" tai siitä oli liikaa ylimääräistä vaivaa tai jotain muuta vastaavaa. Siihen aikaan tehtävät olivat pysyvämpiä, kun olit saanut opettajan paikan, viran, siinä pysyit eläkkeelle pääsyyn saakka, jos et tehnyt virheitä. Ja kun ei tehnyt paljoa muutakaan, ei tehnyt virheitäkään. Nyt nykyaikana lienee jo toisin. Toivottavasti! Vai pitäisiköhän sanoa: Uhkaavasti!

Jatkossa saattaa tulla suuriakin ongelmia, sillä uskonto on oppiaineena uhattu, varsinkin oman tunnustuksen mukainen uskonto. Sitä ollaan "enmmistön diktatuurilla" - meille suomalaisille ortodokseille viime aikoina varsin tutuksi tulleella metodilla - vaihtamassa johonkin kaikille yhteiseen "uskotomössöön", josta ei takuuvarmasti hyvä seuraa.

Miten uskonnon opettajat ja etenkin oma ortodoksinen kirkkomme on asiaan suhtautunut - sanoisin, että ajoittain hieman valjusti. Enemmän panikoiden kuin vaihtoehtoja etsien. Uskonnonopetuksen ohi kirkon päättäjien prioriteeteissä ovat kiilanneet muut monella tapaa kirkon ja uskonnollisuuden kannalta turhemmat asiat kuten vaikka kirkon hallinnonuudistus ja piispojen asemat ja asemapaikat. Riittävästi ei ole pohdittu tältä osin kirkkomme tulevaisuutta, näitä nuoria, joita nyt pitäisi opettaa ja ohjata kirkon helmaan.

Arkkipiispamme on onneksi ottanut muutaman kerran asiaan kantaa tiukastikin, mutta missä ovat muiden hiippakuntapiispojen kannanotot. Miten hiippakunnissa on satsattu laadukkaaseen ja kehittyvään uskonnonopetukseen ja etenkin sen tukemiseen? Kirkon keskushallinnossa on ihminen, joka kiitettävästi hoitaa sarkaansa, mutta hänkin on vain yksi, joka ei voi revetä koko maan alueelle riittävästi. Muidenkin hiippakuntien olisi tartuttava asiaan ja luotava enemmän mahdollisuuksia muutenkin kuin pelkästään yhteisiä "lounaskokoontumisia" pitäen ja parantaa laadullisesti ja materiaalisesti uskonnon opetusta ja kirkon toimintaa lasten ja nuorten - kirkkomme tulevaisuuden - parissa.

Riittääkö piispoilla tähän asiaan tieto, taito, harrastuneisuus, osaaminen, halu, mahdollisuudet vai meneekö aika ja resurssit muuhun puuhasteluun ja matkusteluun - mene ja tiedä. Aika tosin kohta loppuu ja sitten on myöhäistä tehdä enää mitään ja asioiden korjaaminen tulee silloin olemaan paljon vaikeampaa, kalliimpaa ja mahdollisesti tuloksettomampaa. Joten jos aikuisen oikeasti aiotaan tehdä jotain, nyt on sen paikka.

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

YouTube:
Danielle Licari - Adagio Cardinal 

Synkkää, synkkää on joka puolella

Synkeään syksytalviseen maisemaan ei tuo iloa vielä edes avaamattomat joulukojut.
[Kuva suurenee, kun klikkaat sirä hiirellä]
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Tämä vuodenaika, syksy tai oikeammin jo talvi - varsinkin kun ei ole lunta maassa - on todella synkkää ja masentavaa aikaa. Valoa ei löydy päivän aikana useikaan kuin hieman keskipäivän molemmin puolin. Sisällä ollessa pitää olla valot koko ajan päällä, jotta edes näkisi jotain, lukea ja toimia. Tässä saa taistella oikein olan takaa, ettei kaamosmasennus selätä.

Tällaisen toimettomuuden hetkellä avasin kaiken lisäksi maanantaina 8.12. nauhoittamani (on muuten areenassa kuukauden) ohjelman, joka kertoi Suomessa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneestä kommunistista, ompelijatar Martta Koskisesta. Mielenkiintoinen ohjelma, mutta eipä tuo oikein mielialaa kohentanut. Päinvastoin - aloin pohtia meitä nykyajan ihmisiä. Olemmeko me vuosisatojen aikana oikeastaan oppineet yhtään mitään - ihmisinä.

Tänä päivänä me kovaan ääneen - ja minustakin ihan aiheellisesti - kauhistelemme vaikkapa taisteluja Syyriassa, Irakissa tai Afganistanissa ja siellä tehtyjä hirmutekoja. Samalla tosin kauhistelemme - ehkä vähemmän aiheellisesti - maahanmuuttajia, joita sieltä virtaa tuhansittain meillekin Suomeen. Ja samalla myös irvailemme toisaalla, kun osa tulijoista lähtee pois, koska katsovat - näin me pahansuovasti kai ajattelemme - etteivät he saa odottamaansa "palvelua" maastamme.

Myös oman maamme hallitus kiristää tulijoiden saapumisen ja tänne jäämisen ehtoja. Toisaalla mm. mediassa vertaillaan - minusta täysin virheellisesti - isovanhempiamme, Karjalan evakkoja, näihin maahanmuuttajiin. Toki asioilla on paljon yhtenäisyyksiäkin, mutta omassa maassaan evakoiksi joutuneita ja maan sisällä paikasta toiseen siirtyneitä ei voi verrata mielestäni vaikkapa näihin Lähi-idän pakolaisiin. Evakkojunissa ja muuten omilta asuinsijoiltaan pakenivat mummot, ukit, lapset äiteineen ja vaivaiset, muut olivat tavalla tai toisella mukana puolustamassa maatamme.

Yhteistä näillä kahdella ryhmällä on toki jotain. Jos vaikka melko tarkoitushakuisesti ottaisin yhden esimerkin. Kun evakot matkustivat junilla vähäiset mukaansa otetut nyytit mukanaan ja rakas ikoni kainalossaan, itkusilmin Karjalasta muualle Suomeen, eräällä asemalla oli heitä vastassa erään Suomessakin tällä hetkellä voimakkaasti lähetystyötään tekevän lahkon edustajia kitaroittensa kanssa soittamassa laulujaan ja huutamassa evakoille: "Miksi ette eläneen kunnolla ja hurskaasti, vaan teitte syntiä ja jouduitte nyt sitten lähtemään kotoanne! Jumala kostaa!" Siinä moni ortodoksinen mummo risti silmänsä ja jatkoi katkeraa itkuaan ja pohti samalla minne tässä onkaan joutumassa.

Samoin ovat varmasti pohtineet ne useat erilaisiin ortodoksisiin kirkkoihinkin kuuluvat pakolaiset, joita noissakin Irakista ja Syyriasta tulevissa pakolaisissa todennäköisesti on ollut, kun he ovat kohdanneet suomalaisten kielteiset ja jopa aggressiiviset vastaanotot ja pelottavan uhan vaikkapa tilapäisen kotinsa, vastaanottokeskuksen, polttamisesta.

Tuollaisetkin ajatukset risteilivät päässäni tuon dokumentin jälkeen, mutta myös se, mikä saa meidät ns. sivistyneet ihmiset käyttäytymään niin kuin nyt teemme tai kuten tekivät ne, jotka 40-luvulla - siis vain muutama kymmenen vuotta sitten - tuomitsivat tuon ompelijattaren kuolemaan ampumalla. Huomasin melko nopeaan yrittäväni puolustella noiden kuolemantuomion tekijöiden osuutta ajattelemalla, että entäpä jos ... sitä tai jos tätä. Melko pian huomasin ajatukseni turhaksi selittelyksi. Kyllä meidän pitää kaikissa olosuhteissa aina kunnioittaa elämää kuoleman sijasta.

Kun ajatukset olivat lähteneet synkille teilleen, ne varsin pian ajautuivat myös viime aikaisiin oman kirkkoni tapahtumiin. Viimeistään silloin huomasin olevani varsin samanlainen kuin muutkin. Helppoa on tuomita, mutta olisiko sille jotain vaihtoehtoa. En sitä tosin siinä asiaa pohtiessani löytänyt, sillä tuollainen toiminta vaatisi aina myös toiselta osapuolelta jonkinlaista vastaantuloa ja asioiden muuttamishalua heidänkin osalta. Ei siinä yleensä riitä se, että vain toinen osapuoli muuttuu, jos vastapuolena on taho, joka ulosmittaa sopivassa tilaisuudessa kaiken, minkä se voi.

Tuollaisen ajatuskulun jälkeen huomasin ymmärtäväni huomattavasti enemmän tuota onnetonta ompelijatar Koskista. Ehkä joskus on upeampaa pitää oma ideologiansa puhtaana ja jopa kuolla sen puolesta, jos siihen on aihetta. Pystypäin. Niin - ja onhan tuosta toki lukuisia esimerkkejä omasta kristinuskostamme, kun ajattelemme omia lukuisia uskonsa puolesta kuolleita marttyyrejämme. Sellainenhan tuo ompelijatarkin omalla tavallaan oli ja on ja luulen, että tuon hänen oman ideologiansa ihmisetkin samoin ajattelevat.

Meille vain näyttää useimmiten olevan mahdotonta ymmärtää toisten ideologioitten keinoja ja välineitä oman aatteensa levittämisessä. Ja tämähän näkyy tänä päivänä voimakkaasti juuri islamin ja kristinuskon välisissä kahnauksissa.

Varsin vaikuttava oli tuon "Ompelijatar"-dokumentin loppu, jossa Martta Koskinen sanoo sukulaisilleen lähettämässä kirjeessä hieman ennen teloitustaan vuonna 1943 mm. seuraavaa:

"Viimeiseen hetkeen asti uskon elämäni unelmaan."

Viimeisenä toiveenaan osittain kuuro tai ainakin huonokuuloinen opelijatar ajattelee saavansa kuunnella jonkin, myös asteittain kuuroutuneen, maineikkaan  Ludwig van Beethovenin sävellyksen. Turhaan, sitä ei hänelle suotu, mutta hän sanoo kirjeessään:

"Beethoven Eroicassaan kuvaa jotain samaa, mitä nyt tunnen."

Viimeisimmässä kirjeessään hän kirjoittaa:

"Olen elämäni iän etsinyt totuutta, epäillyt, punninnut asioita ja omaksunut aina sen, minkä parhaana olen pitänyt. Ne, jotka ovat minut tuominneet, ovat samoin kulkeneet omaa tietään. Mutta niin kuin maisemakin on erilainen riippuen miltä puolelta sitä katsoo, niin on totuuskin. Sillä sehän on vain muuttuvaista tietoa." (Martta Koskinen dokumentissa "Ompelijatar").

YouTube:
Beethoven - Symphony No. 3 in E flat major (Op. 55) Eroica, Berliner Philharmoniker

Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com