Omaan ortodoksiseen kirkolliseen maailmaani kuuluvat ja ovat kai aina kuuluneet oleellisena osana vanhat, parrakkaat pappismiehet. He saattavat olla kirkollisilta ja etenkin juuri papilliselta titteleiltään erilaisia, isä, rovasti, munkkidiakoni, arkkimandriitta, piispa, metropoliitta, arkkipiispa, patriarkka. Tällaisesta parrakkaasta papista huokuu minun omaksumassani traditiossa mm. arvokkuus, uskottavuus ja luotettavuus. Kirkollisen arvonimen 'isä' annan omalta osaltani mieluiten vain pappeuteen vihkiytyneelle, en kenelle tahansa viitassa kulkevalle.
Suurimman osan elämästäni olenkin kohdannut vain tällaisia parrakkaita, vanhempia pappeja. Tässä puhun siis oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon, papeista. Nykyisin minun on pitänyt jonkin verran muuttaa ajatuskulkuani ja siinä ohessa suhtautumistani tähänkin asiaan. Meille on alkanut ilmaantua lähes parrattomia pappeja, joista enemmän leikilläni ja jonkin verran huumorimielessä, en suinkaan pilkatakseni, olen käyttänyt nimitystä "lapsipapit".
Tällainen lapsipappi on oman lapseni ikäinen tai oikeastaan, kun nuo omatkin ovat jo kummasti vanhentuneet ja taitavat olla lähempänä eläkeikäänsä kuin syntymäänsä, niin pitänee oikeammin sanoa heitä nuorempia. He lienevät jossain 20 ja 30 ikävuoden välissä. En oikeasti tiedä näiden "lapsipappien" oikeaa ikää, kun en ole sitä kysynyt enkä muullakaan tavalla selvittänyt. Iän määrittely on pelkkä oletus, arvaus.
Itse olen kasvanut sellaisessa kirkollisessa traditiossa, että papiksi ei minun ymmärtääkseni (ja se ei suinkaan ole tässäkään tapauksessa laadun tae) vihitty, kuin vasta jossain 30 ikävuoden tienoilla. Sille oli aikanaan varmaan ihan hyvät perusteet. Silloin pappi oli jo nähnyt jonkin verran elämää, hankkinut ns. elämänkokemusta. Saarnat eli ortodoksisesti sanottuna opetuspuheet, eivät yksinomaan ole enää jostain kirjasta tai muualta kopioituja, niissä on osa omaa koettua elämänkokemustakin. Synnintunnustuksella – noin leikillisesti sanottuna pappi ei hauko henkeään kuullessaan mitä ihmeellisimmistä synneistä – vaan sielläkin ”kokemus kuuntelee”. Hän – noin yleensä ja oman kirkkoni perusperiaatteen mukaisesti – on enemmän tai vähemmän onnellisesti aviossa naisen kanssa ja heillä saattaa olla jo lapsiakin, joten lapset, perheet ja heidän elämäntilanteensa, ilonsa, surunsa ja ongelmansa ovat myös tulleet tutuiksi papille. Tällainen on minun mielestäni pappi.
Nykyään näkee pappeja, joiden ikä näkyy heidän ulkoisesta habituksestaan. Mieluummin pukeudutaan julkisuudessakin farkkuihin ja t-paitaan, kuin papin viittaan. Parta, jos sitä nyt yleensä vielä on, on karva siellä, toinen täällä. Olemus on kaikilta osin varsin poikamainen. Tokihan vanhempikin mies voi olla poikamainen, mutta se kyllä on hieman erilasta joka tapauksessa. Tässä pitää nyt sanoa, ennen kuin etenen tekstissä pidemmälle ja ennenkuin joku vetää taas herneen nenäänsä, ettei tämä asia ja syntynyt uusi tilanne – "lapsipappeus" – suinkaan ole noitten nuorten pappien syytä. Syitä on etsittävä muualta, kaiken muun ohessa vaikkapa minusta itsestäni.
Tuo parta on muuten mielenkiintoinen asia. Se kuuluu ortodoksiselle papille ihan vanhan perinteen mukaan. Liekö perua peräti Jeesuksen ajoilta, Hänethän yleensä kuvataan myös parrallisena. Usein papilla on myös normaalia pidemmät hiukset. Näin on etenkin luostaripapistolla, mutta toisinaan maailmassakin elävillä papeilla. Nykyään naiselliseksi koettu poninhäntäkään ei ole harvinaisuus ortodoksisella papilla, naapurimaassamme Venäjällä niitä näkee myös kovin usein. Kaitpa se papilla ei sitten ole enää niin ”naisellista”.
Luterilainen Suomi ja sen suuri enemmistö vaikuttivat aikanaan suuresti myös tähän ortodoksiseen pappismuotiin. Jossain vaiheessa meillä yritettiin saada kaikille ortodoksisillekin papeille "sokeripala" leuan alle ja parta pois. Tosin hieman lievemmin konstein, mitä Pietari Suuri, matkan aikaiselta salanimeltään Pjotr Mihailov, teki palattuaan 1600- ja 1700-lukujen taitteessa uudistuksien oppimismatkaltaan Hollannista, Englannista ja muualta Euroopasta. Hänen aikanaan ne leikattiin lakeijoiden toimesta Venäjällä pakolla, Suomessa sitä yritettiin aikanaan sosiaalisen yhdenmukaisuuden painostuksella ja erään toisen L-kirjaimella alkavan ryhmän avustuksella, kenties ajoittain vieläkin.
Pietarihan leikkuutti pois venäläisten pitkiä partoja ja yritti saada heidät näyttämään ja toimimaan enemmän eurooppalaisina. Hän myös kielsi nuoria alle 30-vuotiaita miehiä menemästä munkeiksi ja pakotti munkitkin viljelemään maata ja tekemään ”tuottavaa työtä”. Liekö sieltä vai mistä peräisin meilläkin kirkossamme omaksuttu käsitys siitä, että papin pitää olla vihkimyshetkellä vähintään 30-vuotias.
Joka tapauksessa nuo vanhat perinteiset käsitykset papin iästä ovat meillä unohdetut joko tarkoituksella tai sitten ei, en tiedä. Voihan siihenkin tietysti olla syynä tämä moderni yhteiskunta ja se tuttu sosiaalinen ja taloudellinen pakko, kaikkialle kirkkoon ja sen toimintaan vyöryvä liberalismi ja maallinen oikeudenmukaisuuden käsitys ja se maailmoja syleilevä ns. suvaitsevaisuuden pakko. Miten tässä nykyajassa ihminen, joka opiskelee monta vuotta papiksi yliopistossa ja valmistuu sieltä joskus ehkä 25 vuoden iässä, elää sitten nuo ”vaadittavat” noin viisi vuotta ennen papiksi vihkimistään. Pappien harjoittelupaikkoja kun ei ole, eikä diakonienkaan toimia ole seurakunnissa sillä lailla, että papeiksi aikovat voisivat harjoitella pappisuraa niissä.
Lisäksi meillä mitä ilmeisimmin alkaa kohta olla jonkinlainen pappispula, kun kaikki teologikoulutukseen pappislinjalle menneet eivät ehkä haluakaan tai heistä ei vain yksinkertaisesti ole papeiksi. Jo nyt on pitäny tuoda pappeja ulkomailta, muista maista, meille töihin. Tosin osa heitä on tullut tai ainakin jäänyt tänne ihan muista syistä kuin papin toimen perässä tai toiveessa. Ja kaiken lisäksi, ei meillä noita pappien paikkojakaan, toimia, ole seurakunnissa pilvin pimein. Ja kun niistäkin viime aikoina osa täytetään hieman "keittiön kautta koukaten", tilanne saattaa todella olla vaikea monelle "pappissäätyyn tai -sukuun" kuulumattomalle – syntyneelle tai naidulle – nuorelle miehelle.
Pappeuteen liittyy muitakin velvoitteita. Papiksi vihittävän tulee olla vanhan perinteemme mukaisesti vihkimishetkellä naimisissa naisen kanssa. Jos ei ole ja hänet vihitään papiksi, hän ei enää pääsekään naimisiin, vaan hänestä tulee ns. selibaattipappi, vaikkei hän kai mitään selibaattilupausta annakaan. Mutta käytännön mukaan hänen tulee pidättäytyä ja välttää seksuaalisia suhteita niin naisten kuin miesten kanssa, siis elää ainakin tältä osin – toivottavasti muutenkin – ns. nuhteetonta elämää. Jos tällainen henkilö haluaa sitten naimisiin tai elää jonkinlaisessa parisuhteessa naisen tai miehen kanssa, hän menettää tai ainakin hänen pitäisi kaiken järjen ja käytännön mukaan menettää saamansa pappeus. Tämä saattaa tietysti tarkoittaa samalla, että hän menettää työnsä, mikäli hän on jonkin seurakunnan toimessa. Mikäli hän on ollut luostarissa ja toimii edellä esitetyllä lailla, tilanne on sama, pappeus jää luostariin ja hänestä tulee maallikko kylmään maailmaan.
Tämä nostaa nuorten papiksi valmistuvien kohdalla rimaa. Jos ei ole valinnut omaa mielitiettyänsä jo ajoissa vaikkapa ennen opiskelun alkamista, sille saattaa tulla opiskeluaikana kiire. Joskus kuvio saattaa tietysti mennä toisinkin päin: nainen kaappaa pappismiehen vaimokseen. Ja virhettä ei oikein kummassakaan tapauksessa kiireessä olisi vara tehdä, pakollisen ”eukonvalinnan” pitäisi osua kerralla mahdollisimman hyvin kohdalleen tai sitten sinnitellä solmitussa pika-, näennäis- tai muussa avioliitossa tavalla tai toisella. Monenlaista on meilläkin nähty, onnellisia, pitkiä avioliittoja, paljon lapsia, mutta myös sitä toista ääripäätä: lyhyt avioliitto ja ero.
Erotilanteessa piispalla on valta tehdä päätös – säilyttääkö joissain tapauksissa pappeus vai riistääkö se kokonaan tai määrätä pappi tai diakoni toimituskieltoon, joka tarkoittaa sitä, että hän säilyttää pappeutensa, mutta ei voi toimittaa jumalanpalveluksia eikä muitakaan papillisia toimituksia. Kummankin tilanteen voi myös piispa yhdessä muiden piispojen kanssa piispainkokouksessa perua ja palauttaa pappeus takaisin jonkun ajan kuluttua. Aika on usein ollut vuosia ja jopa vuosikymmeniä, joillekin pappeutta ei ole palautettu ollenkaan. Palautus riippuu varmaan myös paljon pappeutensa menettäneestä henkilöstä itsestään. Mikäli hän ns. räyhää asian kanssa julkisuudessa, toimii piispoja vastaan edelleen, purnaa, palautus voi jäädä väliin, mutta nöyryys ja tietynlainen katuminen ovat varmasti hyväksi – se ei kuitenkaan tarkoita vaikkapa sitä, että pitäisi erota uudesta avioliitosta ja puolisostaan, jonka on solmittu edellisen avioliiton ja eron tai jopa puolison kuoleman jälkeen tai nöyristellä tuon asian edessä. Sen tarkoittaa varmaan vain tosiasioiden, oman kirkkomme ohjeiden ja sääntöjen hyväksymistä, mitkä jokaisella pappeuteen vihityllä lienevät tulleet selväksi jo ennen vihkimystä.
Kirkossa kiertävän ”legendan” mukaan meillä on kuuleman mukaan vihitty muutaman kerran (siis enemmän kuin kerran) eronneitakin papeiksi. He tosin eivät kai alkuaan ole olleetkaan ortodoksisia alempaan pappeuteen vihittyjä, vaan ihan jotain muuta, ilmeisesti maallikkoja ja saaneet pappeuden mahdollisesti jopa palkkioksi jostain. Mutta tiedä sitten, mikä lienee totuus. Noita tarinoitahan riittää.
Mutta kuten noista esimerkeistä selviää, ortodoksinen pappeus ei ole kevyt asia. Se on sakramentti. Sitä ei voi valita, siihen kutsutaan. Ja kun/jos kutsun hyväksyy, henkilön – papiksi vihittävän – tulee olla tietoinen sen asettamista vaatimuksista, hyväksyä ne nyt ja erityisesti myöhemmin sekä toimia koko pappisuransa ajan niin kuin on säädetty ja tapana ollut. Viime aikoina julkisuudessa avioeroon tai uudelleen avioitumiseen joutuneet henkilöt tai heidän uudet puolisonsa ovat nostaneet asioista toisinaan äläkän ja tietysti tuollainen ylittää luterilaisessa Suomessa median – etenkin ns. roskamedian – uutiskynnyksen ja asiaa vatvotaan yleensä väsyksiin asti vain toisen osapuolen kannalta katsoen. Aivan turhaan. Kyse ei ole ihmisoikeuksista, vaan sakramentaalisesta pappeudesta.
Harvemmin olen nähnyt julkisuudessa sen toisen, pakosta vaikenevan osapuolen näkemyksiä ja selkeää tekstiä siitä, että eronneen tai lesken ja sitten uudelleen avioituneen papin tulee tietää tämän kaltaisetkin ”riskit” jo papin hommaan lähtiessä. Pappeus ortodoksisessa kirkossa liian usein hipoo lähes henkilöpalvontaa ja siitä seuraa, että papilla ja piispalla on monesti suuri joukko puolustajia, vaikka rike olisi kirkollisessa tai vaikka maalisessakin mielessä miten suuri ja selkeä tahansa. He eivät yleensä joko tunne tapausta/tapauksia tai sitten he ovat niin liberaaleja ja maallistuneita, että kaikki käy. ”Eihän meidän kirkollinen isämme sellaista ole tehnyt, mitä te horisette.” Mutta tosiasiat puhuvat muuta ja piispoilla ja kaikilla muillakin pappeuteen vihityillä on velvollisuus toimia kirkon ohjeiden ja sääntöjen, jopa moneen kertaan ikivanhoiksi ja vanhentuneiksi sanottujen kanonien mukaan. Piispoilla on kuitenkin tarvittaessa ja halutessaan oikeus käyttää ns. ekonomiaa, olemaan siis jonkin verran armollinen, jos katsoo asian sitä vaativan.
Tuon ekonomian käytönkin pitää kuitenkin olla tarkoin harkittua ja tasapuolista eikä millään tavalla vain joitain suosivia. Sen pitää pureutua tiukasti kirkollisesti ”rangaistavan” ihmisen tilanteeseen ja tukea sitä oikealla tavalla. Ekonomian samoin kuin myöskään pappeuteen vihkimisen ei pidä koskaan olla palkinto jostain teosta, ystävyydestä, tms. Sen pitää olla aina kutsu ja kehotus hengelliseen työhön ortodoksisessa kirkossa, joka vaatii ihmiseltä paljon ja johon hänen tulee olla kaikella tavalla valmis, valmis antamaan aikaansa, työtänsä ja persoonaansa kirkon hyväksi. Myös mahdollisen rangaistuksen jälkeen.
Mutta kuten sanottu, ei noiden lapsipappien olemassaolo ole heidän syytänsä, ei ollenkaan. Kyllä syylliset – jos heitä nyt pitää ollenkaan etsiä – ovat ihan muualla. Saattaa olla vain omaa rajoittuneisuuttani, kun en osaa suhtautua asiaan oikein. Kunnioitan silti aina pappia ja sakramentaalista pappeutta, mutta en voi välttyä toisinaan ajatukselta, että hekin ovat ihmisiä kaikkine hyvine ja huonoine ominaisuuksineen. Varsinkin, jos se näkyy – huokuu – hänen persoonastaan "liian" selvästi. Meidän kaikkien – minunkin – tulee kuitenkin ilmeisesti vain elää asian kanssa ja yrittää totutella asiaan. Tiedä häntä, vaikka omassa seurakunnassa on pian sellainen.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Suurimman osan elämästäni olenkin kohdannut vain tällaisia parrakkaita, vanhempia pappeja. Tässä puhun siis oman kirkkoni, ortodoksisen kirkon, papeista. Nykyisin minun on pitänyt jonkin verran muuttaa ajatuskulkuani ja siinä ohessa suhtautumistani tähänkin asiaan. Meille on alkanut ilmaantua lähes parrattomia pappeja, joista enemmän leikilläni ja jonkin verran huumorimielessä, en suinkaan pilkatakseni, olen käyttänyt nimitystä "lapsipapit".
Tällainen lapsipappi on oman lapseni ikäinen tai oikeastaan, kun nuo omatkin ovat jo kummasti vanhentuneet ja taitavat olla lähempänä eläkeikäänsä kuin syntymäänsä, niin pitänee oikeammin sanoa heitä nuorempia. He lienevät jossain 20 ja 30 ikävuoden välissä. En oikeasti tiedä näiden "lapsipappien" oikeaa ikää, kun en ole sitä kysynyt enkä muullakaan tavalla selvittänyt. Iän määrittely on pelkkä oletus, arvaus.
Itse olen kasvanut sellaisessa kirkollisessa traditiossa, että papiksi ei minun ymmärtääkseni (ja se ei suinkaan ole tässäkään tapauksessa laadun tae) vihitty, kuin vasta jossain 30 ikävuoden tienoilla. Sille oli aikanaan varmaan ihan hyvät perusteet. Silloin pappi oli jo nähnyt jonkin verran elämää, hankkinut ns. elämänkokemusta. Saarnat eli ortodoksisesti sanottuna opetuspuheet, eivät yksinomaan ole enää jostain kirjasta tai muualta kopioituja, niissä on osa omaa koettua elämänkokemustakin. Synnintunnustuksella – noin leikillisesti sanottuna pappi ei hauko henkeään kuullessaan mitä ihmeellisimmistä synneistä – vaan sielläkin ”kokemus kuuntelee”. Hän – noin yleensä ja oman kirkkoni perusperiaatteen mukaisesti – on enemmän tai vähemmän onnellisesti aviossa naisen kanssa ja heillä saattaa olla jo lapsiakin, joten lapset, perheet ja heidän elämäntilanteensa, ilonsa, surunsa ja ongelmansa ovat myös tulleet tutuiksi papille. Tällainen on minun mielestäni pappi.
Nykyään näkee pappeja, joiden ikä näkyy heidän ulkoisesta habituksestaan. Mieluummin pukeudutaan julkisuudessakin farkkuihin ja t-paitaan, kuin papin viittaan. Parta, jos sitä nyt yleensä vielä on, on karva siellä, toinen täällä. Olemus on kaikilta osin varsin poikamainen. Tokihan vanhempikin mies voi olla poikamainen, mutta se kyllä on hieman erilasta joka tapauksessa. Tässä pitää nyt sanoa, ennen kuin etenen tekstissä pidemmälle ja ennenkuin joku vetää taas herneen nenäänsä, ettei tämä asia ja syntynyt uusi tilanne – "lapsipappeus" – suinkaan ole noitten nuorten pappien syytä. Syitä on etsittävä muualta, kaiken muun ohessa vaikkapa minusta itsestäni.
Tuo parta on muuten mielenkiintoinen asia. Se kuuluu ortodoksiselle papille ihan vanhan perinteen mukaan. Liekö perua peräti Jeesuksen ajoilta, Hänethän yleensä kuvataan myös parrallisena. Usein papilla on myös normaalia pidemmät hiukset. Näin on etenkin luostaripapistolla, mutta toisinaan maailmassakin elävillä papeilla. Nykyään naiselliseksi koettu poninhäntäkään ei ole harvinaisuus ortodoksisella papilla, naapurimaassamme Venäjällä niitä näkee myös kovin usein. Kaitpa se papilla ei sitten ole enää niin ”naisellista”.
Luterilainen Suomi ja sen suuri enemmistö vaikuttivat aikanaan suuresti myös tähän ortodoksiseen pappismuotiin. Jossain vaiheessa meillä yritettiin saada kaikille ortodoksisillekin papeille "sokeripala" leuan alle ja parta pois. Tosin hieman lievemmin konstein, mitä Pietari Suuri, matkan aikaiselta salanimeltään Pjotr Mihailov, teki palattuaan 1600- ja 1700-lukujen taitteessa uudistuksien oppimismatkaltaan Hollannista, Englannista ja muualta Euroopasta. Hänen aikanaan ne leikattiin lakeijoiden toimesta Venäjällä pakolla, Suomessa sitä yritettiin aikanaan sosiaalisen yhdenmukaisuuden painostuksella ja erään toisen L-kirjaimella alkavan ryhmän avustuksella, kenties ajoittain vieläkin.
Pietarihan leikkuutti pois venäläisten pitkiä partoja ja yritti saada heidät näyttämään ja toimimaan enemmän eurooppalaisina. Hän myös kielsi nuoria alle 30-vuotiaita miehiä menemästä munkeiksi ja pakotti munkitkin viljelemään maata ja tekemään ”tuottavaa työtä”. Liekö sieltä vai mistä peräisin meilläkin kirkossamme omaksuttu käsitys siitä, että papin pitää olla vihkimyshetkellä vähintään 30-vuotias.
Joka tapauksessa nuo vanhat perinteiset käsitykset papin iästä ovat meillä unohdetut joko tarkoituksella tai sitten ei, en tiedä. Voihan siihenkin tietysti olla syynä tämä moderni yhteiskunta ja se tuttu sosiaalinen ja taloudellinen pakko, kaikkialle kirkkoon ja sen toimintaan vyöryvä liberalismi ja maallinen oikeudenmukaisuuden käsitys ja se maailmoja syleilevä ns. suvaitsevaisuuden pakko. Miten tässä nykyajassa ihminen, joka opiskelee monta vuotta papiksi yliopistossa ja valmistuu sieltä joskus ehkä 25 vuoden iässä, elää sitten nuo ”vaadittavat” noin viisi vuotta ennen papiksi vihkimistään. Pappien harjoittelupaikkoja kun ei ole, eikä diakonienkaan toimia ole seurakunnissa sillä lailla, että papeiksi aikovat voisivat harjoitella pappisuraa niissä.
Lisäksi meillä mitä ilmeisimmin alkaa kohta olla jonkinlainen pappispula, kun kaikki teologikoulutukseen pappislinjalle menneet eivät ehkä haluakaan tai heistä ei vain yksinkertaisesti ole papeiksi. Jo nyt on pitäny tuoda pappeja ulkomailta, muista maista, meille töihin. Tosin osa heitä on tullut tai ainakin jäänyt tänne ihan muista syistä kuin papin toimen perässä tai toiveessa. Ja kaiken lisäksi, ei meillä noita pappien paikkojakaan, toimia, ole seurakunnissa pilvin pimein. Ja kun niistäkin viime aikoina osa täytetään hieman "keittiön kautta koukaten", tilanne saattaa todella olla vaikea monelle "pappissäätyyn tai -sukuun" kuulumattomalle – syntyneelle tai naidulle – nuorelle miehelle.
Pappeuteen liittyy muitakin velvoitteita. Papiksi vihittävän tulee olla vanhan perinteemme mukaisesti vihkimishetkellä naimisissa naisen kanssa. Jos ei ole ja hänet vihitään papiksi, hän ei enää pääsekään naimisiin, vaan hänestä tulee ns. selibaattipappi, vaikkei hän kai mitään selibaattilupausta annakaan. Mutta käytännön mukaan hänen tulee pidättäytyä ja välttää seksuaalisia suhteita niin naisten kuin miesten kanssa, siis elää ainakin tältä osin – toivottavasti muutenkin – ns. nuhteetonta elämää. Jos tällainen henkilö haluaa sitten naimisiin tai elää jonkinlaisessa parisuhteessa naisen tai miehen kanssa, hän menettää tai ainakin hänen pitäisi kaiken järjen ja käytännön mukaan menettää saamansa pappeus. Tämä saattaa tietysti tarkoittaa samalla, että hän menettää työnsä, mikäli hän on jonkin seurakunnan toimessa. Mikäli hän on ollut luostarissa ja toimii edellä esitetyllä lailla, tilanne on sama, pappeus jää luostariin ja hänestä tulee maallikko kylmään maailmaan.
Tämä nostaa nuorten papiksi valmistuvien kohdalla rimaa. Jos ei ole valinnut omaa mielitiettyänsä jo ajoissa vaikkapa ennen opiskelun alkamista, sille saattaa tulla opiskeluaikana kiire. Joskus kuvio saattaa tietysti mennä toisinkin päin: nainen kaappaa pappismiehen vaimokseen. Ja virhettä ei oikein kummassakaan tapauksessa kiireessä olisi vara tehdä, pakollisen ”eukonvalinnan” pitäisi osua kerralla mahdollisimman hyvin kohdalleen tai sitten sinnitellä solmitussa pika-, näennäis- tai muussa avioliitossa tavalla tai toisella. Monenlaista on meilläkin nähty, onnellisia, pitkiä avioliittoja, paljon lapsia, mutta myös sitä toista ääripäätä: lyhyt avioliitto ja ero.
Erotilanteessa piispalla on valta tehdä päätös – säilyttääkö joissain tapauksissa pappeus vai riistääkö se kokonaan tai määrätä pappi tai diakoni toimituskieltoon, joka tarkoittaa sitä, että hän säilyttää pappeutensa, mutta ei voi toimittaa jumalanpalveluksia eikä muitakaan papillisia toimituksia. Kummankin tilanteen voi myös piispa yhdessä muiden piispojen kanssa piispainkokouksessa perua ja palauttaa pappeus takaisin jonkun ajan kuluttua. Aika on usein ollut vuosia ja jopa vuosikymmeniä, joillekin pappeutta ei ole palautettu ollenkaan. Palautus riippuu varmaan myös paljon pappeutensa menettäneestä henkilöstä itsestään. Mikäli hän ns. räyhää asian kanssa julkisuudessa, toimii piispoja vastaan edelleen, purnaa, palautus voi jäädä väliin, mutta nöyryys ja tietynlainen katuminen ovat varmasti hyväksi – se ei kuitenkaan tarkoita vaikkapa sitä, että pitäisi erota uudesta avioliitosta ja puolisostaan, jonka on solmittu edellisen avioliiton ja eron tai jopa puolison kuoleman jälkeen tai nöyristellä tuon asian edessä. Sen tarkoittaa varmaan vain tosiasioiden, oman kirkkomme ohjeiden ja sääntöjen hyväksymistä, mitkä jokaisella pappeuteen vihityllä lienevät tulleet selväksi jo ennen vihkimystä.
Kirkossa kiertävän ”legendan” mukaan meillä on kuuleman mukaan vihitty muutaman kerran (siis enemmän kuin kerran) eronneitakin papeiksi. He tosin eivät kai alkuaan ole olleetkaan ortodoksisia alempaan pappeuteen vihittyjä, vaan ihan jotain muuta, ilmeisesti maallikkoja ja saaneet pappeuden mahdollisesti jopa palkkioksi jostain. Mutta tiedä sitten, mikä lienee totuus. Noita tarinoitahan riittää.
Mutta kuten noista esimerkeistä selviää, ortodoksinen pappeus ei ole kevyt asia. Se on sakramentti. Sitä ei voi valita, siihen kutsutaan. Ja kun/jos kutsun hyväksyy, henkilön – papiksi vihittävän – tulee olla tietoinen sen asettamista vaatimuksista, hyväksyä ne nyt ja erityisesti myöhemmin sekä toimia koko pappisuransa ajan niin kuin on säädetty ja tapana ollut. Viime aikoina julkisuudessa avioeroon tai uudelleen avioitumiseen joutuneet henkilöt tai heidän uudet puolisonsa ovat nostaneet asioista toisinaan äläkän ja tietysti tuollainen ylittää luterilaisessa Suomessa median – etenkin ns. roskamedian – uutiskynnyksen ja asiaa vatvotaan yleensä väsyksiin asti vain toisen osapuolen kannalta katsoen. Aivan turhaan. Kyse ei ole ihmisoikeuksista, vaan sakramentaalisesta pappeudesta.
Harvemmin olen nähnyt julkisuudessa sen toisen, pakosta vaikenevan osapuolen näkemyksiä ja selkeää tekstiä siitä, että eronneen tai lesken ja sitten uudelleen avioituneen papin tulee tietää tämän kaltaisetkin ”riskit” jo papin hommaan lähtiessä. Pappeus ortodoksisessa kirkossa liian usein hipoo lähes henkilöpalvontaa ja siitä seuraa, että papilla ja piispalla on monesti suuri joukko puolustajia, vaikka rike olisi kirkollisessa tai vaikka maalisessakin mielessä miten suuri ja selkeä tahansa. He eivät yleensä joko tunne tapausta/tapauksia tai sitten he ovat niin liberaaleja ja maallistuneita, että kaikki käy. ”Eihän meidän kirkollinen isämme sellaista ole tehnyt, mitä te horisette.” Mutta tosiasiat puhuvat muuta ja piispoilla ja kaikilla muillakin pappeuteen vihityillä on velvollisuus toimia kirkon ohjeiden ja sääntöjen, jopa moneen kertaan ikivanhoiksi ja vanhentuneiksi sanottujen kanonien mukaan. Piispoilla on kuitenkin tarvittaessa ja halutessaan oikeus käyttää ns. ekonomiaa, olemaan siis jonkin verran armollinen, jos katsoo asian sitä vaativan.
Tuon ekonomian käytönkin pitää kuitenkin olla tarkoin harkittua ja tasapuolista eikä millään tavalla vain joitain suosivia. Sen pitää pureutua tiukasti kirkollisesti ”rangaistavan” ihmisen tilanteeseen ja tukea sitä oikealla tavalla. Ekonomian samoin kuin myöskään pappeuteen vihkimisen ei pidä koskaan olla palkinto jostain teosta, ystävyydestä, tms. Sen pitää olla aina kutsu ja kehotus hengelliseen työhön ortodoksisessa kirkossa, joka vaatii ihmiseltä paljon ja johon hänen tulee olla kaikella tavalla valmis, valmis antamaan aikaansa, työtänsä ja persoonaansa kirkon hyväksi. Myös mahdollisen rangaistuksen jälkeen.
Mutta kuten sanottu, ei noiden lapsipappien olemassaolo ole heidän syytänsä, ei ollenkaan. Kyllä syylliset – jos heitä nyt pitää ollenkaan etsiä – ovat ihan muualla. Saattaa olla vain omaa rajoittuneisuuttani, kun en osaa suhtautua asiaan oikein. Kunnioitan silti aina pappia ja sakramentaalista pappeutta, mutta en voi välttyä toisinaan ajatukselta, että hekin ovat ihmisiä kaikkine hyvine ja huonoine ominaisuuksineen. Varsinkin, jos se näkyy – huokuu – hänen persoonastaan "liian" selvästi. Meidän kaikkien – minunkin – tulee kuitenkin ilmeisesti vain elää asian kanssa ja yrittää totutella asiaan. Tiedä häntä, vaikka omassa seurakunnassa on pian sellainen.
nettihoukka@gmail.com
1 kommentti:
Ikä on sellainen asia, joka ajan mittaan korjaantuu ihan itsestään. Toisesta näkökulmasta katsottuna alle 30 vuotias pappi on paikallaan varsinkin 8-10 päivän kripareilla, jolloin papillinen suhde itseään 10-15 vuotta nuorempiin seurakuntalaisiin alkaa kehittymään. Näitä tuttuja "kriparipappeja" sitten pyydetään kastamaan ja vihkimään muutamia vuosia myöhemmin. Näitä kripareita saattaa kesän aikana olla useitakin ja muutamassa vuodessa on keskeytynyt pastoraalinen suhde jo satoihin eri seurakuntien jäseniin. Muutamien vuosikymmenien päästä he sitten ihmettelevät samaa kuin sinäkin nyt. Ihmeellistä on ollut huomata myös, kuinka nykyään vauvat saavat vauvoja;)
Lähetä kommentti