Minulla on pitkään ollut kaksi periaatetta somen ja etenkin juuri Facebookin suhteen:
* en ole normaalisti hyväksynyt ihmistä kaveriksi, jos en ole häntä tavannut elävässä elämässä ja
* kun olen kaveriksi hyväksynyt, on normaalisti saanut siellä olla, jos nyt ei ihan hirveästi ole minua kohtaan siellä tai muualla ryhtynyt aggressiivisuuttaan osoittamaan.
Nuo periaatteet ovat johtaneet mielenkiintoiseen kavalkadiin some-kavereissani. Siellä on hyvistä tosi ystävistä alkaen aina varmaan jonkin asteisiin – voisiko sanoa – ”anti-ystäviin”, jotka ovat siellä kai kaiken varalta katsomassa, etten nyt vain tekisi jotain peruuttamatonta töppäystä tai jotain muuta, josta voisi saada ennakkovaroituksen viesteistäni. Joskus olen kuullut tällaisista "kyttääjistä" käytettävän myös nimitystä "stalkkari".
En ole pitänyt lukua poistamistani ”kavereista”, niitäkin on kai muutama, mutten todellakaan tiedä, kuinka monta. Arvelisin, ettei kovin monta. Syyt poistoihin ovat myös hämärtyneet jonnekin muistin sopukkoihin, sen verran harvinaisia tapahtumat ovat olleet. Todennäköisesti meillä on vain mennyt ”sukset jotenkin ristiin” ja joku ei ole ymmärtänyt tulleensa minun some-tontille minulle paasaamaan omia oppejaan tai arvojaan.
Enemmän lieneen niitä, jotka ovat joko poistaneet minut listoiltaan tai jo ennen sinne liittymistä estäneet moisen tapahtuman – liittymisen heidän sivuilleen. Silloin tällöin huomaa jonkun toisen Fb-kaverini viestiketjusta, etteivät ihan kaikki hänen profiilissaan olevat viestit välity minulle ja asia jää hieman roikkumaan ilmaan tämän vuoksi. Juuri tässä äskettäin huomasin taas yhden tällaisen minut-poistaneen. Syy hänen tekemäänsä poistooni ei ihan valjennut, mutta oletan se liittyvän näihin blogijuttuihini.
Jonkin verran olen ryhmitellyt some-kavereita heidän seuraamisensa osalta. On niitä, joita seuraan – osaa aktiivisestikin – ja niitä, joita ei oikein "huvita" suuremmin seurata, vaikka listalla ovatkin. Huvittaminen saattaa tuolloin olla kiinni tuosta edellä mainitusta asenteesta – heidän kokemisestaan ”anti-ystäviksi” ja jonkinlaisiksi stalkkareiksi.
Mutta mielenkiintoista on kuitenkin tarkastella aina silloin tällöin omaa käyttäytymistään – ja siinä ohessa muidenkin – tässä mielessä. Ketä seuraan, ketä haluan seurata, ketä ei oikein huvita, kuka heittää minut yli laidan, kuka pitää "tarkkailussa".
Viime aikoina tosin tuokin perusta, seurata noitakin asioita, on rapistumassa, kun olen vähentänyt huomattavasti Facebookissa oloani ihan tarkoituksella. Oletettavasti vähentyneet ja osin varmaan tylsiksi muuttuneet viestini vähentävät seuraajiakin ja etenkin stalkkaajia. Montaakaan ei huvita katsoa, mitä minä tänään syön take away-ruokana. Mieluummin he näkisivät minun ottavan kantaa vaikkapa omien piispojemme kiistelyyn, jotta voisivat purra minuakin jalkaan.
No – noihin kiistelyihin osallistuvia ulkopuolisia riittää ilman minuakin. Ainakin omissa kavereissa on riittävästi heitäkin tyydyttämään niin oman kuin muidenkin uteliaisuuden ja juoruilun tarpeen. Tosin nyt ainakin joissain asioissa ”jonkin asteisen pakotetun rauhan” tultua, niidenkin viestien tyyli ja oikeastaan määräkin on vähentynyt tai ainakin jollain tavoin muuttunut, kun ei ole oikein mistä narista.
Itse tarkastelen omaa viestintääni – tai pitäisi kai oikeammin sanoa aiemmin tarkastelin, en enää nyt niin suuresti – ns. tykkäämisien kautta. Kuinka paljon mikäkin viesti sai tykkäyksiä. Niistähän monen Facebookissa elävän – etenkin some-narsistien – elämä on pitkälti kiinni. Jos ei tule tykkäyksiä, se on joillekin kauhistus. Minua se ei oikeastaan ole koskaan suuremmin hätkäyttänyt. Nykyään entistä vähemmän.
Silti seuraan toisinaan mielenkiinnolla muiden ns. kavereiden viestien tykkäyksiä, sillä niiden muutokset kertovat jotain ko. ihmisestä ja hänen toiminnastaan. Sekä määrä että laatu kertovat hieman asioiden kulusta. Jos tykkääjinä on vain tietty pienehkö, samankaltaisista narisijoista koostuva joukkio, olisin itse ainakin huolestunut omalla kohdallani. Jos samankaltaiset ”päähänpotkitut valittajat” alkaisivat seurata minua, pohtisin tarkkaan, miksi, mitähän nyt on tapahtunut ja olisiko kenties jotain helppoa ja samalla riittävän tyylikästä ja hienovaraista keinoa päästä niistä eroon. Samoin tykkääjien määrän muuttuminen pienemmäksi tai suuremmaksi kuin ennen on selvä merkki jostakin muutoksesta, johon ainakin minä, jos vielä toimisin aktiivisesti somessa, reagoisin.
Hyvä tapa yrittää korjata asia lienee toisinaan tyylin tai asian muutos. Ensin joissain kuvaamissani tapauksissa keskusteltiin KOVALLA äänellä ja suurella intohimolla jostakin, joka sitten sai jonkinlaisen päätöksen. Hyvän tai huonon, itseä miellyttävän tai kiukuttavan. Keskustelu tällöin usein rauhoittui jonkin verran ja keskustelemisesta tuosta samasta asiasta tuli nyt enemmän keskustelijaa (siis jauhettuun asiaan vielä palaavaa) itseään morkkaavaa kuin itse aihetta morkkaavaa. Silloin olisi varmaan syytä vaihtaa kohdetta ja näin usein näytti tapahtuvankin. Sitten ei auta muuta kuin toivoa, että aiheen vaihto aloittaa taas uuden ”voittokulun”, jossa voi jälleen paistatella oman aikansa samoin ajattelevien opetuslapsiensa kanssa.
Tuo netin ja oikeastaan koko nykymaailman ”opetuslapsiefekti” on usein kauhistuttanut minua. Ihmiset suuremmin itse ajattelematta asioiden syntyä ja syitä, menevät estotta mukaan sellaiseen toimintaan, joka ehkä yhdellä saralla tuo voittoja, mutta jollain toisella – usein vielä meille kaikille tärkeämmällä alalla – pelkkiä ruumiita ja hävitystä ja kokonaisuutta ajatellen yleisesti suurta vahinkoa useiden syyttömien ihmisten elämälle tai jopa organisaatioiden toiminnalle. Mukaan mennään usein siksi, että jotkut kokevat itse eläneensä samankaltaisia katkeria kohtaloita ja yhdessä kostaminen on mukavampaa ja oma kostokin saa siinä ohessa lisää lukijoita. Se, mitä tekee tällaisesta sitten entistä kauheampaa, on se, että tällaisten narsististen hyväksikäyttäjien mukaan menee ns. hyvätahtoisia hölmöjä, naiiveja maailmanparantajia, jotka eivät tajua, eivätkä ymmärrä, mitä tekevät. Tajuamisen puutteeseen tai sen suuntautumiseen tällaisen toimintaa on varmaan monia syitä, joista olen jo aiemmin usein kirjoittanut: yksinäisyys, todellisten ystävien puute, katkeruus, kosto, oma henkinen (mentaalinen) tila, mutta usein myös suuri faktojen tietämättömyys kyseessä olevien asioiden todellisesta luonteesta. Typeryydessään he saattavat turvautua pelkkiin juoruihin ja huhuihin tai pahimmillaan juuri jonkun "profeetan" sanoihin oikean tiedon hankkimisen sijaan.
Tällaisen ilmiön lisääntyminen somessa on tehnyt minut osin surulliseksi ja siksi saanut ainakin minut ajattelemaan, mikä on minun roolini tässä kaikessa. Ja ajattelun tuloksena päätin jo jokunen aika sitten ottaa etäisyyttä someen. En suinkaan lopettaa kaikkea, koska on siellä hyvääkin, mutta karsia reippaasti pahimpia oksia. Ja keskittyä oleellisimpaan – elämään omaa elämääni.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti