Tuo rinnastus käärmeeseen saattaa olla hieman korni ja ehkä liian rajukin tällä kertaa, mutta menköön, sillä olin tuolloin yöllä eräistä asioista jokseenkin tuohtunut. Elämä sairaalassa oli muutamassa päivässä muotoutunut minullekin melko säännölliseksi ja aikataulutetuksi, halusi sitä tai ei. Asiat tapahtuvat jokatapauksessa tiettyinä aikoina eikä niistä suuremmin poiketa, ne on vain suunniteltu tapahtuviksi niin. Se luo ryhtiä tällaisen suuren organisaation elämään, mutta kyllä se saamalla luo siihen tiettyä turvallisuuttakin.
Minulle oli muotoutunut oma sairaalarytmini mm. lääkkeiden ottamisessa, ja vaikkapa levossa. Operaation jälkeen oli odotettavissa melko kauan kovaakin kipua ja siksi erilaisia melko vahvojakin kipulääkkeitä annettiin tiettyinä ennalta määrättyinä aikoina säännöllisesti – kuitenkin periaatteella, jos ei niistä kieltäydy. Ilmeisesti joissain vähemmän kivuliaissa tapauksissa periaate on, jos niitä pyytää.
Minulla noita kipuja oli vaikka muille jakaa, joten kyllä oman elämän rytmi alusta alkaen muodostui tietynlaiseksi automaatioksi: lääkkeet ”poskeen” noin klo 6 ja klo 12 ja klo 18 ja lopulta klo 24 noin tunnin varoajalla, jos joskus oli kiire jakajilla. Kahdesti päivässä opiaatteja ja muulloin myös muita särkylääkkeitä ja tietysti omat aiemmat peruslääkitykseni.
Lauantaihin saakka automatiikka toimi ja systeemi pelasi yhtä yötä lukuun ottamatta ja heti perään oli sitten toinen samanmoinen yö: yököt tai ilmeiseti yksi tai kaksi tekivät omat päätöksensä ilman ennakkokyselyjä potilaalta, tarvitseeko ja haluaako lääkkeitä, eivätkä sitten antaneet kipulääkkeitä. Syy moiseen oli melko erikoinen sairaalaksi ja paikaksi, jossa on tai pitäisi olla asiakaspalvelua. Palaan siihen kohta.
Edellisen kerran lääkkeiden jako vastaavassa tilanteessa jäi tekemättä ilmeisen inhimillisen väärinymmärryksen kautta yöllä, ja aamulla olin kuin maani myynyt. Joka paikka ja eritoten leikkausalueen ympäristö oli niin kipeä, että lähes ähkin kivusta raahautuessani pystyyn ja askareilleni. Keskustelin asiasta niin lääkärin kuin hoitajienkin kanssa ja asiaan tuli parannus: minun ei tarvitsisi huolehtia asiasta, hoitajat herättäisivät yöllä sen verran, että saisin otettua lääkkeen. Aivan alkupäivinä, heti operaation jälkeen, jouduin ottamaan särkylääkettä vielä noiden säännöllisten aikojen ulkopuolellakin, sen verran kipuja koko ajan kuitenkin oli.
Asialla oli pian myönteisiä vaikutuksia: pääsin suihkuun ilman suurempia tuskia, aloin kävellä noja-Foordin sijasta kyynärsauvoilla ja mielialakin parani kipujen pienetessä huomattavasti. Alkoi olla melkein kotiinlähtötunnelma kosketeltavissa. Mutta kenkiä en vielä saanut jalkaani, enkä kaikkia vaatteita ylleni. Joten päätin – yhteistyössä lääkärin kanssa – jäädä vielä viikonlopuksi harjoittelemaan ja kuntoutumaan.
Tässä on noin parin viikon ja kahden eri sairaalajakson aikana tavannut paljon mielenkiintoisia hoitoihmisiä, motivoituneita, ammattitaitoisia, ammattiylpeitä, empaattisia ja alalle sopivia, mutta valitettavasti myös – mutta onneksi tosi vähän – toisenlaisiakin. Pari sellaista tapasin tuossa edellä mainitsemassani tillanteessa yöllä tällä uudella osastollani ja lisää seuraavana yönä.
En osaa tarkemmin eritellä, missä ajatuksemme ja kemiamme törmäsivät, mutta ainoa konfliktiksi sanottava tapahtuma välillämme – emmehän me potilaat tapaa yhtenään hoitajia, yökköjä varsinkaan – oli ensitapaaminen, jossa he vielä normaalin ja hyödyllisen rutiinin mukaan tulivat huoneen ovelle, esittäytyivät ja kysyivät toiveistamme yön ajalle. Minä pyysin, koska sängystä ylösnouseminen ja käveleminen oli hieman kakeaa, toista yökköä ottamaan puhelimeni pois latauksesta. Se oli oven vieressä olevan lavuaarin peilipöydällä, koska pistorasioita on huoneessa melko vähän.
Joku asia siinä pyynnössä meni kai metsään – itse en tiedä mikä. Hoitaja sanan mukaisesti repi piuhan rasioineen seinästä ja ilmoitti melko töykeästi, ettei täällä sairaalassa sytytellä seinässä olevilla tyhjillä latauspiuhoilla ja -rasioilla tulipaloja ja rojautti piuhan rasioineen ja puhelimen kera hoitopöydälleni. Katselin hieman ymmyrkäisenä tapahtumaa, mutten kuitenkaan hämmästyksenkään vuoksi mitenkään protestoinut asiaa, kun se ei myöskään ollut sen väärti. Ihmettelin siinä vain, mistä nyt oikein tuulee.
Sen jälkeen parivaljakko poistui tuhisten huoneesta ja huonekaverikin ihmetteli, mitä oikein tapahtui, mistä moinen yrmeys ja outo käyttäytyminen. Pohdimme sitä jonkin aikaa ja yritimme ja löytää syyn – oliko se minun syytä, huono hetki, jokin kotiasia pielessä tai muuten vain naisellisen elämän kierron hankala hetki. En tiedä, jäivätkö he huoneesta lähdettyään töihinsä oven lähettyville ja mahdollisesti kuulivat pohdiskelumme, vai miten oli, mutta tuo tapahtuma oli kulminaatiohetki tuleville hankaluuksille.
Illalla tai yöllä yönä piti joka kerta erikseen pyytää herättämään ja tuomaan kipulääkkeen. Käytös minua tai oikeastaan kumpaakin huoneessa olevaa kohtaan oli lievästi sanottuna epäammatillista, töykeää, meille ei esittäydytty eikä oikeastaan palvelltukaan. Tilanne kulminoitui vuorokauden kuluttua seuraavana yönä kun sama ”primus motor” oli taas yövuorossa, nyt tosin toisen ihmisen kanssa ja koko herätystä ei jälleen kuulunut eikä yölääkitystäkään, ei minulle eikä huoneessa olleelle toisellekaan potilaalle.
Herättyäni sattumalta noin kaksi tuntia tavanomaisen lääkkeenottoajan jälkeen, soitin kutsukelloa ja pyysin kipulääkitystä. Sain sen ja samalla kysyin, miksi minua ei aikanaan herätetty ja lääkitty. Vastaani sain melkoisen ryöpytyksen, jonka sisältö oli suunnilleen sellainen, että minun olisi pitänyt silloin yöllä herätä itse ja pyytää lääkitystä – entiset pyynnöt eivät enää olleet voimassa. Ja he eivät kuulemma ole ajatuksenlukijoita.
Tullessaan työvuoroon ja kierrellessään osaston hoitohuoneissa he melkoisella vauhdilla melkein ryntäsivät sisään huoneeseemme, ottivat tyhjät juomalasit pois ja laittoivat uudet tilalle, eivät esittäytyneet – vaikka toinen yököistä oli eri henkilö kuin edellisenä yönä – eivät kyselleet toiveitamme, oikeastaan voisi kai kuvailla tuota vierailua: tuhisivat ja poistuivat.
Huoneessa oleva toinen potilas oli herännyt aamuyöllä keskusteluumme ja kysyi myös ihmetellen, miksi hänkään ei saanut kipulääkettä, vaikka hänenkin piti saada sitä tietyn rytmin mukaan. Sai osakseen suunnilleen samat ryöpytykset – syytön mies!
No olihan siis taas yö. Mene ja tiedä, oliko nuo yököt sairaalan ”salainen ase”, jolla saatiin ilmeisesti henkilökuntapulasta kärsivät osastot tyhjenemään potilaista, sillä ainakin minä päätin, että mahdollisuuksieni mukaan lähden maanantaina kotiin – maksoi, mitä maksoi. Ja niin lähdinkin. Asiaa paransi kuitenkin huomattavasti viimeisen yön "se toinen" hieman vanhempi rouva, yökkö, joka ei millään lailla ollut asianosainen vaikka "toisen moisen" kanssa työskenteli (tämä toinen kiistaan osallinen ei muuten koko yönä näyttäytynyt eikä osallistunut hoitoon), ja joka reilusti suoritti omat esittäytymisrutiininsa ja hoitotyönsä erinomaisesti ja sydämellisesti. Kiitos siitä!
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti