Hiljalleen alkaa selkiintyä kokonaiskuva käymästäni operaatiosta, tuosta kohtuullisen suuresta leikkauksesta, joka tapahtui lopulta 19.5.2020. Se pitää heti sanoa, ettei minulla todellakaan näyttänyt alkuun, eikä ennen leikkausta, olleen itse leikkauksesta ja sitä seuraavista tilanteista ihan oikeaa kuvaa tai sitten leikkaus alkuvalmisteluineen todellakin onnistui lopulta paremmin kuin odotettiinkaan.
Oli melkoinen kilvoittelu odottaa leikkausta, jonka ensimmäinen tapahtumapäivä oli kirjattu maaliskuun puoleen väliin ja josta se sitten siirtyi lopulta vielä pari kertaa hieman yli kahden kuukauden päähän tuosta alkuperäisestä päivästä erilaisista syistä johtuen.
Koska leikkauksessa noudatettiin todella suurta ja tarkkaa hygieniatasoa, ensin päivämäärää siirsi yhden hampaan tulehdustila ja toisella kerralla väliin tunki kesken kaiken toinen sairaus, joka sitten siirsi sitä peräti kuukaudella. Alkuun olisin halunnut leikkauksen tapahtuvan mahdollisimman pian, jotta olisi ollut kesä käytössä mukavaan matkailuun. Sekin muuttui sitten koronapandemian myötä merkityksettömäksi, kun näytti pahasti siltä, ettei kesällä suuremmin matkailtasi.
Joten vietin kaksi ja puoli kuukautta karanteenia niin leikkauksen kuin koronan vuoksi – motivaatiota siis riitti. Nyt kun leikkaus on ohi, karanteeni toki jatkuu, mutta selvästi erilaisessa hengessä monestakin syystä, mutta motivoituneena yhä.
Leikkaus oli todellakin vaikuttava elämänkokemus. Nykyisin taitavat tehdä melkein kaikki leikkaukset, paitsi päänsiirtoa, selkäydinpuudutuksessa. Niin nytkin. Siksi minulla ei ollut suurtakaan halua kuunnella kirurgien jutustelua leikkauksen aikana ja pyysin kuulokkeet. Isä Rauno kertoi olleensa myös jokin aika sitten selkäydinpuudutuksella tapahtuneessa leikkauksessa ja kuunnelleen, kun kirurgit juttelivat operaation aikana siitä, mikä olisi paras joulutorttutäyte. Kerroin tästä omalle kirurgilleni ja sanoin sen olevan myös yksi syy saada kuulokkeet päähäni leikkauksen ajaksi.
No – miten kävi. Jossain vaiheessa haavaa ommeltaessa joku avustajista otti kuulokkeet päästäni ja sain (eli jouduin) kuuntelemaan loppupuheenvuorot. Arvaatko, mistä he juttelivat? Niin – tietysti ruuasta. Siitä, miten valmistetaan parhaat pinaattiletut. Kyllä siinä leikkaussalissa riemua riitti, kun mainitsin asiasta leikkauksen tehneille, että ilmeisesti aina verta ja lihaa nähdessään taitavat jutella ruuasta.
Letuista muille kertonut henkilö kysyi, kuulinko mahdollisesti muutakin keskustelua. Kun tunnustin, etten kuullut, huokaisivat helpotuksesta ja totesivat kaiken varalta, että se pinaattilettujenkin reseptikin on muuten salainen.
Leikkaus kesti kaikkineen heräämöineen (jossa siis olin ihan heränneenä ja odottelin tunnon palaamista ruumiiseen) noin viisi tuntia – aamupäivältä iltapäivälle, minkä jälkeen siirryin osastolle melko lailla pää pyörällä, varsinkin kun katselin peileistä tai muuten työn jälkeä. Vaikka leikkaus onnistui erinomaisesti, jäljet näyttivät kamalilta, jopa leikkausarpi ihan hirveältä. Nyt kaikkialla oli keltaista, joka tuli käytetystä desinfiointiaineesta, joka muuten ennen oli vaaleanpunaista ja edellisessä leikkauksessani sai minut toteamaan asiantuntevasti, että onpa leikkauksessa tullut paljon verta, kun noin punaiseksi ovat paikat menneet. Voitte uskoa leikkaajien hämmästyneitä ilmeitä moisen metatiedon edessä.
Siitä sitten alkoivatkin erilaiset hämmästelyt kunnostani. Leikkauspäivän illalla kävin jo itse vessassa, tosin noja-Fordin avulla, mutta kuitenkin. Seuraavana päivänä kävelin kyynärsauvoilla käytävällä parikymmentä metriä ja leikannut kirurgi, yksi seutukunnan parhaista, oli varsin tyytyväinen työnsä tulokseen.
Pian kuitenkin ruumiin reaktiot koettuun suureen stressiin alkoivat tuntua. Paikat turposivat ja olo muuttui sen myötä hankalammaksi. Koko ajan lääkitys oli piikissään ja kipulääkkeitä sain pyydettäessä, mutta kipuja oli silti aika paljon ja ruumiin siirtelykin kyljetä toiselle sattui. Olo alkoi olla enemmän torkkumista ja nuokkumista sekä henkisen ja ruumiillisen väsyn karkottamista. Mutta silti tällainen rapakuntoinen, jonkin verran ylipainoinenkin, vanha mies parani silmissä ja aiheutti ihmetteleviä kysymyksiä niin hoitajien, jumpparien kuin muidenkin taholta. Unirytmi siinä tosin hävisi ja sitä on joutunut palauttelemaan nyt myöhemmin oikein urakalla.
Silti en pyrkinyt ulos sairaalasta ihan heti, vaan halusin varmistaa, että tietyt toimet – kuten vaikka pukeutuminen, kenkien jalkaan laittaminen jne – sujuisivat ennen kuin menen kotiin. Näin sitten tapahtuikin ja hyvin jumppaohjein ja melko hyvässä kunnossa olevana minut sitten kotiutettiin tasan viikon kestäneeltä seikkailuretkeltäni sairaalaan, joka jälleen muuten opetti valtavasti minulle vaikkapa ( myös vanhusten) hoidosta Suomessa, sairaanhoito- ja muun henkilöstön sitoutuneisuudesta mutta myös sitoutumattomuudesta työhönsä, ammattiylpeydestä, välittämisestä, empatiasta ja lukuisista muista elämän asioista, joista olen jo jonkin verran kertonut ja mahdollisuuksieni mukaan kerron lisää seuraavissa jutuissa.
Kiitoksia myös kaikille puolestani rukoilleille ja esirukouksia edelleen esittäneillä! Ne olivat tarpeen ja kuten edeltä huomaatte, ne auttoivatkin.
Hannu
nettihoukka@gmail.com
Oli melkoinen kilvoittelu odottaa leikkausta, jonka ensimmäinen tapahtumapäivä oli kirjattu maaliskuun puoleen väliin ja josta se sitten siirtyi lopulta vielä pari kertaa hieman yli kahden kuukauden päähän tuosta alkuperäisestä päivästä erilaisista syistä johtuen.
Koska leikkauksessa noudatettiin todella suurta ja tarkkaa hygieniatasoa, ensin päivämäärää siirsi yhden hampaan tulehdustila ja toisella kerralla väliin tunki kesken kaiken toinen sairaus, joka sitten siirsi sitä peräti kuukaudella. Alkuun olisin halunnut leikkauksen tapahtuvan mahdollisimman pian, jotta olisi ollut kesä käytössä mukavaan matkailuun. Sekin muuttui sitten koronapandemian myötä merkityksettömäksi, kun näytti pahasti siltä, ettei kesällä suuremmin matkailtasi.
Joten vietin kaksi ja puoli kuukautta karanteenia niin leikkauksen kuin koronan vuoksi – motivaatiota siis riitti. Nyt kun leikkaus on ohi, karanteeni toki jatkuu, mutta selvästi erilaisessa hengessä monestakin syystä, mutta motivoituneena yhä.
Leikkaus oli todellakin vaikuttava elämänkokemus. Nykyisin taitavat tehdä melkein kaikki leikkaukset, paitsi päänsiirtoa, selkäydinpuudutuksessa. Niin nytkin. Siksi minulla ei ollut suurtakaan halua kuunnella kirurgien jutustelua leikkauksen aikana ja pyysin kuulokkeet. Isä Rauno kertoi olleensa myös jokin aika sitten selkäydinpuudutuksella tapahtuneessa leikkauksessa ja kuunnelleen, kun kirurgit juttelivat operaation aikana siitä, mikä olisi paras joulutorttutäyte. Kerroin tästä omalle kirurgilleni ja sanoin sen olevan myös yksi syy saada kuulokkeet päähäni leikkauksen ajaksi.
No – miten kävi. Jossain vaiheessa haavaa ommeltaessa joku avustajista otti kuulokkeet päästäni ja sain (eli jouduin) kuuntelemaan loppupuheenvuorot. Arvaatko, mistä he juttelivat? Niin – tietysti ruuasta. Siitä, miten valmistetaan parhaat pinaattiletut. Kyllä siinä leikkaussalissa riemua riitti, kun mainitsin asiasta leikkauksen tehneille, että ilmeisesti aina verta ja lihaa nähdessään taitavat jutella ruuasta.
Letuista muille kertonut henkilö kysyi, kuulinko mahdollisesti muutakin keskustelua. Kun tunnustin, etten kuullut, huokaisivat helpotuksesta ja totesivat kaiken varalta, että se pinaattilettujenkin reseptikin on muuten salainen.
Leikkaus kesti kaikkineen heräämöineen (jossa siis olin ihan heränneenä ja odottelin tunnon palaamista ruumiiseen) noin viisi tuntia – aamupäivältä iltapäivälle, minkä jälkeen siirryin osastolle melko lailla pää pyörällä, varsinkin kun katselin peileistä tai muuten työn jälkeä. Vaikka leikkaus onnistui erinomaisesti, jäljet näyttivät kamalilta, jopa leikkausarpi ihan hirveältä. Nyt kaikkialla oli keltaista, joka tuli käytetystä desinfiointiaineesta, joka muuten ennen oli vaaleanpunaista ja edellisessä leikkauksessani sai minut toteamaan asiantuntevasti, että onpa leikkauksessa tullut paljon verta, kun noin punaiseksi ovat paikat menneet. Voitte uskoa leikkaajien hämmästyneitä ilmeitä moisen metatiedon edessä.
Siitä sitten alkoivatkin erilaiset hämmästelyt kunnostani. Leikkauspäivän illalla kävin jo itse vessassa, tosin noja-Fordin avulla, mutta kuitenkin. Seuraavana päivänä kävelin kyynärsauvoilla käytävällä parikymmentä metriä ja leikannut kirurgi, yksi seutukunnan parhaista, oli varsin tyytyväinen työnsä tulokseen.
Pian kuitenkin ruumiin reaktiot koettuun suureen stressiin alkoivat tuntua. Paikat turposivat ja olo muuttui sen myötä hankalammaksi. Koko ajan lääkitys oli piikissään ja kipulääkkeitä sain pyydettäessä, mutta kipuja oli silti aika paljon ja ruumiin siirtelykin kyljetä toiselle sattui. Olo alkoi olla enemmän torkkumista ja nuokkumista sekä henkisen ja ruumiillisen väsyn karkottamista. Mutta silti tällainen rapakuntoinen, jonkin verran ylipainoinenkin, vanha mies parani silmissä ja aiheutti ihmetteleviä kysymyksiä niin hoitajien, jumpparien kuin muidenkin taholta. Unirytmi siinä tosin hävisi ja sitä on joutunut palauttelemaan nyt myöhemmin oikein urakalla.
Silti en pyrkinyt ulos sairaalasta ihan heti, vaan halusin varmistaa, että tietyt toimet – kuten vaikka pukeutuminen, kenkien jalkaan laittaminen jne – sujuisivat ennen kuin menen kotiin. Näin sitten tapahtuikin ja hyvin jumppaohjein ja melko hyvässä kunnossa olevana minut sitten kotiutettiin tasan viikon kestäneeltä seikkailuretkeltäni sairaalaan, joka jälleen muuten opetti valtavasti minulle vaikkapa ( myös vanhusten) hoidosta Suomessa, sairaanhoito- ja muun henkilöstön sitoutuneisuudesta mutta myös sitoutumattomuudesta työhönsä, ammattiylpeydestä, välittämisestä, empatiasta ja lukuisista muista elämän asioista, joista olen jo jonkin verran kertonut ja mahdollisuuksieni mukaan kerron lisää seuraavissa jutuissa.
Kiitoksia myös kaikille puolestani rukoilleille ja esirukouksia edelleen esittäneillä! Ne olivat tarpeen ja kuten edeltä huomaatte, ne auttoivatkin.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti