Mikkelin ihmeellisyyksiä metsästämässä

Kun kuuluu siihen viime sotien jälkeen syntyneeseen evakkojen lapsiin, ryhmään, heimoon, joukkoon, joka pienestä pitäen kasvatettiin ajatukseen: ”Älä heitä mitään pois, saatat tarvita sitä vielä joskus”, niin voit uskoa, että kun tämä henkilö tekee kuolinsiivoustaan, tavaroista löytyy ihan vaikka mitä. Aarteita ja roskia – kumpiakin kohtuu paljon - yhtä yhdelle, toista toiselle.

Muutettuani melko kauan sitten Pohjois-Karjalaista Mikkeliin, karjalaispoika ihmetteli kovin, kun paikkakunnalla puhuttiin yleisesti ”ryssänkirkosta”. Moinen sana oli ja on vieläkin minulle haukkumasana. Siksipä sitten aikanaan selvittelinkin Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon historian, joka aika pitkälti oli paikkakuntalaisten käyttämän haukkumasanan takana. Tuo on selvittelyn tuloksena syntyi poikani kanssa kirjoittama kirja tuon sotilaskirkon vaiheista.

Mikkelin 1958 purettu Pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan sotilaskirkko
(Kuva: Ortodoksi.net)

Kirjan teon yhteydessä olin usein kosketuksissa tuohon kirkkoon lähemmin työnsä vuoksi tutustuneeseen ja aikanaan täällä Mikkelissä sotilaana palveleeseen majuri evp Niilo Halla-Seppälään. Sain häneltä paljon tietoa, kirjoituksia ja kuvia tuosta sotilaskirkosta, jotka sitten aikanaan päätyivät ihan luvan kanssa julkisuuteenkin ja tuohon kirjaankin.

Noiden tietojen yhteydessä tuli myös runsaasti muutakin tietoa Mikkelistä ja erityisesti Mikkelin sotilashistoriasta. Ja kuten tuossa alussa mainitsin, tähän ”keräilijöiden heimoon” kuuluvana kaikki tuo materiaali on ollut hyvässä tallessa ihan näihin päiviin saakka. Niin – ja on yhä. Tosin sitä ei ole useisiin vuosiin tullut suuremmin käytettyä eikä luettua, mutta kuinka ollakaan tässä eräänä päivänä palasin jostain syystä taas niihin kuolinsiivousta tehdessäni.

Eräässä hänen toimittamassaan tekstissä Halla-Seppälä kirjoittaa, että hän sotilaana ja kadettikuntaan kuuluvana oli ottanut tehtäväkseen selvittää, mitä upseerien on hautoja on nykyisen ammattioppilaitoksen ja Mikkelin maaseurakunnan kirkon vieressä olevalla Mikkelin vanhalla hautausmaalla. Hänen tarkoituksenaan oli myös yrittää saada noita hautoja kunnostettua mahdollisuuksien mukaan.

Hänen mielestään kansan kulttuuritason mittapuuna on pidettävä sitä, millä tavalla ihmiset hoitavat hautausmaitaan ja kunnioittavat menneitten sukupolvien muistoa. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä ja siksi lienen vuosien saatossa ollut paljonkin kiinnostunut juuri vanhoista haudoista ja niissä lepäävistä vainajista ja heidän tarinoistaan.

Kaikista teksteistä ja muusta tutkimusmateriaalista, mitä hän aikaan työsti, selviää, että hän oli todella säntillinen ja aikaansaava sotilas ja tutkija. Hän keräsi tietoja monesta eri lähteestä: kirjallisuudesta, sanomalehdistä, kirkkoherran virastoista ja mistä kaikesta sitä siihen aikaan sitten tietoja saikaan. Sotilaana hänellä varmasti oli myös pääsy sellaisiinkin arkistoihin, joihin ei kaikilla ollut mahdollisuutta. Ja mikä tärkeintä, hän talletti ne tiedot, kirjoitti muistiin, ja myös jakoi niitä lähipiirilleen ja muille asiasta kiinnostuneille, kuten vaikkapa minulle.

Näitä hänen keräämiään tietoja hyödyntäen ajattelin nyt kirjoittaa joistakin Mikkeliin haudatuista sotilaista, joista on jäänyt jonkinlainen merkki historiaamme. Toisista monellakin tavalla, toisista on jäänyt vain hauta Mikkelin hautausmaalle, josta nykyisin jo melko monesta on kadonnut tieto siitä, kuka ja millainen ihminen haudaassa oikein lepääkään.

Majuri Halla-Seppälä kirjoittaa eräässä tekstissään siitä, kun tullaan vanhalle hautausmaalle Mikkelin maaseurakunnan kirkon puoleisesta portista. Heti portin oikealla puolella aivan hautausmaan maantien puoleisessa kulmassa rauta-aidan ympäröimänä on jykevä graniittipatsas, josta vaivoin jo silloin – kauan sitten, miten lie nyt – voi lukea seuraavan tekstin:

”Här hvilas stoftet af den sista manliga ättlingen af en gammal och aktad adeling slägt, Johan Henrik Furumark. Öfverste och Riddare af Kunliga Svenska Svärdsorden, född de 2. November 1770, död den 10. Decembet 1835.”

Ja kiven toisella puolella on teksti:

”Stenen restes till ett minne af den hängagnes sanna gudsfruktan, tysta välgörenhet, torhet mot äran och fäderneslandet.”

Eli suomennettuina:
"Tässä lepää vanhan ja arvossa pidetyn aatelisen suvun viimeisen miespuolisen jäsenen, Johan Henrik Furumarkin, everstin ja Kuninkaallisen Ruotsin Miekkatähdistön ritarin tomu, syntynyt 2. pv marraskuuta 1770 ja kuollut 10. pv joulukuuta 1835."

Ja toisen puolen teksti suomeksi:
”Kivi on pystytetty edesmenneen totisen jumalanpelon, hiljaisen hyväntekeväisyyden , kunniaan ja isänmaahan kohdistuneen uskollisuuden muistoksi.”

Furumarkin suvun aatelisvaakuna

Kuka olikaan tämä mies, Johan Henrik Furumark, josta jälkeen jääneet antoivat näin kauniin todistuksen? Vastaus löytyy mm. suomenkielisestä (ja ruotsinkielisestä) Wikipediasta.
Siellä on paljon hänen sotilaselämästään, mutta ei sitä, että hänen nimensä löytyy myös Runebergin runosta ”Sotamarski”.

”Majuur' Furumark hän lausui: "Kuninkahan syy on tässä. Miksi hänen armostansa leikkiin pääs' tuo pataässä?"

Johanna Henrik Furumark oli syntynyt siis 1770 Mikkelin pitäjässä. Ja hän aloitti palveluksensa kaksitoistavuotiaana Savon Prikaatissa, ja kadettinä Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella 1781–87, jonka jälkeen jatkoi palvelusta eri arvoisena Savon Prikaatissa.

Hän toimi kapteenina Hirvensalmen komppanian päällikkönä ja ns. Suomen sodan syttyessä 1808 majurina III/SJR:n komentajana. Hän osallistui taisteluihin Revonlahdella, Lintulahdella, Karstulassa, Holmössä ja Skellefteåssä, missä joutui vangiksi ankaran kahakan jälkeen.

Erotessaan palveluksesta vuonna 1810 hän sai everestin arvon ja hän kuoli 1835 kotonaan Sokkalan kartanossa 65 vuoden ikäisenä. Hänestä on jälkeenpäin sanottu, että ”hän oli urhoollinen, mutta huono onninen sotilas”.

Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinoissa” mainitsema sotasankari Joachim Zachris Duncker mainitsi kirjeissään vaimolleen, että jos hän sattuu kaatumaan, hän on pyytänyt everstiluutnantti Furumarkin poikansa holhoojaksi, koska ”tämä on lämmin sydäminen ja hienosti sivistynyt mies”.

Mainittakoon tässä yhteydessä vielä myös parin Johan Henrik Furumarkin sukulaisen haudasta, jotka molemmat ovat myös Mikkelissä.

Johan Henrik Furumarkin isäkin oli sotilas. Hän oli Karl Henrik Furumark, joka syntyi 10.4.1727 Kiteellä ja oli KRR:n komentaja 1750– 83 sekä Georg Magnus Sprengtportenin jälkeen SJR:n komentaja 1880–83. Hän oli mukana mm. Pommerin sodassa ja eversti Karl Henrik Furumark kuoli 6.8.1788 Sokkalan kartanossa. Hänet on haudattu nykyisen Mikkelin kirkkopuiston alueelle, jossa siihen aikaan oli Mikkelin kirkko ja hautausmaa.

Kolmasskin Furumarkin suvun jäsen – sotilas hänkin – eli ja kuoli Mikkelissä. Hän oli Johan Henrikin nuorempi veli, Magnus Otto, jonka sotilasura oli saman tapainen kuin veljensä paitsi, että hän haavoittui vaikeasti päähän Koljonvirran taistelussa ja sai sodan jälkeen eron majurina ja kuoli Sokkalassa 1823.

Purettuun Sokkalan kartanoon johti toista kilometriä pitkä puistotie.

Tässä yhteydessä mainittu Sokkalan kartano ei enää nykyisin ole rakennuksena pystyssä.  Sokkalan kartanoon johti aikanaan yli kilometrin pituinen tammien reunustama tie, nykyisen Sokkalantien paikkeilla. Kartano sijaitsi lähellä Orijärveä. Se purettiin  1970-luvulla.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seuraava osa: Sotilaiden ja kartanoiden Mikkelihttps://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sotilaiden-ja-kartanojen-mikkeli.html