Hiekanvärinen maailma

 

Valamo kesällä 2026 (Kuva: Hannu Pyykkönen)

Olen viime aikoina herännyt aamuisin hieman hämilläni. En varsinaisesti peloissani. En myöskään erityisen ahdistuneena. Pikemminkin minulla on ollut sellainen tunne kuin olisin yön aikana käynyt jossakin, mutta en enää herättyäni oikein tiedä, missä olin.

Uneni ovat muuttuneet.

Aikaisemmin ne olivat yleensä melko värikkäitä. Niissä oli vihreää metsää, sinistä taivasta, punaisia taloja, autoja, katuja, huoneita ja kaikenlaisia tavallisia värejä. Unen maailma saattoi olla kummallinen, mutta se näytti silti suunnilleen samalta kuin maailma valveilla ollessani.

Nykyiset uneni ovat toisenlaisia. Niiden väri on hiekanruskea. Tai ehkä paremminkin hiekanvärinen. Sellainen vaalea, hieman kellertävä ja pölyinen ruskea, joka tuo mieleen autiomaan, vanhan valokuvan tai maiseman, jonka päälle on laskeutunut ohut kerros tomua. Värejä ehkä on, mutta ne eivät erotu.

Kaikki näyttää siltä kuin unien maailma olisi menettänyt kirkkautensa. Taivas, rakennukset, tiet ja ihmiset sulautuvat samaan ruskeanharmaaseen sävyyn. Valoa on, mutta en tiedä, mistä se tulee. Aurinkoa ei yleensä näy. Ei myöskään selvää pimeyttä.

On vain tasainen, hiekanvärinen maailma.

Myös ihmiset ovat muuttuneet.

Aikaisemmin unissani esiintyi paljon tuttuja ihmisiä. Läheisiä, ystäviä, entisiä työtovereita, koulumaailman ihmisiä, kirkollisia tuttuja tai muita henkilöitä, jotka olivat joskus kuuluneet elämääni. Joskus mukana oli myös jo kuolleita ihmisiä. Heidät kuitenkin tunnistin.

Nyt unissani on ihmisiä, joita en tunne.

He eivät useinkaan ole pelottavia. He eivät uhkaa minua eivätkä tee mitään erityisen pahaa. He vain ovat siellä. He kulkevat ohitseni, istuvat pöydän ääressä, seisovat käytävällä tai puhuvat minulle jostakin asiasta, jota en herättyäni enää muista. Joskus he tuntuvat tuntevan minut. Minä en kuitenkaan tunne heitä.

Unessa tämä ei yleensä häiritse. Keskustelen heidän kanssaan aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Vasta aamulla alan ihmetellä, keitä he olivat.

Missä olen tavannut tuon ihmisen?

Olenko nähnyt hänet joskus sairaalan käytävällä?

Oliko hän joku hoitaja, lääkäri, fysioterapeutti, laitoshuoltaja, potilaskuljettaja tai toinen potilas?

Vai rakensiko mieleni hänet kokonaan itse?

Kahden kuukauden sairaalajakson aikana kohtasin valtavan määrän ihmisiä. Myös kotihoidon alettua elämääni tuli jälleen uusia kasvoja. Suurimman osan minua hoitaneista ihmisistä opin vähitellen tuntemaan jopa nimeltä. Mutta sairaalassa kulkee jatkuvasti myös ihmisiä, joiden nimiä potilas ei koskaan kuule. Joku käy huoneessa. Joku puhuu oven takana. Joku työntää sänkyä käytävällä. Joku kumartuu hetkeksi kasvojeni ylle ja katoaa sitten.

Ehkä kaikki nämä kasvot ovat jääneet jonnekin muistin reunoille. Ehkä mieli poimii niitä nyt esille ja rakentaa niistä uusia ihmisiä.

En tiedä.

Myös unieni tapahtumapaikat ovat muuttuneet. Ennen olin unissani usein tutuissa paikoissa. Lapsuuden maisemissa, Joensuun tai Mikkelin kaduilla, koulussa, kirkossa, matkoilla tai jossakin sellaisessa paikassa, jonka pystyin ainakin osittain tunnistamaan.

Toki unet veivät minut silloinkin välillä aivan outoihin paikkoihin. Se kuuluu uniin. Unessa voi olla talossa, jota ei ole koskaan ollut olemassa, ja silti tietää tarkasti, missä talon keittiö sijaitsee ja mitä oven takana pitäisi olla.

Nykyisin lähes kaikki paikat ovat vieraita.

Unissa on leveitä käytäviä, suuria auloja, vaaleita rakennuksia, pölyisiä pihoja ja teitä, joilla ei ole nimiä. Joskus olen jonkinlaisessa kaupungissa, mutta en osaa sanoa, missä maassa se sijaitsee. Joskus paikka muistuttaa sairaalaa, mutta ei kuitenkaan ole sairaala. Toisinaan se voisi olla hotelli, virastotalo, koulu tai jokin suuri odotustila.

Näissä paikoissa ei yleensä ole opasteita. Jos niitä on, en pysty lukemaan niitä.

Usein olen matkalla jonnekin, mutta en tiedä, minne minun pitäisi mennä. Etsin huonetta, ovea, hissiä, pysäkkiä tai ihmistä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu olevan erityisen huolestunut siitä, löydänkö perille. En minäkään ole unessa kovin huolestunut. Kuljen vain eteenpäin.

Aamulla ihmettelen, missä oikein olin.

Olen huomannut, että unieni maailmassa on nykyisin selvä raja. On olemassa aika ennen leikkausta. Sitten on leikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalajakso. Ja sen jälkeen on tämä uusi aika.

Heti leikkauksen jälkeiset kokemukset olivat ehkä enemmänkin sairaalaunia, harhoja ja unen sekä valveen väliin jääneitä tapahtumia. Voimakkaat lääkkeet, pitkä tehohoito, hengityskonehoito, toimenpiteet ja sekava ajantaju tekivät maailmasta kummallisen.

Kaikista noista kokemuksista en vieläkään tiedä, mikä oli unta, mikä harhaa ja mikä todella tapahtui. Ne unet olivat kuitenkin voimakkaita. Niissä oli pelkoa, tapahtumia, ihmisiä ja joskus suorastaan kokonaisia kertomuksia. Ne jäivät mieleen. Ne myös antoivat aiheita kirjoittamiseen.

Monet sairaala-ajan ja kotiinpaluun jälkeiset tekstini syntyivät ainakin osittain noista kokemuksista. Unet ovat aina olleet minulle jonkinlaisia kirjoittamisen siemeniä. Aamulla mieleen jää jokin kuva, lause tai tapahtuma. Se alkaa vähitellen kasvaa. Joskus siitä tulee teksti. Joskus se katoaa jo aamukahvin aikana.

Nyt unet eivät tunnu antavan valmiita kertomuksia. Niissä ei tapahdu juuri mitään. Kuljen käytävällä. Odotan jotakin. Istun tuntemattomien ihmisten kanssa pöydän ääressä. Etsin ovea. Seison hiekanvärisellä pihalla. Joku sanoo jotakin, mutta en muista, mitä.

Sitten herään.

Aikaisemmin näin joskus suorastaan seikkailu-unia. Niissä matkustettiin, selvitettiin asioita, tavattiin tuttuja ihmisiä ja päädyttiin tilanteisiin, joihin en valveilla ollessani olisi koskaan joutunut.

Nykyiset uneni ovat paljon arkisempia. Sanoisinko jopa tylsempiä. Ne eivät ole suuria painajaisia eivätkä kiehtovia seikkailuja. Ne ovat kuin tavallisia päiviä jossakin toisessa todellisuudessa. Päiviä, joissa ei tapahdu mitään erityistä, mutta joissa mikään ei myöskään tunnu aivan oikealta.

Ehkä juuri se tekee niistä niin outoja.

Painajaisesta herätessään ihminen on helpottunut. Hyvästä unesta herätessään hän saattaa olla pettynyt. Näistä unista herätessäni olen lähinnä ymmälläni.

Mistä tämä kaikki johtuu?

Minulla ei ole siihen vastausta.

Yksi vaikuttava tekijä on varmasti huhtikuinen suuri sydänleikkaus ja sitä seurannut pitkä sairaalajakso. Se oli ruumiille ja mielelle melkoinen myllerrys. Ihmistä leikattiin, lääkittiin ja pidettiin pitkään lääkkeillä nukutettuna. Sitten hänet herätettiin ja häntä alettiin vähitellen kuntouttaa. Sitten häntä opetettiin vähitellen jälleen istumaan, seisomaan ja kävelemään.

Sellaisesta ei ehkä palata aivan muuttumattomana.

Toinen mahdollinen syy on lääkitys. Leikkauksen jälkeen lääkitykseni muuttui huomattavasti. Lääkkeitä tuli lisää, annoksia muutettiin ja elimistö joutui totuttelemaan uudenlaiseen lääkitykseen.

En ole vielä kysynyt lääkäriltä, voivatko lääkkeet vaikuttaa unien sisältöön tai värimaailmaan. Ehkä pitäisi kysyä. Mutta ihan tavallisella maallikkojärjellä ajatellen epäilen, ettei kyse ole vain lääkkeistä.

Myös elämäni on muuttunut.

Ennen leikkausta saatoin lähteä liikkeelle melko vähällä suunnittelulla. Saatoin mennä torille, kauppaan, tapaamaan ihmisiä tai hoitamaan asioita, vaikka toiselle paikkakunnalle tai jopa ulkomaille. Saatoin kirjoittaa pitkään, seurata maailman tapahtumia ja tehdä päivän aikana monenlaisia asioita.

Nyt lähes kaikkea pitää arvioida etukäteen.

Jaksanko?

Kuinka pitkään?

Miten pääsen sinne?

Miten pääsen takaisin?

Mitä tapahtuu, jos voimat loppuvat kesken?

Pitääkö levätä ennen lähtöä?

Pitääkö levätä sen jälkeen?

Elämä ei ole enää yhtä spontaania kuin ennen.

Ehkä unetkin ovat siksi muuttuneet. Ehkä mieli yrittää yön aikana rakentaa karttaa maailmasta, jonka säännöt eivät enää ole entiset. Valveilla olen omassa kodissani, tutuilla kaduilla ja tuttujen ihmisten keskellä. Silti kaikki ei tunnu aivan samalta.

Paikat ovat ennallaan, mutta minä olen muuttunut.

Ehkä juuri siksi unissa paikatkin ovat vieraita.

En silti halua selittää näitä unia liian pitkälle. En usko niiden olevan ennustuksia. En ajattele, että tuntemattomat ihmiset toisivat minulle salaisia viestejä tai että hiekanvärinen maailma tarkoittaisi jotakin, jonka voisin löytää unikirjasta.

Unet ovat unia.

Mutta ne kertovat ehkä jotakin siitä, millaista elämä juuri nyt on. Se on tuttua ja samalla vierasta. Olen kotona, mutta opettelen yhä olemaan täällä. Tunnen ympärilläni olevat ihmiset, mutta välillä en oikein tunnista itseäni. Tiedän, missä olen, mutta en aina tiedä, mihin tästä olen menossa.

Ehkä hiekanvärinen maailma on juuri sellainen välitila. Se ei ole enää sairaala. Se ei ole myöskään entinen elämä. Se on jotakin niiden välissä.

Paikka, jossa kuljetaan eteenpäin ilman selvää karttaa ja tavataan ihmisiä, joille ei ole vielä löytynyt nimeä.

Väritkin ehkä palaavat joskus. Tai sitten mieli rakentaa vähitellen kokonaan uuden värikartan.

Sitä en vielä tiedä.

Toistaiseksi herään aamuisin omassa huoneessani, katson tuttua kattoa ja kuuntelen kodin tuttuja ääniä. Hetken ajan hiekanvärinen maailma on vielä aivan lähellä. Sen käytävät, vieraat kasvot ja nimettömät paikat viipyvät mielessä. Sitten ne alkavat hitaasti hajota.

Aamupuuro valmistuu.

Kahvi tuoksuu kahvilta.

Huoneessa on taas oikeat värit.

Silti joskus aivan aamun ensimmäisinä minuutteina en ole varma, kumpi maailma tuntuu oudommalta.

Se, josta juuri heräsin.

Vai tämä, johon olen palannut.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com