Suru, viha, ahdistus

Kuulun siihen ikäpolveen, jolle sota ja sodan kauhut ovat olleet tuttuja jo lapsesta alkaen. Synnyin heti sodan jälkeen - en siis itse ole kokenut varsinaista sota-aikaa – isäni, enoni ja muita sukulaisia oli sotimassa sodassa. Sodan kauhut olivat silti konkreettisesti läsnä vielä kauan sodan jälkeenkin. En luonnollisesti aivan pienenä ymmärtänyt kaikkia asioita, mutta jo varsin pian ymmärsin, miksi naapurin Väinöllä ei ollut toista jalkaa, miksi Paavo riehui humalassa aivan päättömäsi ja miksi Heikillä oli musta silmälappu. Sota traumatisoi sen kokeneita ihmisiä – niin miehiä kuin naisiakin – ja traumat näkyivät ja tuntuivat koko kylässä ja sen elämässä pitkään.

Siksi sota Ukrainassa on tuntunut jälleen pahalta ja olen selvästi voinut pahoin niin psyykkisestsi kuin melkeinpä fyysisestikin. Suru ja samalla viha on tuntunut koko ruumiissa. Itkukin on ollut herkässä.

Surua ja huolta lisäsi sekin seikka, että Kiovassa oli ystäviä sodan keskellä ja huoli heistä oli suuri. En saanut alkuun mitään yhteyttä heihin. Sitten sain netin kautta tiedon, että olivat hengissä, mutta en vielä tiennyt, missä. Eilen soitin ja sain lyhyeksi aikaa yhteyden, mutta puhelu katkesi kesken. Soitin myöhemmin uudestaan ja kuulin, että ovat turvassa koko perhe Länsi-Ukrainassa. Itkin ilosta surun keskellä.

Olen seurannut sodan etenemistä ehkä liian intensiivisesti netistä ja televisiosta. Nykyinen moderni sota tulee jo aamiaispöytäänkin ja kotisohvalle. Siksi varmaan ahdistus ja henkinen pahoinvointi lisääntyy meillä kaikilla entisestään ja pysyy tiukasti ja koko ajan kiinni vartalossa. Nyt päätin siksi vähentää sodan katselua, jotta olo paranisi ja keskittyä muihin, mukavampiin asioihin.

Samalla on vaikea olo muustakin. Ukrainalaisten lisäksi minulla on myös tuttuja venäläisiä. Kesti jonkin aikaa ymmärtää kaiken vihan ja surun keskellä, etteivät he suinkaan ole syyllisiä sotaan – aivan päinvastoin – hekin kärsivät siitä. Siksi olen vakuutellut itselleni: älä syyllistä syyttömiä.

Ja jotta elämä ei olisi niin helppoa, samalla tupsahtaa näyttöruudulle viesti yhdeltä venäläiseltä, joka ylistää maansa presidenttiä ja aloitettua natsijoukkojen eliminointia Ukrainassa ja moittii minua siitä, että seuraan vääriä tietolähteitä. Lisäksi lyhyt vierailu netissä tuo eteeni videon, jossa venäläinen panssarivaunu ajaa Ukrainan kadulla täysin satunnaisesti syyttömän siviiliauton romuläjäksi ja auton sisässä oli ihminen tai ihmisiä.

Silloin huomaan, etten ole vielä saanut nujerrettua sitä sisälläni riehuvaa vihaa, joka pyrki taas uudelleen esille lähes väkisin. Jaoin videon nettisivulleni ja itkin.

Hetken rauhoittumisen jälkeen poistin videon, aloin purkaa ahdistustani kirjoittamiseen, tähän blogijutuun ja päätin, että lähden hieman kävelylle. Herra armahda!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com