 |
| Kirkkomme ensimmäisen kirkolliskokoujksen ryhmäkuva vuodelta 1919 Aamun Koitossa (1937) |
Olkoon tämä blogikirjoitus vielä jonkinlainen jälkinäytös, joka sattuu tuon nimen varsinaiseen tarkoitukseen niinkin, ettei se enää liity oikeastaan kokouksen varsinaiseen juoneen. Tämä käsittelee ehkä enemmänkin kaikkea sitä kuohuntaa ja joitain yksittäisiä tapahtumia kokouksen ympärillä ja sen jälkeen.
Olen nyt muutaman päivän, viikon verran, seurannut yleistä mediaa tuota kokousta ajatellen ja tulos ei ole oikein mieluinen. Joku kirjoitti jo aiemmin jossain sosiaalisessa mediassa, ettei ortodoksinen kirkkomme ole enää kiinnostava. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta vanha kun olen, voin sanoa, tuokin asia oli aiemmin toisin. Ja minun mielestäni kirkkoni on kiinnostava yhä edelleen. Mediaa on vain ruokittu väärällä tavalla ja unohdettu se oikea ja tehokas tapa – jatkuva yhteys ja hyvät suhteet.
Aikanaan erilaiset kirkkomme osa-alueet – vaikkapa ikonitaide, kirkkomusiikki – olivat varsin haluttuja aiheita medialle. Niistä kirjoitettiin paljon ja televisiossakin asiat tulivat esille usein todella myönteisessä valossa. Toisaalta tuo oli hieman ihmeellistä, sillä ainakaan minun mielestäni kirkko ei itse – eikä siis etenkään kirkon viestintä – edesauttanut asiaa suuremmin. Aiheet vain OLIVAT kiinnostavia ja ovathan ne yhä sitä ja vapaaehtoiset toimijat – ikonimaalarit, kuoronjohtajat – toivat asioita esille.
Mihin sitten suli melko lyhyessä ajassa tuo myönteisyys vähemmistökirkkoamme kohtaan? Siinäpä tuhannen taalan kysymys, johon minulla ei luonnolisestikaan ole muuta vastausta kuin omat arvailuni. Syitähän on vanhan sanonnan mukaan niin ”sysissä kuin sepissä” – ja sysihän tuossa on sitä polttoainetta, sysiä tai informaatiota, mitä seppä tai kirkon työntekijä työstää. Lienevät nuo mukavat ”kuherrusajat” ohi ja arkinen arki on ylättänyt omahyväiset viestijät. Nyt pitäisi jo olla asiaakin ja todellisia tehokkaita toimia.
Osin siis syy on mielestäni itse kirkon joissain työntekijöissä, siis siinä kuvassa, minkä he toimillaan kirkosta antavat sekä heissä, joiden tätä kuvaa pitäsi työkseen pitää kiiltävänä ja tarpeeksi kattavana. En ryhdy nyt tarkastelemaan enää noita erilaisia kriisejä ja kamppailuja sekä oikeudenkäyntejä, joita olemme viime vuosina tarpeeksemme saaneet lukea mediasta ja joiden vaikutus kirkkomme kuvaan on ollut todella suuri ja masentava. Keskityn enemmäkin siihen työhön, jota kirkon ja sen työntekijöiden pitäisi koko ajan tehdä asian tilan – kokonaisuuden, kirkkomme kuvan – parantamisen eteen. Sillä tarkoitan lähinnä tehokasta suhdetyötä ja avoimmuutta, en asioista vaikenemista tai niiden piilottelua.
Marraskuun 2021 kirkolliskokous oli mielestäni jälleen yksi esimerkki kirkon epäonnistumisesta tiedottamisessa, ulkoisessa viestinnässä maallisille medioille ja pahasti myöhässä olemisesta monessa viestintään liittyvässä asiassa ja osittain jopa - vaikka se tuntuu keljulta sanoa – malliesimerkki jonkinlaisesta ammatillisen osaamisen puutteista vai olisiko se vain rajallisuutta, kykenemättömyyttä oikeanlaiseen ja tehokkaaseen, nykyajan mukaiseen ja etenkin nykyihmisten odottamaan viestintään. Siihen ei riitä "jähmettyneen" kameran suuntaaminen puhujapönttöön.
Kokouksen aikana ihmettelin ääneen näissä blogiteksteissänikin, miksi valtamedia ei kerro oikeastaan mitään koko kokouksesta. Aivan loppumetreillä YLE kertoi sitten pikku-uutisella piispan valinnasta, mutta olihan kokouksessa muitakin merkittäviä asioita – vai oliko!
Ymmärrän piispavalinnan media-arvon, mutta en ymmärrä, miksi kirkkomme viestintä ei saanut sitä eikä muitakaan asioita riittävästi esille oikeastaan muualla kuin omilla sivuillaan ja parilla luterilaisen naapurikirkon nettisivulla. Yrittiköhän se edes tosissaan? No – omia arvailuja toki on, tiedä häntä sitten niiden kuranttiudestaan, mutta kerronpa kuitenkin.
Ensinnä typillinen vastaus kritiikkiin on yleensä, kun tällaista kritiikkiä esitetään, että kyllä lehdistötiedotteita on lähetetty vinot pinot, jne. jne. Kyllä – mutta kaiken takana on mielestäni pitkäjännitteisen, tehokkaan tiedottamisen heikkous tai osittain joskus jopa puute ja jonkilainen yksipuolisuus. Ei riitä, että kirkolliskokouksen yhteydessä tiedotetaan muka tehokkaasti, sitä on tehtävä koko vuosi tehokkaasti, luoda verkostoja ja suhteita ulkopuolelle oman ”navan” ja oman elinpiirin.
Tätä asiaa sivuten kirkolliskokouksen listoilla oli pari, kolme mielenkiintoista asiaa. Tiedotuksen parissa puuhaavat haluavat mitä ilmeisimmin enemmän lehtiä tai oikeammin lehden sivuja kuin jotain tehokkaampaa. Mistä se kertoo? Arvaukseni: osaamatomuudesta nykyisessä digimaailmassa ja digitiedottamisessa. Osaavaa digihenkilöä ei oikein haluta sisäpiiriin paljastamaan karua todellisuutta ja homma halutaan hoitaa ”vanhoin parroin”, osasivat he sitten sitä tai ei. Minusta digimaailma on niin nopsaan liikkuvaa ja kehittyvää, että pysyäkseen kärryllä pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä. Digiaktiivisuuteen ja -osaamiseen ei riitä osallistuminen johonkin vanhaan somekeskusteluun laittamalla sinne perhekuvia. Kirkosta siellä pitäisi enemmän kertoa ja olla useammalla alustalla mukana tehokkaasti. Ja kaiken olisi syytä olla samaan aikaan edes jotenkin koordinoitua, yhteen sovitettua, kaiken kattavaa ja samalla suunnitelmallista, mutta ei sensuroitua viestintää (sanan vakavimmassa merkityksessä).
Huolestuttavat käytäväpuheet kirkolliskokouksessa uuden, kirkon omien työntekijöiden piiristä lähteneen, opetuksellisen nettisivun kohtalosta pelottivat. Jäi kirkolliskokousedustajien kuulemisen jälkeen sellainen tunne, että ne viestinnästä vastaavat, jotka tuon tyyppisistä asioista kirkon piirissä yleensä tiedottavat (tai paremminkin yrittävät tiedottaa), eivät osallistuneet projektiin oikein mitenkään. Kun projekti oli vapaaehtoisin voimin sitten puserrettu valmiiksi ja aikaansaatu upea sivusto, mukaan haluttiinkin sitten siinä määrin, että haluttiin kenties jopa ottaa haltuun koko sivusto ja määrätä, miten sitä toimitetaan. Toivottavasti olen ymmärtänyt asian väärin, sillä se tuntuu aivan mahdottomalta, absurdilta, mutta toisalta sopii kokonaiskuvaan melko hyvin. Aika näyttää tässäkin, miten käy. Toivon uudelle sivustolle onnea ja menestystä.
Montakohan henkilöä on muuten kirkon viestintäyksikön ”leivissä”, en sitä varmaksi tiedä, mutta olisiko kenties kolme täyspäiväistä (teknistä hekilöstöä lukuunottamatta) ja muutama osa-aikainen – näin luulen, en ole varma. Entäs koulutuksella, opetuksella ja diakonialla – olisikohan tällä hetkellä yksi täyspäiväinen ja yksi määräaikainen. Oletan suhteen olevan jotain tuollainen ja jos näin on, se kertonee siinä tapauksessa jotain asioiden arvostamisesta.
Kun nyt jo todennäköisesi muutama syyttävä sormi osoittaa minua kohti, sanon, että lähes kaikki tämä, mitä kirjoitan, perustuu pitkään (ehkä jopa liian pitkään) kokemukseen ja tarkkailuun, viime vuosien ajalta joudun tosin myös hieman arvailemaan, kun minua ei oikein kiinnosta enää riitaisa lähituntuma. Tein monta vuotta sitten – paljon ennen kirkon koronastriimauksia – itse striimauksia ilmaiseksi mm. kirkolliskokouksista ja jumalanpalveluksista, jotka silloin olivat avoimia kaikille – minullekin. Tein niitä aina luvan perästä, en koskaan luvatta. Tosin – kuten olen useissa yhteyksissä jo aiemmin maininnut – kirkon viestintään jollakin tavoin osalliset yrittivät sabotoida toimintaa ja lähes joka kerran ajaa minut pois mm. kirkolliskokouksesta kuvaamasta ja stiimaamasta.
Kerran, pari minun annetiin ymmärtää myös yllättäen seurakuntatasolla, etten ollut tervetullut seurakunnan kirkkoa kuvaamaan, eikä niitä joko voi tai saa julkaista netissä. Silloinkin minulla oli lupa joko kirkon isännöitsijältä tai kyseisen kirkon papilta. Syy torjuntaan tässä asiassa (kuvaaminen) ei ollut oletettavasti kuvaamiseen liittyvä, vaan se oli varmaan enemmän henkilökohtaista keljuilua hankalaa ja suorapuheista Hannua kohtaan. Jos kirkon tiedottaminen ja suhtautuminen on tätä tasoa, että kirkon työntekijät, asiakaspalvelijat, sielunparantajat, eivät osaa toimia hankaloiksi kokemiensa ihmisten kanssa, ei voi kuin ihmetellä suuresti.
Myönnän sen suututtaneen, mutta ei suinkaan katkeroittaneen, vaan enemmänkin sisuunnuttaneen puhumaan oikeiden asioiden ja oikean tekemisen sekä avoimmuuden puolesta - en salailun, kyyräilyn enkä minkään sellaisten negatiivisten asioiden puolesta.
Siitä olen entisenä, eläkkeellä olevana opetusalan ammattilaisena kuitenkin erittäin iloinen, että huolimatta kirkon sisäisestä ja sanoisin osin jopa hieman ”likaisesta” lobbauksesta huolimatta, opetuksen sivusto sai kohtuullisen vuosittaisen määrärahan kolmeksi vuodeksi nyt alkuun ja ohjeen olla alan ammattilaisten, kirkon kasvatusyksikön alaisuudessa. Sen sijaan kohta historiaan häviävän muinaisviestinnän konkretisoituman, muualta jo pitkälti hävinnyt viesintämuoto, printtilehti, ei ilmeisesti saanut haluamaansa tolkutonta määrärahaa ja sivumäärää ei ymmärtäkseni ole tarkoitus suuremmin ilmeisesti lisätä, pikemminkin toisin päin, eikä paperin laatua parantaa – näin olen ymmärtänyt.
Kirkolliskokousta harhautettiin kuitenkin vielä hieman digiajattelusta ja sitä koskevan aloitteen toteutus ”naitettiin” meko ”epäpyhään” parisuhteeseen yksikön kanssa, jolla ei oikein ole käsitystä, millaisen partnerin se saikaan ja mitä sen kanssa pitää tehdä – vähän niin kuin Ruotsin valtakunnan Kustaa III aikoinaan avioon mennessään, hänhän tarvitsi oppiakseen asioita ratsumestarin apua – ja siksi tuo outo asia on siis syytä painaa ”vällyn alle piiloon”. Näin luulen ja arvelen, en taida oikeasti tietää!
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Olen nyt muutaman päivän, viikon verran, seurannut yleistä mediaa tuota kokousta ajatellen ja tulos ei ole oikein mieluinen. Joku kirjoitti jo aiemmin jossain sosiaalisessa mediassa, ettei ortodoksinen kirkkomme ole enää kiinnostava. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta vanha kun olen, voin sanoa, tuokin asia oli aiemmin toisin. Ja minun mielestäni kirkkoni on kiinnostava yhä edelleen. Mediaa on vain ruokittu väärällä tavalla ja unohdettu se oikea ja tehokas tapa – jatkuva yhteys ja hyvät suhteet.
Aikanaan erilaiset kirkkomme osa-alueet – vaikkapa ikonitaide, kirkkomusiikki – olivat varsin haluttuja aiheita medialle. Niistä kirjoitettiin paljon ja televisiossakin asiat tulivat esille usein todella myönteisessä valossa. Toisaalta tuo oli hieman ihmeellistä, sillä ainakaan minun mielestäni kirkko ei itse – eikä siis etenkään kirkon viestintä – edesauttanut asiaa suuremmin. Aiheet vain OLIVAT kiinnostavia ja ovathan ne yhä sitä ja vapaaehtoiset toimijat – ikonimaalarit, kuoronjohtajat – toivat asioita esille.
Mihin sitten suli melko lyhyessä ajassa tuo myönteisyys vähemmistökirkkoamme kohtaan? Siinäpä tuhannen taalan kysymys, johon minulla ei luonnolisestikaan ole muuta vastausta kuin omat arvailuni. Syitähän on vanhan sanonnan mukaan niin ”sysissä kuin sepissä” – ja sysihän tuossa on sitä polttoainetta, sysiä tai informaatiota, mitä seppä tai kirkon työntekijä työstää. Lienevät nuo mukavat ”kuherrusajat” ohi ja arkinen arki on ylättänyt omahyväiset viestijät. Nyt pitäisi jo olla asiaakin ja todellisia tehokkaita toimia.
Osin siis syy on mielestäni itse kirkon joissain työntekijöissä, siis siinä kuvassa, minkä he toimillaan kirkosta antavat sekä heissä, joiden tätä kuvaa pitäsi työkseen pitää kiiltävänä ja tarpeeksi kattavana. En ryhdy nyt tarkastelemaan enää noita erilaisia kriisejä ja kamppailuja sekä oikeudenkäyntejä, joita olemme viime vuosina tarpeeksemme saaneet lukea mediasta ja joiden vaikutus kirkkomme kuvaan on ollut todella suuri ja masentava. Keskityn enemmäkin siihen työhön, jota kirkon ja sen työntekijöiden pitäisi koko ajan tehdä asian tilan – kokonaisuuden, kirkkomme kuvan – parantamisen eteen. Sillä tarkoitan lähinnä tehokasta suhdetyötä ja avoimmuutta, en asioista vaikenemista tai niiden piilottelua.
Marraskuun 2021 kirkolliskokous oli mielestäni jälleen yksi esimerkki kirkon epäonnistumisesta tiedottamisessa, ulkoisessa viestinnässä maallisille medioille ja pahasti myöhässä olemisesta monessa viestintään liittyvässä asiassa ja osittain jopa - vaikka se tuntuu keljulta sanoa – malliesimerkki jonkinlaisesta ammatillisen osaamisen puutteista vai olisiko se vain rajallisuutta, kykenemättömyyttä oikeanlaiseen ja tehokkaaseen, nykyajan mukaiseen ja etenkin nykyihmisten odottamaan viestintään. Siihen ei riitä "jähmettyneen" kameran suuntaaminen puhujapönttöön.
Kokouksen aikana ihmettelin ääneen näissä blogiteksteissänikin, miksi valtamedia ei kerro oikeastaan mitään koko kokouksesta. Aivan loppumetreillä YLE kertoi sitten pikku-uutisella piispan valinnasta, mutta olihan kokouksessa muitakin merkittäviä asioita – vai oliko!
Ymmärrän piispavalinnan media-arvon, mutta en ymmärrä, miksi kirkkomme viestintä ei saanut sitä eikä muitakaan asioita riittävästi esille oikeastaan muualla kuin omilla sivuillaan ja parilla luterilaisen naapurikirkon nettisivulla. Yrittiköhän se edes tosissaan? No – omia arvailuja toki on, tiedä häntä sitten niiden kuranttiudestaan, mutta kerronpa kuitenkin.
Ensinnä typillinen vastaus kritiikkiin on yleensä, kun tällaista kritiikkiä esitetään, että kyllä lehdistötiedotteita on lähetetty vinot pinot, jne. jne. Kyllä – mutta kaiken takana on mielestäni pitkäjännitteisen, tehokkaan tiedottamisen heikkous tai osittain joskus jopa puute ja jonkilainen yksipuolisuus. Ei riitä, että kirkolliskokouksen yhteydessä tiedotetaan muka tehokkaasti, sitä on tehtävä koko vuosi tehokkaasti, luoda verkostoja ja suhteita ulkopuolelle oman ”navan” ja oman elinpiirin.
Tätä asiaa sivuten kirkolliskokouksen listoilla oli pari, kolme mielenkiintoista asiaa. Tiedotuksen parissa puuhaavat haluavat mitä ilmeisimmin enemmän lehtiä tai oikeammin lehden sivuja kuin jotain tehokkaampaa. Mistä se kertoo? Arvaukseni: osaamatomuudesta nykyisessä digimaailmassa ja digitiedottamisessa. Osaavaa digihenkilöä ei oikein haluta sisäpiiriin paljastamaan karua todellisuutta ja homma halutaan hoitaa ”vanhoin parroin”, osasivat he sitten sitä tai ei. Minusta digimaailma on niin nopsaan liikkuvaa ja kehittyvää, että pysyäkseen kärryllä pitää olla melkolailla digiaktiivinen, enää perinteinen pelkkä pressiosaaminen ei riitä. Valitettava ja oletettava tosiasia lienee, että kohta paperilehtiä ei lue moniakaan, vaan katsoo uutiset netistä. Digiaktiivisuuteen ja -osaamiseen ei riitä osallistuminen johonkin vanhaan somekeskusteluun laittamalla sinne perhekuvia. Kirkosta siellä pitäisi enemmän kertoa ja olla useammalla alustalla mukana tehokkaasti. Ja kaiken olisi syytä olla samaan aikaan edes jotenkin koordinoitua, yhteen sovitettua, kaiken kattavaa ja samalla suunnitelmallista, mutta ei sensuroitua viestintää (sanan vakavimmassa merkityksessä).
Huolestuttavat käytäväpuheet kirkolliskokouksessa uuden, kirkon omien työntekijöiden piiristä lähteneen, opetuksellisen nettisivun kohtalosta pelottivat. Jäi kirkolliskokousedustajien kuulemisen jälkeen sellainen tunne, että ne viestinnästä vastaavat, jotka tuon tyyppisistä asioista kirkon piirissä yleensä tiedottavat (tai paremminkin yrittävät tiedottaa), eivät osallistuneet projektiin oikein mitenkään. Kun projekti oli vapaaehtoisin voimin sitten puserrettu valmiiksi ja aikaansaatu upea sivusto, mukaan haluttiinkin sitten siinä määrin, että haluttiin kenties jopa ottaa haltuun koko sivusto ja määrätä, miten sitä toimitetaan. Toivottavasti olen ymmärtänyt asian väärin, sillä se tuntuu aivan mahdottomalta, absurdilta, mutta toisalta sopii kokonaiskuvaan melko hyvin. Aika näyttää tässäkin, miten käy. Toivon uudelle sivustolle onnea ja menestystä.
Montakohan henkilöä on muuten kirkon viestintäyksikön ”leivissä”, en sitä varmaksi tiedä, mutta olisiko kenties kolme täyspäiväistä (teknistä hekilöstöä lukuunottamatta) ja muutama osa-aikainen – näin luulen, en ole varma. Entäs koulutuksella, opetuksella ja diakonialla – olisikohan tällä hetkellä yksi täyspäiväinen ja yksi määräaikainen. Oletan suhteen olevan jotain tuollainen ja jos näin on, se kertonee siinä tapauksessa jotain asioiden arvostamisesta.
Kun nyt jo todennäköisesi muutama syyttävä sormi osoittaa minua kohti, sanon, että lähes kaikki tämä, mitä kirjoitan, perustuu pitkään (ehkä jopa liian pitkään) kokemukseen ja tarkkailuun, viime vuosien ajalta joudun tosin myös hieman arvailemaan, kun minua ei oikein kiinnosta enää riitaisa lähituntuma. Tein monta vuotta sitten – paljon ennen kirkon koronastriimauksia – itse striimauksia ilmaiseksi mm. kirkolliskokouksista ja jumalanpalveluksista, jotka silloin olivat avoimia kaikille – minullekin. Tein niitä aina luvan perästä, en koskaan luvatta. Tosin – kuten olen useissa yhteyksissä jo aiemmin maininnut – kirkon viestintään jollakin tavoin osalliset yrittivät sabotoida toimintaa ja lähes joka kerran ajaa minut pois mm. kirkolliskokouksesta kuvaamasta ja stiimaamasta.
Kerran, pari minun annetiin ymmärtää myös yllättäen seurakuntatasolla, etten ollut tervetullut seurakunnan kirkkoa kuvaamaan, eikä niitä joko voi tai saa julkaista netissä. Silloinkin minulla oli lupa joko kirkon isännöitsijältä tai kyseisen kirkon papilta. Syy torjuntaan tässä asiassa (kuvaaminen) ei ollut oletettavasti kuvaamiseen liittyvä, vaan se oli varmaan enemmän henkilökohtaista keljuilua hankalaa ja suorapuheista Hannua kohtaan. Jos kirkon tiedottaminen ja suhtautuminen on tätä tasoa, että kirkon työntekijät, asiakaspalvelijat, sielunparantajat, eivät osaa toimia hankaloiksi kokemiensa ihmisten kanssa, ei voi kuin ihmetellä suuresti.
Myönnän sen suututtaneen, mutta ei suinkaan katkeroittaneen, vaan enemmänkin sisuunnuttaneen puhumaan oikeiden asioiden ja oikean tekemisen sekä avoimmuuden puolesta - en salailun, kyyräilyn enkä minkään sellaisten negatiivisten asioiden puolesta.
Siitä olen entisenä, eläkkeellä olevana opetusalan ammattilaisena kuitenkin erittäin iloinen, että huolimatta kirkon sisäisestä ja sanoisin osin jopa hieman ”likaisesta” lobbauksesta huolimatta, opetuksen sivusto sai kohtuullisen vuosittaisen määrärahan kolmeksi vuodeksi nyt alkuun ja ohjeen olla alan ammattilaisten, kirkon kasvatusyksikön alaisuudessa. Sen sijaan kohta historiaan häviävän muinaisviestinnän konkretisoituman, muualta jo pitkälti hävinnyt viesintämuoto, printtilehti, ei ilmeisesti saanut haluamaansa tolkutonta määrärahaa ja sivumäärää ei ymmärtäkseni ole tarkoitus suuremmin ilmeisesti lisätä, pikemminkin toisin päin, eikä paperin laatua parantaa – näin olen ymmärtänyt.
Kirkolliskokousta harhautettiin kuitenkin vielä hieman digiajattelusta ja sitä koskevan aloitteen toteutus ”naitettiin” meko ”epäpyhään” parisuhteeseen yksikön kanssa, jolla ei oikein ole käsitystä, millaisen partnerin se saikaan ja mitä sen kanssa pitää tehdä – vähän niin kuin Ruotsin valtakunnan Kustaa III aikoinaan avioon mennessään, hänhän tarvitsi oppiakseen asioita ratsumestarin apua – ja siksi tuo outo asia on siis syytä painaa ”vällyn alle piiloon”. Näin luulen ja arvelen, en taida oikeasti tietää!
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti