Nuorin poikani oli tässä eräänä viikonvaihteessa vierailulla – varmaankin samalla tsekkasi kuntoani, joka ilmiselvästi on korona-aikana mennyt väärään suuntaan. Kerroin hänellekin näistä unista, joita itse nimitän kyllä reilusti valveuniksi, joka kaiketi on määritelty jonkilaiseksi poikkeavaksi tajunnantilaksi, jossa ihminen on unen ja valveen rajamailla ja kokee hallusinaatioita, siis eikös ne ole suomeksi ihan harhoja. Noita meikäläisen kokemia nimenomaan heräämisen vaiheessa kokemia valveunia – jos ne nyt sitten niitä ovat – nimitetään hypnopompseiksi erotuksena nukkumaan mennessä koetuista hypnagogeista, joita en minä kuitenkaan näe.
Hieman lohdullinen tieto on kuitenkin se, että näitä valveunia joidenkin tietojen mukaan näkee noin 25 % ihmisistä eli joka neljäs. Mahdollisesti siis sinäkin! Nämä valveunet ovat omalla tavallaan myös mielenkiintoisia. Niitä näkevä ihminen ei ole enää/vielä täysin hereillä mutta ei vielä tai enää unessakaan. Hän on hetken aikaa tietoisen ja tiedostamattoman rajamailla, jossa todellisuus on yhä läsnä mutta arjen logiikka ei enää/vielä päde. Hän on samanaikaisesti unessa ja kuitenkin tietoinen jonkinlaisesta todellisuudesta.
Henkilö pystyy hallitsemaan valveuntaan jonkin verran ja toteuttamaan siinä omia ajatuksiaan. Tutkijat ovat tiettävästi todenneet, että valveunen aikana voidaan havaita poikkeuksellisesti samanaikaisesti sekä alfa-aaltoja, jotka liittyvät tilaan, jossa ihminen on hyvin rentoutunut, mutta hereillä, että theta-aaltoja, joita esiintyy REM-unen aikana. Valveunta näkevä voi siis saada samankaltaisia luovia ideoita kuin REM-unen aikana saadaan, kun aivot käsittelevät muistoja, ajatuksia ja tunteita.
Tuossa noita tutkimuksia ja selityksiä. Miltäpä minusta itsestäni tuo tuntuu? Muistan isäni kertoneen suvussa eläneestä vanhasta miehestä, kanteleensoittajasta, jolla oli jonkilaisia parantajan taitoja. Hänellä oli esimerkiksi kyky pysäyttää verenvuoto haavasta. Omituisin kyky, jonka isäni kertoi tuolla miehellä olleen, oli siirtyä ajatuksen voimalla paikasta toiseen. Pysähdyin jo kerran aiemmin pohtimaan tuota viimeistä ”kykyä”. Entäpä jos se olikin valveunien näkökykyä. Nyt minusta tuntuu, että sitähän se.
Huvitin itseäni ja hieman huolestuneen oloista poikaani maalailemalla tulevaisuuttani mahdollisesti jossain hoitokodissa siinä vaiheessa, kun en enää osaa enkä voi huolehtia itsestäni. Voihan se todellakin olla mielenkiintoinen tapaus, kun minä aamulla istun sänkyni reunalla hieman pöllähtäneenä ja hoitotäti tulee huoneeseen ja kerron hänelle tarinan. Vaikka tämän tarinan, jonka minä kerroin äskettäin pojilleni. Se meni näin:
"Tapasin jossain tilaisuudessa vilkkaan pojankoltiaisen, olisiko ollut sellainen alta kymmenen vuoden ikäinen. Jälkeen päin muistellessa oletan, että olin silloin Suomessa. Ihan tarkkaan en muista, mikä aiheutti sen tilanteen, että yritin – tälle ulkomaalaiseksi lapseksi ilmenneelle pojalle – neuvoa, miten sanotaan ”Hei” suomeksi. Jotenkin hän sellaisena vilkkaana viikarina juoksenteli siinä ympärillä ja tällainen tilanne tuli eteen.
No, jonkin ajan kuluttua, melko pian, nojailin toisessa paikassa, kauniissa ulkomaisissa maisemissa, ulkona betoniseen kaiteeseen, kun aivan yhtäkkiä tuo samainen poika tupsahti perheensä kanssa maisemiin ja juoksi luokseni sanomaan suomeksi ”Hei”. Havahduin tilanteeseen, olin Ukrainassa, tarkemmin sanottuna Kiovassa, jossa kylläkin olen joskus pari-kolme vuotta sitten käynyt poikani kanssa, mutta ... kuitenkin??.
Olisin kyllä aamulla herättyäni ja siinä sängynreunalla istuessani muistanut vieressä olevan kahvilan nimen, vaikka se oli kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Iltapäivällä en enää muistanut nimeä. Kutsuin heidät joka tapauksessa tuossa unessani sinne kahville kanssani. Ryhmä koostui lisäkseni kahdesta miehestä – isä ja joku muu – äidistä ja tuosta pojasta. Juteltuani selvisi, että he olivat asuneet Suomessa, Torniossa – johon minulla ei ole minkäänlaisia siteitä – ja sitten muuttaneet takaisin Ukrainaan. Iltapäivällä en enää muistanut kumpi oli Suomesta, kumpi Ukrainasta – isä vai äiti. Kolmas aikuinen, se mies, hahmottui pian henkivartijaksi."
No – pian heräsin ja tosiaankin istuskelin sängyn reunalla miettimässä, miten minä oikein Ukrainaan jouduin. Onneksi tuo ei ollut enää eka kerta, ja selvisin asiasta melko pian keittämään kahvia hymy huulilla. Mietin kyllä sillloin, mitähän tosiaan joku toinen ajattelisi, kun aamulla menisin aamukahville ja kertoisin käyneeni äsken Ukrainassa.
Näitä siis on tullut nähtyä melkoisesti aina aamuisin. En osaa sanoa, miten se syntyy, oletettavasti en pysty vaikuttamaan sen syntyyn, mutta sen etenemiseen kylläkin jonkin verran. Asiaa tutkiskellessani selvisi siis, että harhojahan ne ovat, mutta kertaakaan ne eivät ole olleet epämiellyttäviä tai edes pelottavia, ihan päinvastoin. Mukavaa on ollut se, että pystyn niitä jonkinverran ohjailemaan haluamaani suuntaan.
Näitä minun blogieni tekstejä jotkut ovat valitelleet toisinaan vihjaileviksi ja ehkä epäselviksikin. No – tässä saattaa olla yksi selitys, ei ehkä aina se oikea, mutta voihan sen niinkin nähdä. Harhanen mikä harhainen!
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti