Itselläni on myös tapana yrittää analysoida omaakin toimintaa aina aika ajoin hieman samoista lähtökohdista. Tiedän toki olevani särmikäs, sanovani asioista joskus liian helposti mielipiteeni, joka ei aina ole joitain toisia mairitteleva. Aika moni pitää niitä vihjailevina, sillä en yleensä sano jotain jostain tietystä ihmisestä nimillä. Mutta yritän sitten lohduttaa itseäni ja kenties siinä ohessa jotain muutakin, pohtimalla, että minähän vain kerroin sen, miten minä asian näen ja koen – siis minun totuuden. Ja kerrontani on aina omaa asian sisäistä pohdintaani: onko oikeasti näin vai kuvittelenko vain.
Olen omassa aiemmassa leipätyössäni joutunut kohtaamaan paljonkin erilaisuutta, silloin taidettiin jo sanoa erilaisia oppijoita. Skaala tuossa erilaisuudessa oli ja on yhä melkoinen ja jos noissa asioissa yrittäisi käyttää jotain mittaria sen erilaisuuden toteamisessa, ne saattaisivat löytyä käyttäytymisestä, älykkyydestä ja oivaltamisesta ja muista sen kaltaisista kongnitiivisista asioista: muistista, oppimisesta, ajattelemisesta, havaitsemisesta, tarkkaavaisuudesta, luovuudesta ja ongelmaratkaisukyvystä. Ja varmaan monesta muustakin.
Jäätyäni eläkkeelle minun ei enää tarvinnut pohtia tuollaisia asioita niinkään silloisten "asiakkaitteni", lasten, kohdalla, mutta jotenkin ”vanha koira ei kuitenkaan oppinut uusia temppuja” ja arviointi jatkui kai sitten aikuisten kohdalla. Ja mikäpä sen parempi areena tuollaiselle arvioimiselle olisikaan kuin tämä ”kaiken pahan alku ja juuri”: netti.
Muistan kipuilleeni jollain tavoin useiden eläkevuosien ajan noista asioista, kun tämä paljon parjattu ”kaksikasvoinen” sosiaalinen media alkoi osoittaa voimaansa. Vertasin sitä joskus erääseen tanssigaalaan, johon sain kutsun naispartnerini kanssa. Kutsun esitti silloin – vuosia sitten – tuttu, joka samalla oli paikallisen ”hullujenhuoneen” lääkäri ja kutsu oli tuon ”hullujenhuoneen” eli paikallisen mentaalisairaalan tilaisuuteen, johon piti naamioitua tai pukeutua muuten näyttävästi (lue: oudosti) ja jossa oli erilaista ohjelmaa ja jossa soitettiin kaunista tanssimusiikkia ja tanssittiin poski poskea vasten sen tahdissa. Menimme gaalaan, mutta melko pian jouduin lähtemään sieltä pois partnerini kauhistuksen vuoksi. Kun kysyin syytä kauhistumiseen, hän vastasi, ettei tanssikavaljeerista voinut kertaakaan sanoa, oliko kyseessä ”hullu”, hoitaja vai lääkäri, sillä he kaikki käyttäytyivät aivan samalla tavalla – hullusti. Ilmeisesti minäkin.
Hieman sama efekti on tuon netin kanssa. Kun lukee siellä esitettyjä kannanottoja, ei todellakaan useinkaan voi sanoa niistä, onko sanoja täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vai onko nyt vain niin, ”etteivät tuolla kertaa kaikki muumit olleet hänellä kotona” tai olikohan tullut otettua yksinäisyyteen vain liian monta perjantai-illan huikkaa. Usein pitää lukea useampi kannanotto ja pitemmällä aikavälillä, ennen kuin asia edes jossain määrin selviää. Ja sittenkin se on vain oman mielikuvituksen tuote.
Tällaisia asioita olen tässä joutessani tänä aamuna pohtinut niiden pompattua taas voimallisesti mieleeni aamuyöllä ja vaatien minua nousemaan sängystä ja laittamaan asiat pap… eikun tietokoneen ruudulle. Ajoittain toistuva vaiva tämä ”pakkoliike”, pakkokirjoittaminen, joka minua on nyt viime aikoina vaivannut ja jonka sitten olen ratkaissut tällaisella käytännöllisellä tavalla: nousen ja kirjoitan.
Sinänsä asia ei – kuten jo aiemmin taisin mainita – ole minulle mikään uusi. Lienen pohdiskellut asiaa useinkin ja miettinyt silloin myös ehkä yhtä usein, että pitäisiköhän omalta osaltani tämä ”häiriköinti” lopettaa, vai mitä tälle toiminnalleni pitäisi tehdä. Lienen tehnytkin monta lopettamispäätöstä – aivan kuten vaikkapa joku addiktoitunut tupakoitsija – mutta aloittanut saman menon aina uudelleen ja uudelleen. En vielä ole siis lopettanut, mutta ikä hiljentää jo vauhtia kuitenkin – ja mene tiedä vaikka se olisi järkikin, joka nyt pääsee jo hieman helpommin puhuttelemaan minua.
Olen yrittänyt aktiivisesti laittaa syrjään noita aiemmin ajattelemiani ihmisten asioita, mutta he itse ovat tehokkaasti pitäneet kuitenkin huolen siitäkin, etten ole siihen pystynyt. Melko säännöllisesti olen joko lukenut tai muuten saanut kuulla heidän kannanotoistaan, joissa ei edellä mainituista ”laatukriteereistäni” asiaa katsoen ole tapahtunut muutosta parempaan, enemmänkin päinvastoin. Some on vain vahvistanut kuristusotettaan heissä.
Kun samalla kuulin tässä päivänä muutamana ihan äskettäin erään ihmisen kertovan minulle toisten ihmisten mielipiteitä minusta ja havaitsin niiden olevan pitkälti juuri edellä mainitun kaltaisia, kuin omia ajatuksiani noista "muista", lienee syytäkin jälleen kirjoittaa itseanalyysi tekemisistään ja pohtia elämäänsä ja tekemisiään. Haenko minä kaikella tällä kiitosta, kunniaa ja mainetta, vai miksi toimin niin, kuin toimin. Omasta mielestäni en hae mainetta, mitaleja tai muuta kunniaa, vaan toimintaani ohjaa ainakin näissäkin asioissa kenties jonkinlainen ylikorostunut tarve oikeudenmukaisuuteen. Varmasti omalla ammatillisella taustallani on melko suuri osuus asiassa. Mihinkäs "koira karvoistaan pääsee". Kirjoitan kenties myös siksi ns. vapaasti, koska minulla ei enää ole ketään ”niskaan-hengittäjää”, tahoa, jota pitäisi pelätä. Minulla ei siltä osin ole enää ns. ”luonnollista vihollista”. Jokainen voi toki olla sitäkin tarvittaessa ihan omasta halustaan, jos niin katsoo ja haluaa. Mutta useimmiten tuollaiset vaikutukset menevät nykyään kohdallani kuin vesi hanhen selästä. Joten sekään ei tilannetta muuta. Itse se on tässä jokaisen ratkaisu tehtävä – mutta milloin, tiedä häntä.
Varmasti tällaisen kirjoitteluni aiheisiin on vaikuttanut vahvasti se, että olen touhunnut niissä kuvioissa jo vuosia erilaisissa tehtävissä ja nähnyt sekä kokenut monenmoisia. Touhuamisen myötä on muodostunut myös laaja verkosto ihmisiä, joita tunnen sen verran hyvin, että voin aina aika ajoin keskustella heidän kanssaan ja peilata omia mielipiteitäni heidän mielipiteisiin.
Osin tämä kirjoittelu nykyään on myös oman psyykkisen kunnon ylläpitämistä. Kirjoittelun kautta luulen ja uskon vakaasti, että pääni pysyy paremmassa kunnossa ja höperöityminen edes hieman hidastuu . Uskon vakaasti, että oma luetun ymmärtämiseni voittaa oman hölmönä kirjoittamiseni ja mahdollinen ristiriita niiden välillä hälyttää hieman aiemmin, ennen julkaise-näppäimen painallusta. Jos se ei sitä tee, onneksi ystävät auttavat silloin asiassa. Tuosta höperöitymisestä kun tuolla nettimaailmassa on turhan paljon pelottavia esimerkkejä ihan luettavaksi asti ja ei oikein huvita liittyä tuohon jaloon joukkoon, vaikka nettihoukka toki olen ollutkin jo vuosia ja mene ja tiedä, vaikka myös valmius asiaan olisi minullakin kovinkin suuri.
Mutta joka tapauksessa sainpa asian jotenkin sanottua ja nyt menen ja keitän kahvit.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti