Meille ihmisille – tai ainakin osalle meistä – on joskus vaikeaa todeta, että jokainen asia loppuu aikanaan, jotain asiaa ei vain enää oikein voi tai ei ole vain järkevää jatkaa. Vaikeutta lisää etenkin se, kun sitä jotain on tehnyt kauan ja se on itselleen mieluisaa puuhaa.
Itse olen aina silloin tällöin ollut tällaisenkin asian edessä, milloin minkälaisenkin asian loppuessa. Moni niistä liittyy omaan ikääntymiseeni, rajoittuneisuuteeni ja voimien heikkenemiseen - siis vanhuuteen. Kyseessä voivat olla sekä fyysiset että psyykkiset voimat.
Siitä ei pääse mihinkään, että yleensä aina luopuminen tuottaa jonkinlaista tuskaa ja pahaa mieltä. Usein kuitenkin taustalla on varmaan myös omaa syytä, kuten vaikka itsekkyyttä tai vaikka sen aiheuttamia seurauksia koko prosessille – itse sille asialle, josta on luopumassa. Jollakin tapaa on tietoisesti ollut osallisena siihen, että luopumisesta on tullut ja se on vaikeaa. Asia voi esimerkiksi olla niin, ettei ole tehnyt kaikkea sen eteen, ettei asiantila olisi niin. Minun osaltani vaikka niin, etten ole omalta osaltaan turvannut tulevaisuutta siinä, mitä olen ollut tekemässä. En ole aktiivisesti etsinyt jatkajaa omille askareilleen.
Vanheneminen tuo todellakin mukanaan monenlaisia ongelmia. Vauhti hidastuu, järki ei enää luista samalla tavalla, muisti heittää, elämänrytmi muuttuu, elämäntavatkin muuttuvat, joskus luonnekin muuttuu, tulee vaikka äreämmäksi. Osa on mukavaakin, mutta suurin osa varmaankaan ei sitä ole.
On mukavaa, kun ei ole kiire mihinkään, mutta harmittaa, kun pitää joskus kiiruhtaa hitaasti. Et enää voi mennä Lappiin vaeltamaan juurakkoisille tunturipoluille, kun et enää oikein pysy edes pystyssä kipeine jalkoinesi. Moottoripyörä piti myydä, kun alkoi pikku hiljaa olla ongelmia tasapainonkin kanssa. Moottoripyörällä ajellessa senkin pitää olla hyvässä kunnossa. Retkeillä voi vielä matkailuautolla, mutta kävely järven ympäri tai kaupungilla ei enää luonnistu samalla tavalla. Onneksi sähköavusteinen polkupyörä korvaa jotain poisjääneistä mukavista asioista.
Tuollaiset enemmän tai vähemmän fyysiset, raihnaisen ruumiin aiheuttamat muutokset ovat jollain tavalla ehkä hieman helpommin ymmärrettäviä itsellenikin, kun muistaa, että tässä ollaan ihan oikeasti jo vanha. Ne kuuluvat vanhuuteen. Psyykkisen puolen muutokset ovatkin sitten jo vaikeammin sulateltavia.
Sellaisia asioita, jotka ihan oikeasti harmittavat – tai oikeammin vielä enemmän – tuottavat jonkinlaista sisäistä tuskaa, ovat juuri oman itsensä henkisten voimavarojen hupeneminen, muistin heikkeneminen ja erilaisten älyllisten toimintojen vaikeutuminen. Tällaisia ovat vaikkapa tekstin tuottaminen, oikeinkirjoittaminen ja erilaisten koneiden ja laitteiden kanssa äheltäminen, niiden käyttäminen ja niissä ilmenevien lukuisten ongelmien ratkominen.
Kyllähän tuollainen ongelmien ratkominen toki tekee hyvää pääkopalle, mutta on se samalla rasittavaa, kun ei aina muista, mitä pitikään tehdä esimerkiksi tuon 360-kameran applikaation kanssa, että se toimisi moitteetta viimeisimmän päivityksen jälkeenkin. Kieltämättä silloin tuo mielihyvää, kun hikisen ja hermostuneen äheltämisen jälkeen oivaltaa ottaa älypuhelimesta pois VPN-toiminnon, jotta se ei häiritse kameran omaa paikannustoimintaa ja estä koko prosessia. Mutta se ei silloin helpota, että on ensin matkustanut pitkän matkan paikalle kuvaamaan – turhaan, ja kun ei testannut laitetta edeltä – ja joutuu lopulta poistumaan kohteesta ilman kuvausta. Sitten istuessaan ärtyneenä satamassa valkoviinillä, tajuaa viimein, mistä syystä homma ei toiminut – niin kamerassa kuin omassa päässäänkin.
Toinen seikka, joka sai minut ajattelemaan taas joidenkin asioiden loppumista – ei siis pelkästään lopettamista, vaan totaalista loppumista – oli tekemäni virheet, etenkin juuri kirjoitusvirheet ja osin jopa ajatusvirheet tuottamissani teksteissä. Onneksi on ihmisiä, jotka korjaavat ne. Osa heistä tosin on – sanoisinko – hieman ärsyttäviä, kun he eivät tietenkään näe asian kokonaisuutta – omaa vajavaisuuttani – ja reagoivat asiaan turhan näsäviisaasti kuin reagoisivat ammattilaiselle, ammatikseen tuollaista tekeville toimittajille.
Olen toki tässä vuosien saatossa joutunut luopumaan turhasta herkkähipiäisyydestäni, sillä tuota arvostelua ja osin jopa moskaa on monella tapaa heitetty päälle koko ajan joidenkin ihmisten toimesta. Lisäksi on joukko ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluaisivat, että lopetan nämä nettihommat. Syitä siihen lienee useita, en tiedä olisiko niitä heidän kateutensa vai heidän ärsyyntyminen minun omasta itsekkyydestäni, joka liian ronskisti pyrkii osoittamaan toisinaan toisten heikkouksia tai ammatillista osaamattomuutta ja monia muita tällaisia inhimillisiä syitä. Tuomaan siis noissa tapauksissa esille puutteita vaikka tiedottamisessa tai viestinnässä. Se on minulle varmaan samanlaista muita ärsyttävää toimintaa kuin noille joillekin olla meille muille kielipoliisina.
Joka tapauksessa – summa summarum – on aika miettiä, mitä jaksan, mitä kykenen, mitä osaan, mitä voin ja heittää turhat yli laidan. En varmaan osaa lopettaa kaikkea kerralla eikä siihen ehkä ole vielä ihan tarvekaan. Mutta vähennän montaa asiaa – kirjoittamista ja aktiivista touhuamistani netissä. Ja tilalle otan jotain muuta, jolla ajattelen ja toteutan enemmän omaa parastani ja itseni hyvinvointia nyt, kun siihen vielä on aikaa ja mahdollisuuksia.
Harmittaa silti, kun jotkut asiat jäävät jossain määrin hoitamatta tai jopa retuperälle ja jotkut räyhähenget saattavat saada siitä väärän signaalin ja tulkita asian väärin. Mutta tällaista tämä elämä on. Tässä voisi varmaan jälleen siteerata Juha Watt Vainion mainioita laulutekstejä, mutta ehkä hieman siistien tällä kertaa. Hän sanoo laulussa ”Matkalla Pohjoiseen” mainiosti meistä miehistä, joilla ei pelaa enää mikään, että ”sen näkee peilistä, on kaikki eilistä” tai vielä osuvammin ”sen näkee naamasta, kun lakkaa” – no sanon tässä kuitenkin vain - ”osaamasta.”
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Itse olen aina silloin tällöin ollut tällaisenkin asian edessä, milloin minkälaisenkin asian loppuessa. Moni niistä liittyy omaan ikääntymiseeni, rajoittuneisuuteeni ja voimien heikkenemiseen - siis vanhuuteen. Kyseessä voivat olla sekä fyysiset että psyykkiset voimat.
Siitä ei pääse mihinkään, että yleensä aina luopuminen tuottaa jonkinlaista tuskaa ja pahaa mieltä. Usein kuitenkin taustalla on varmaan myös omaa syytä, kuten vaikka itsekkyyttä tai vaikka sen aiheuttamia seurauksia koko prosessille – itse sille asialle, josta on luopumassa. Jollakin tapaa on tietoisesti ollut osallisena siihen, että luopumisesta on tullut ja se on vaikeaa. Asia voi esimerkiksi olla niin, ettei ole tehnyt kaikkea sen eteen, ettei asiantila olisi niin. Minun osaltani vaikka niin, etten ole omalta osaltaan turvannut tulevaisuutta siinä, mitä olen ollut tekemässä. En ole aktiivisesti etsinyt jatkajaa omille askareilleen.
Vanheneminen tuo todellakin mukanaan monenlaisia ongelmia. Vauhti hidastuu, järki ei enää luista samalla tavalla, muisti heittää, elämänrytmi muuttuu, elämäntavatkin muuttuvat, joskus luonnekin muuttuu, tulee vaikka äreämmäksi. Osa on mukavaakin, mutta suurin osa varmaankaan ei sitä ole.
On mukavaa, kun ei ole kiire mihinkään, mutta harmittaa, kun pitää joskus kiiruhtaa hitaasti. Et enää voi mennä Lappiin vaeltamaan juurakkoisille tunturipoluille, kun et enää oikein pysy edes pystyssä kipeine jalkoinesi. Moottoripyörä piti myydä, kun alkoi pikku hiljaa olla ongelmia tasapainonkin kanssa. Moottoripyörällä ajellessa senkin pitää olla hyvässä kunnossa. Retkeillä voi vielä matkailuautolla, mutta kävely järven ympäri tai kaupungilla ei enää luonnistu samalla tavalla. Onneksi sähköavusteinen polkupyörä korvaa jotain poisjääneistä mukavista asioista.
Tuollaiset enemmän tai vähemmän fyysiset, raihnaisen ruumiin aiheuttamat muutokset ovat jollain tavalla ehkä hieman helpommin ymmärrettäviä itsellenikin, kun muistaa, että tässä ollaan ihan oikeasti jo vanha. Ne kuuluvat vanhuuteen. Psyykkisen puolen muutokset ovatkin sitten jo vaikeammin sulateltavia.
Sellaisia asioita, jotka ihan oikeasti harmittavat – tai oikeammin vielä enemmän – tuottavat jonkinlaista sisäistä tuskaa, ovat juuri oman itsensä henkisten voimavarojen hupeneminen, muistin heikkeneminen ja erilaisten älyllisten toimintojen vaikeutuminen. Tällaisia ovat vaikkapa tekstin tuottaminen, oikeinkirjoittaminen ja erilaisten koneiden ja laitteiden kanssa äheltäminen, niiden käyttäminen ja niissä ilmenevien lukuisten ongelmien ratkominen.
Kyllähän tuollainen ongelmien ratkominen toki tekee hyvää pääkopalle, mutta on se samalla rasittavaa, kun ei aina muista, mitä pitikään tehdä esimerkiksi tuon 360-kameran applikaation kanssa, että se toimisi moitteetta viimeisimmän päivityksen jälkeenkin. Kieltämättä silloin tuo mielihyvää, kun hikisen ja hermostuneen äheltämisen jälkeen oivaltaa ottaa älypuhelimesta pois VPN-toiminnon, jotta se ei häiritse kameran omaa paikannustoimintaa ja estä koko prosessia. Mutta se ei silloin helpota, että on ensin matkustanut pitkän matkan paikalle kuvaamaan – turhaan, ja kun ei testannut laitetta edeltä – ja joutuu lopulta poistumaan kohteesta ilman kuvausta. Sitten istuessaan ärtyneenä satamassa valkoviinillä, tajuaa viimein, mistä syystä homma ei toiminut – niin kamerassa kuin omassa päässäänkin.
Toinen seikka, joka sai minut ajattelemaan taas joidenkin asioiden loppumista – ei siis pelkästään lopettamista, vaan totaalista loppumista – oli tekemäni virheet, etenkin juuri kirjoitusvirheet ja osin jopa ajatusvirheet tuottamissani teksteissä. Onneksi on ihmisiä, jotka korjaavat ne. Osa heistä tosin on – sanoisinko – hieman ärsyttäviä, kun he eivät tietenkään näe asian kokonaisuutta – omaa vajavaisuuttani – ja reagoivat asiaan turhan näsäviisaasti kuin reagoisivat ammattilaiselle, ammatikseen tuollaista tekeville toimittajille.
Olen toki tässä vuosien saatossa joutunut luopumaan turhasta herkkähipiäisyydestäni, sillä tuota arvostelua ja osin jopa moskaa on monella tapaa heitetty päälle koko ajan joidenkin ihmisten toimesta. Lisäksi on joukko ihmisiä, jotka yksinkertaisesti haluaisivat, että lopetan nämä nettihommat. Syitä siihen lienee useita, en tiedä olisiko niitä heidän kateutensa vai heidän ärsyyntyminen minun omasta itsekkyydestäni, joka liian ronskisti pyrkii osoittamaan toisinaan toisten heikkouksia tai ammatillista osaamattomuutta ja monia muita tällaisia inhimillisiä syitä. Tuomaan siis noissa tapauksissa esille puutteita vaikka tiedottamisessa tai viestinnässä. Se on minulle varmaan samanlaista muita ärsyttävää toimintaa kuin noille joillekin olla meille muille kielipoliisina.
Joka tapauksessa – summa summarum – on aika miettiä, mitä jaksan, mitä kykenen, mitä osaan, mitä voin ja heittää turhat yli laidan. En varmaan osaa lopettaa kaikkea kerralla eikä siihen ehkä ole vielä ihan tarvekaan. Mutta vähennän montaa asiaa – kirjoittamista ja aktiivista touhuamistani netissä. Ja tilalle otan jotain muuta, jolla ajattelen ja toteutan enemmän omaa parastani ja itseni hyvinvointia nyt, kun siihen vielä on aikaa ja mahdollisuuksia.
Harmittaa silti, kun jotkut asiat jäävät jossain määrin hoitamatta tai jopa retuperälle ja jotkut räyhähenget saattavat saada siitä väärän signaalin ja tulkita asian väärin. Mutta tällaista tämä elämä on. Tässä voisi varmaan jälleen siteerata Juha Watt Vainion mainioita laulutekstejä, mutta ehkä hieman siistien tällä kertaa. Hän sanoo laulussa ”Matkalla Pohjoiseen” mainiosti meistä miehistä, joilla ei pelaa enää mikään, että ”sen näkee peilistä, on kaikki eilistä” tai vielä osuvammin ”sen näkee naamasta, kun lakkaa” – no sanon tässä kuitenkin vain - ”osaamasta.”
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti