Lokakuun kokouksessaan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin piispainkokous, Pyhä synodi, palautti Ukrainan autokefalian (täyden itsenäisyyden) etenemisprosessiin liittyen maan sisällä sijainneista kolmesta erillisestä ortodoksisesta kirkosta kahden päämiehille heidän kirkollisen asemansa, jonka he olivat aikojen saatossa menettäneet ja näin jääneet ortodoksien kirkkoyhteisön ulkopuolelle ns. skismaattisina kirkkoina.
Ns. Kiovan patriarkaatin (UOK-KP) päämies, Kiovan patriarkka Filaret oli toinen ja Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) päämies, metropoliitta Makari toinen. Tällä todennäköisesti pohjustettiin tulevan uuden Ukrainan ortodoksisen kirkon perustuksia.
Maan kolmas ortodoksinen kirkko – ainoa, jonka muut paikalliskirkot ovat tunnustaneet kanoniseksi kirkoksi – Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko (UOK-MP), ei ole hyväksynyt tehtyjä ratkaisuja ja ko. kirkon ”venäläinen päähallinto” Moskovan patriarkaatti on ilmoittanut yksipuolisesti ehtoollisyhteyden katkaisemisesta Konstantinopolin kanssa.
Eräiden melko luotettavien tietojen mukaan suurin näistä kolmesta kirkosta on UOK-KP, jossa on noin 8,7 miljoonaa jäsentä (12,8 % kansasta). Toiseksi suurin on UOK-MP 3,8 miljoonalla jäsenellään. UAOK on selvästi pienin, sillä jäseniä on vain noin 80 000, mutta yhdessä UOK-KP:n kanssa ne edelleen ovat selvästi suurin ortodoksinen kirkko Ukrainassa, joiden jäsenillä ei tähän saakka ole ollut ns. kanonista asemaa maassaan. He ovat siis olleet eräässä mielessä kirkollista paarialuokkaa, jota muut ortodoksiset kirkot eivät ole omakseen tunnustaneet.
Taustalla on monenlaisia syitä, miksi näin on tapahtunut ja yhdeksi merkittäväksi syyksi voinee sanoa entisen Neuvostoliiton ja sen toimeenpaneman kirkollisen käytännön, johon pahimmillaan kuului massiivinen joukkomurha, Holodomor, jossa vuosina 1932-33 tapettiin nälkään tai muulla tavalla eri arvioiden mukaan 3-14 miljoonaa ukrainalaista. Tuon kauhistuttavan tapahtuman jälkeenkin Ukrainaa on kohdeltu kirkollisessa mielessä muutoinkin kaltoin, eikä Moskova pyynnöistä huolimatta myöntänyt sille autokefaliaa, mikä sitten aiheutti jonkin aikaa locum tenesinä Moskovan patriarkaattiakin johtaneen patriarkka Filaretin eroamisen ja oman kirkon perustamisen.
UOK-KP erosi UOK-MP:stä, koska se ei saanut autokefaliaa ja kirkko perustettiin 1992. Moskovan patriarakaatti julisti patriarkka Filaretin anateemaan, eräänlaiseen kirkolliseen eroon kaikesta kirkon yhteydestä. Patriarkka Filaret johtaa kuitenkin edelleen UOK-KP:tä.
UAOC:n historia liittynee enemmän vallankumoukseen ja sen jälkiseurauksiin, jolloin UAOC perustettiin ja jossain vaiheessa se siirtyi pois Ukrainasta, mutta palasi sittemmin kovastikin heikenneenä takaisin, eikä se enää saavuttanut suurtakaan suosiota.
UAK-KP:llä on 34 hiippakuntaa ja hieman yli 4800 seurakuntaa, UOK-MP:llä vastaavasti 54 hiippakuntaa ja hieman yli 12 000 seurakuntaa sekä UAOC:llä 14 hiippakuntaa ja hieman yli 1000 seurakuntaa. (Lähde: Razumkov Center, Religious Information Service of Ukraine, Department in religious and national affair of the Ministry of Culture of Ukraina)
Ukrainalaisista on sanottu, että noin 72 % kansasta eli noin 30 miljoonaa uskoo Jumalaan ja noin 20 miljoonaa katsoo itsensä ortodoksiksi, ja heistä siis osa (noin 7,5 miljoonaa) ei edes kuulu mihinkään noista kolmesta kirkosta. Tähän tilanteeseen Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti halusi muutoksen: sen mukaan Ukrainan kansalla on oikeus itsenäiseen, Moskovasta riippumattomaan kirkkoon. Taustalla varmasti vaikutti myös Krimin laiton valtaus ja Itä-Ukrainan kapinointi Moskovan piilotetulla ja ei-tunnustamalla johdolla ja sen tuella ja jopa aseilla.
Historiallisilla faktoilla ja tilanteilla on ollut oma vaikutuksensa. Mongolien hyökkäykset edesauttoivat muinaisen Kiova-Rus-valtakunnan tuhoa ja Ukraina jakaantui kahteen osaan Moskovan ja Liettua-Puolan kanssa ja myöhemmin 1400-luvulla Konstantinopolin ollessa vaikeuksissa ottomaanien kanssa ja ns. ”heikossa hapessa”, Moskova irtosi omalla päätöksellään Konstantinopolista, joka myönsi asian vasta saavuttaessa 1500-luvun lopulle, jolloin Konstantinopoli antoi Moskovan kirkolle oikeuden hoitaa tietyin edellytyksin Kiovan metropolikuntaa.
Tämä kirkko on nykyinen Moskovan patriarkaatin Ukrainan autonominen kirkko, jota nykyään johtaa metropoliitta Onufri ja joka kuuluu siis Moskovan jurisdiktioon eli on alisteinen Venäjän kirkolle.
UAOK perustettiin Kiovassa 1921, minkä jälkeen bolševikkihallinto murskasi sen ja kirkko muodostettiin uudestaan maastapaon jälkeen 1990 Ukrainassa ja kirkkoa johtaa nykyisin metropoliitta Makari.
Nyt pitää koko ajan muistaa, että kaikki kolme kirkko noudattavat yhtä ja samaa ortodoksista dogmatiikkaa ja perinteitä. Erot kirkkojen välillä ovat olleet minimaalisia hallintoon ja vaikkapa kirkolliseen muisteluun liittyviä ja tietystikään niillä ei ole ollut ehtoollisyhteyttä. Ne ovat olleet kolme erillistä hallintoyksikköä ja esimerkiksi muualta tullut ortodoksinen turisti ei pystynyt erottamaan, mikä kirkko kuului kenellekin. Se selviää vain kysymällä.
Tätä kirjoitettaessa (16.10.2018) tiedämme, että Ukraina kirkko saa autokefalian, mutta emme tiedä tarkasti, milloin. Ekumeeninen patriarkaatti (EP) on vanhojen asiakirjojen ja päätösten perusteella ottanut Ukrainan alueen jälleen omaksi ortodoksiseksi yksiköksi, josta ainakin aiemmin käytettiin nimitystä Stavropegion. EP mukaan edes 1600-luvulla tuota yksikköä ei luovutettu Moskovalle, joka omin päätöksin se itselleen kanonien vastaisesti hankki. Siksi EP katsoo edelleen omistavan tuon oikeuden hallita tuotakin yksikköä.
Palauttamalla kahdelle Moskovan patriarkaatin skismaattisiksi nimeämille piispoille heidän kirkolliset asemansa, EP pohjusti uuden kirkon syntymistä, joka tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se syntyisi UOK-KP:n ja UAOK:n yhteenliittymästä. Moskova ei varmasti päästä UOK-MP:tä käsistään, mutta on sitten eri asia, kuinka paljon kanssa liikkuu kirkosta toiseen.
Moskovan kirkon kannattajat ovat sitä mieltä, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on harhaoppinen ja päätösten seurauksena kaikki liittyvät UOK-MP:hen. Ukrainan kirkon kannattajat taas vastaavasti ovat luonnollisestikin eri mieltä asioista ja siirtymisistä. Käytetty dialogin kieli on ollut Moskovan puolella väliin lähes ala-arvoista, Konstantinopolin puolella maltillisempaa ja asioita on perusteltu historiallisilla dokumenteilla, joita on tuotu julkisuuteen.
Konstantinopoli käyttää sille alkukirkon jälkeisen ajan ns. ekumeenisissa eli yleisissä kirkolliskokouksissa myönnettyjä privilegioita, etuoikeuksia, joita on aikaisemmin historian saatossa käytetty huomattavasti enemmän kuin nykyään käytetään. Siksi asia tuntuu uusista patriarkaateista, joista osa on syntynyt varsin kyseenalaisin kanonisin keinoin, oudolta. Välistä tuntuu jopa siltä, ettei siellä edes haluta ymmärtää kanoneja. Taustalla on varmasti monia noiden kirkkojen syntyyn vaikuttaneita nationalistisia asioita, koska noiden kirkkojen syntyyn vaikutti Euroopan nationalistinen kiehuminen ja uusien kansakuntien ja sitä myötä paikalliskirkkojen syntyminen molemmin puolin 1900-luvun alkua. Taustalla on varmasti myös jonkin verran historiallista taakkaa Neuvostovallan ajoilta, jolloin moni maa oli melko suuresti taloudellisesti ja aatteellisesti sidoksissa kommunistiseen Neuvostoliittoon, sen ajatusmaailmaan ja sitä kautta sen edustamaan kirkkopolitiikkaan. Neuvostoliiton ajattelun mukaan kirkko ei saanut tehdä itse päätöksiä, vaan kaikki suodatettiin valtion kautta. Missä määrin tuohon ajattelukantaan on nyky-Venäjällä palattu, lienee arvailujen ja erilaisten mielipiteiden varassa.
Mielenkiintoiseksi ja samalla melko ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että tästäkin vaikkapa Ukrainan asiasta olisi voitu keskustella äskettäin Kreetalla kokoontuneessa Pyhässä ja suuressa synodissa, jonka valmisteluun myös Venäjän kirkko osallistui, mutta joka sitten vetäytyi kokouksesta melko vähäpätöisten, enemmän kirkko- ja valtapoliittisin syin. Samalla Venäjä sai aikaan sen, että Ukrainan asia vedettiin pois kokouksen asialistalta.
Nyttemmin joku paikalliskirkoista ilmeisen yhteistyössä Venäjän kanssa olisi halunnut kokoontua uuteen suureen synodiin keskustelemaan tuosta asiasta, joka jätettiin pois asialistalta ja josta he eivät saapuneet kokoukseen keskustelemaan. Venäjän kirkko on sittemmin aivan äskettäin tehnyt yrityksen pitää ilmeisesti Valko-Venäjällä Minskissä uusi synodi Konstantinopolin päätösten vuoksi.
Mielenkiintoista on nyt nähdä, miten muut paikalliskirkot asioihin reagoivat. Oletettavasti ns. vanhat patriarkaatit ja autokefaliat, joiden juuret ovat Jerusalemissa ja Lähi-idässä sekä bysanttilaisessa kulttuurissa pysyvät jollain tavalla ”ruodussa”. Miten asiaan suhtautuvat ns. uudet jossain määrin slaavilaiseen kulttuuriin perustuvat patriarkaatit, onkin sitten suurempi arvoitus, mutta rehellisesti sanottuna, mikäli paikalliskirkot hajottavat tällaisella syyllä koko ortodoksisen kirkon, se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta. Tällä hetkellä vain Serbian kirkko on antanut suurimman tukensa Moskovalle pitkälti omista sisäpoliittisista kirkollisista syistä (Makedonian kirkko) johtuen.
Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän valtiolliset aggressiivisiksi koetut toimet maailmalla heikentävät myös Moskovan patriarkaatin asemaa ja uskottavuutta ja se koetaan monella taholla joko heikoksi tai ohjailtavaksi yksiköksi, jolla ei loppupelissä ole paljoakaan sanottavaa.
Miten kehittyykään tämä asia, johon on nyt ottanut kantaa myös Venäjän presidentti Vladimir Putin kutsumalla koolle kansallisen turvallisuus- ja puolustusneuvoston ylimääräisen kokouksen keskustelemaan Ukrainan kirkon tilanteesta. Taustalla on pelko, että Ukrainaan ei tule ”venäläistä kirkkoa”, vaan ukrainalainen kirkko.
Suuri kriisi on joka tapauksessa edessä ja tulokset selviävät joko piakkoin tai sitten, jos historiasta etsii kiinnekohtia, muutaman sadan vuoden kuluttua. Todennäköisesti muut paikalliskirkot säilyttävät suhteensa lähes normaaleina Konstantinopolin kanssa ja se aiheuttaa samalla oma efektinsä Venäjän kirkolle. Mitään suuren skisman kaltaista ei ole ilmassa Venäjän väitteistä huolimatta ja kuten uskontotieteilijä Vjatcheslav Horshkov on Moskovan patriarkaatista ja Venäjästä sanonut:
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Ns. Kiovan patriarkaatin (UOK-KP) päämies, Kiovan patriarkka Filaret oli toinen ja Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) päämies, metropoliitta Makari toinen. Tällä todennäköisesti pohjustettiin tulevan uuden Ukrainan ortodoksisen kirkon perustuksia.
Maan kolmas ortodoksinen kirkko – ainoa, jonka muut paikalliskirkot ovat tunnustaneet kanoniseksi kirkoksi – Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksinen kirkko (UOK-MP), ei ole hyväksynyt tehtyjä ratkaisuja ja ko. kirkon ”venäläinen päähallinto” Moskovan patriarkaatti on ilmoittanut yksipuolisesti ehtoollisyhteyden katkaisemisesta Konstantinopolin kanssa.
Eräiden melko luotettavien tietojen mukaan suurin näistä kolmesta kirkosta on UOK-KP, jossa on noin 8,7 miljoonaa jäsentä (12,8 % kansasta). Toiseksi suurin on UOK-MP 3,8 miljoonalla jäsenellään. UAOK on selvästi pienin, sillä jäseniä on vain noin 80 000, mutta yhdessä UOK-KP:n kanssa ne edelleen ovat selvästi suurin ortodoksinen kirkko Ukrainassa, joiden jäsenillä ei tähän saakka ole ollut ns. kanonista asemaa maassaan. He ovat siis olleet eräässä mielessä kirkollista paarialuokkaa, jota muut ortodoksiset kirkot eivät ole omakseen tunnustaneet.
Taustalla on monenlaisia syitä, miksi näin on tapahtunut ja yhdeksi merkittäväksi syyksi voinee sanoa entisen Neuvostoliiton ja sen toimeenpaneman kirkollisen käytännön, johon pahimmillaan kuului massiivinen joukkomurha, Holodomor, jossa vuosina 1932-33 tapettiin nälkään tai muulla tavalla eri arvioiden mukaan 3-14 miljoonaa ukrainalaista. Tuon kauhistuttavan tapahtuman jälkeenkin Ukrainaa on kohdeltu kirkollisessa mielessä muutoinkin kaltoin, eikä Moskova pyynnöistä huolimatta myöntänyt sille autokefaliaa, mikä sitten aiheutti jonkin aikaa locum tenesinä Moskovan patriarkaattiakin johtaneen patriarkka Filaretin eroamisen ja oman kirkon perustamisen.
UOK-KP erosi UOK-MP:stä, koska se ei saanut autokefaliaa ja kirkko perustettiin 1992. Moskovan patriarakaatti julisti patriarkka Filaretin anateemaan, eräänlaiseen kirkolliseen eroon kaikesta kirkon yhteydestä. Patriarkka Filaret johtaa kuitenkin edelleen UOK-KP:tä.
UAOC:n historia liittynee enemmän vallankumoukseen ja sen jälkiseurauksiin, jolloin UAOC perustettiin ja jossain vaiheessa se siirtyi pois Ukrainasta, mutta palasi sittemmin kovastikin heikenneenä takaisin, eikä se enää saavuttanut suurtakaan suosiota.
UAK-KP:llä on 34 hiippakuntaa ja hieman yli 4800 seurakuntaa, UOK-MP:llä vastaavasti 54 hiippakuntaa ja hieman yli 12 000 seurakuntaa sekä UAOC:llä 14 hiippakuntaa ja hieman yli 1000 seurakuntaa. (Lähde: Razumkov Center, Religious Information Service of Ukraine, Department in religious and national affair of the Ministry of Culture of Ukraina)
Ukrainalaisista on sanottu, että noin 72 % kansasta eli noin 30 miljoonaa uskoo Jumalaan ja noin 20 miljoonaa katsoo itsensä ortodoksiksi, ja heistä siis osa (noin 7,5 miljoonaa) ei edes kuulu mihinkään noista kolmesta kirkosta. Tähän tilanteeseen Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti halusi muutoksen: sen mukaan Ukrainan kansalla on oikeus itsenäiseen, Moskovasta riippumattomaan kirkkoon. Taustalla varmasti vaikutti myös Krimin laiton valtaus ja Itä-Ukrainan kapinointi Moskovan piilotetulla ja ei-tunnustamalla johdolla ja sen tuella ja jopa aseilla.
Historiallisilla faktoilla ja tilanteilla on ollut oma vaikutuksensa. Mongolien hyökkäykset edesauttoivat muinaisen Kiova-Rus-valtakunnan tuhoa ja Ukraina jakaantui kahteen osaan Moskovan ja Liettua-Puolan kanssa ja myöhemmin 1400-luvulla Konstantinopolin ollessa vaikeuksissa ottomaanien kanssa ja ns. ”heikossa hapessa”, Moskova irtosi omalla päätöksellään Konstantinopolista, joka myönsi asian vasta saavuttaessa 1500-luvun lopulle, jolloin Konstantinopoli antoi Moskovan kirkolle oikeuden hoitaa tietyin edellytyksin Kiovan metropolikuntaa.
Tämä kirkko on nykyinen Moskovan patriarkaatin Ukrainan autonominen kirkko, jota nykyään johtaa metropoliitta Onufri ja joka kuuluu siis Moskovan jurisdiktioon eli on alisteinen Venäjän kirkolle.
UAOK perustettiin Kiovassa 1921, minkä jälkeen bolševikkihallinto murskasi sen ja kirkko muodostettiin uudestaan maastapaon jälkeen 1990 Ukrainassa ja kirkkoa johtaa nykyisin metropoliitta Makari.
Nyt pitää koko ajan muistaa, että kaikki kolme kirkko noudattavat yhtä ja samaa ortodoksista dogmatiikkaa ja perinteitä. Erot kirkkojen välillä ovat olleet minimaalisia hallintoon ja vaikkapa kirkolliseen muisteluun liittyviä ja tietystikään niillä ei ole ollut ehtoollisyhteyttä. Ne ovat olleet kolme erillistä hallintoyksikköä ja esimerkiksi muualta tullut ortodoksinen turisti ei pystynyt erottamaan, mikä kirkko kuului kenellekin. Se selviää vain kysymällä.
Tätä kirjoitettaessa (16.10.2018) tiedämme, että Ukraina kirkko saa autokefalian, mutta emme tiedä tarkasti, milloin. Ekumeeninen patriarkaatti (EP) on vanhojen asiakirjojen ja päätösten perusteella ottanut Ukrainan alueen jälleen omaksi ortodoksiseksi yksiköksi, josta ainakin aiemmin käytettiin nimitystä Stavropegion. EP mukaan edes 1600-luvulla tuota yksikköä ei luovutettu Moskovalle, joka omin päätöksin se itselleen kanonien vastaisesti hankki. Siksi EP katsoo edelleen omistavan tuon oikeuden hallita tuotakin yksikköä.
Palauttamalla kahdelle Moskovan patriarkaatin skismaattisiksi nimeämille piispoille heidän kirkolliset asemansa, EP pohjusti uuden kirkon syntymistä, joka tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se syntyisi UOK-KP:n ja UAOK:n yhteenliittymästä. Moskova ei varmasti päästä UOK-MP:tä käsistään, mutta on sitten eri asia, kuinka paljon kanssa liikkuu kirkosta toiseen.
Moskovan kirkon kannattajat ovat sitä mieltä, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on harhaoppinen ja päätösten seurauksena kaikki liittyvät UOK-MP:hen. Ukrainan kirkon kannattajat taas vastaavasti ovat luonnollisestikin eri mieltä asioista ja siirtymisistä. Käytetty dialogin kieli on ollut Moskovan puolella väliin lähes ala-arvoista, Konstantinopolin puolella maltillisempaa ja asioita on perusteltu historiallisilla dokumenteilla, joita on tuotu julkisuuteen.
Konstantinopoli käyttää sille alkukirkon jälkeisen ajan ns. ekumeenisissa eli yleisissä kirkolliskokouksissa myönnettyjä privilegioita, etuoikeuksia, joita on aikaisemmin historian saatossa käytetty huomattavasti enemmän kuin nykyään käytetään. Siksi asia tuntuu uusista patriarkaateista, joista osa on syntynyt varsin kyseenalaisin kanonisin keinoin, oudolta. Välistä tuntuu jopa siltä, ettei siellä edes haluta ymmärtää kanoneja. Taustalla on varmasti monia noiden kirkkojen syntyyn vaikuttaneita nationalistisia asioita, koska noiden kirkkojen syntyyn vaikutti Euroopan nationalistinen kiehuminen ja uusien kansakuntien ja sitä myötä paikalliskirkkojen syntyminen molemmin puolin 1900-luvun alkua. Taustalla on varmasti myös jonkin verran historiallista taakkaa Neuvostovallan ajoilta, jolloin moni maa oli melko suuresti taloudellisesti ja aatteellisesti sidoksissa kommunistiseen Neuvostoliittoon, sen ajatusmaailmaan ja sitä kautta sen edustamaan kirkkopolitiikkaan. Neuvostoliiton ajattelun mukaan kirkko ei saanut tehdä itse päätöksiä, vaan kaikki suodatettiin valtion kautta. Missä määrin tuohon ajattelukantaan on nyky-Venäjällä palattu, lienee arvailujen ja erilaisten mielipiteiden varassa.
Mielenkiintoiseksi ja samalla melko ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että tästäkin vaikkapa Ukrainan asiasta olisi voitu keskustella äskettäin Kreetalla kokoontuneessa Pyhässä ja suuressa synodissa, jonka valmisteluun myös Venäjän kirkko osallistui, mutta joka sitten vetäytyi kokouksesta melko vähäpätöisten, enemmän kirkko- ja valtapoliittisin syin. Samalla Venäjä sai aikaan sen, että Ukrainan asia vedettiin pois kokouksen asialistalta.
Nyttemmin joku paikalliskirkoista ilmeisen yhteistyössä Venäjän kanssa olisi halunnut kokoontua uuteen suureen synodiin keskustelemaan tuosta asiasta, joka jätettiin pois asialistalta ja josta he eivät saapuneet kokoukseen keskustelemaan. Venäjän kirkko on sittemmin aivan äskettäin tehnyt yrityksen pitää ilmeisesti Valko-Venäjällä Minskissä uusi synodi Konstantinopolin päätösten vuoksi.
Mielenkiintoista on nyt nähdä, miten muut paikalliskirkot asioihin reagoivat. Oletettavasti ns. vanhat patriarkaatit ja autokefaliat, joiden juuret ovat Jerusalemissa ja Lähi-idässä sekä bysanttilaisessa kulttuurissa pysyvät jollain tavalla ”ruodussa”. Miten asiaan suhtautuvat ns. uudet jossain määrin slaavilaiseen kulttuuriin perustuvat patriarkaatit, onkin sitten suurempi arvoitus, mutta rehellisesti sanottuna, mikäli paikalliskirkot hajottavat tällaisella syyllä koko ortodoksisen kirkon, se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta. Tällä hetkellä vain Serbian kirkko on antanut suurimman tukensa Moskovalle pitkälti omista sisäpoliittisista kirkollisista syistä (Makedonian kirkko) johtuen.
Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän valtiolliset aggressiivisiksi koetut toimet maailmalla heikentävät myös Moskovan patriarkaatin asemaa ja uskottavuutta ja se koetaan monella taholla joko heikoksi tai ohjailtavaksi yksiköksi, jolla ei loppupelissä ole paljoakaan sanottavaa.
Miten kehittyykään tämä asia, johon on nyt ottanut kantaa myös Venäjän presidentti Vladimir Putin kutsumalla koolle kansallisen turvallisuus- ja puolustusneuvoston ylimääräisen kokouksen keskustelemaan Ukrainan kirkon tilanteesta. Taustalla on pelko, että Ukrainaan ei tule ”venäläistä kirkkoa”, vaan ukrainalainen kirkko.
Suuri kriisi on joka tapauksessa edessä ja tulokset selviävät joko piakkoin tai sitten, jos historiasta etsii kiinnekohtia, muutaman sadan vuoden kuluttua. Todennäköisesti muut paikalliskirkot säilyttävät suhteensa lähes normaaleina Konstantinopolin kanssa ja se aiheuttaa samalla oma efektinsä Venäjän kirkolle. Mitään suuren skisman kaltaista ei ole ilmassa Venäjän väitteistä huolimatta ja kuten uskontotieteilijä Vjatcheslav Horshkov on Moskovan patriarkaatista ja Venäjästä sanonut:
"Viime aikoina he eivät ole antaneet teologisia argumentteja Konstantinopolin tekoja vastaan. Jos he joutuvat skismaan, he marginalisoivat itsensä. Katsotaan, kuinka kauan he kestävät. Mitään "suurinta skismaa sitten vuoden 1054" ei ole ja vertaus on riittämätön. Moskova yrittää osoittaa, että se on ortodoksinen maa, mutta todellisuudessa se ei ole. Hengellisyys on konkreettinen asia, jota voidaan mitata. Sitä on ennen kaikkea ihmisten keskinäisen rakkauden mittarit. Ja kaikki tietävät, miten Moskova kohtelee ihmisarvoa."
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti