Alan olla jo se ikäinen, että tuollaisenkin kommentin voin kuulla tai ainakin moni saattaa ehkä niin ajatella minut harmaassa, liian pitkässä parrassani nähdessään tai joskus jopa toimiessani kanssani. Sellainen alan pikku hiljaa toki ollakin ja päivä päivältä ilmeisen höppänempi.
Omalla tavallaan hauskoja tapahtumia tuossa mielessä ovat olleet mm. erilaiset nykyaikaisten vempaimien ostotapahtumat, jossa toisena osapuolena – myyjänä siis – on usein nuori nörtti tai ainakin osaavaksi itsensä tunteva ja katsova. Osaavia he ovat – epäilemättä – oma vunukkani, iältään noin kymmenenvuotias, lupasi opettaa minulle, miten 360-kuva saadaan YouTubeen. Ymmärrän silti toki niitäkin, jotka nyt tämän luettuaan sanovat, mikä vunukka, mikä 360 ja mikä Tube. Mutta aina en välttämättä ymmärrä niitä nörttimyyjiä, jotka alkavat selittää jotain tietoteknistä asiaa olettaen, etten tiedä asiasta yhtään mitään. Ja toisinaan sillä verukkeella yrittävät sitten jopa myydä minulle melkein mitä moskaa tahansa tai ainakin sellaista, mitä en missään nimessä tarvitse.
Itse olen touhunnut tavalla jos toisella tietokoneiden kanssa noin reilut kolmisenkymmentä vuotta. Ensioppini sain joskus 80-90-luvuilla ns. lerppukoneelle silloin varmaan 12-13-vuotiaalta oppilaalta nimeltään Ville, joka nyt huitelee maailmalla – viimeksi kuulin hänen työskentelevän Cayman-saarilla – hän on nyt tekniikan tohtori. Ei siis ihan kuka tahansa "opettaja" ollutkaan.
Sittemmin opettelin itsekin ohjelmoimaan alkuun html-kielellä, jolla silloin tehtiin nettisivuja. Opin, ja siinä ohessa omat pikkupoikanikin kotona opettelivat sen. Kohtaloa tai ei, toinen on nykyään media-alalla toinen IT-alalla ja – tosin täydennettynä monilla muilla moderneimmilla tiedoilla – käyttävät noita oppimiaan tietoja nykyään omassa työssään. Itse jäin heistä melko pian alkusuoralla jälkeen, vaikka toki yrittelin jonkin aikaa pyristellä javascripitin ja muiden silloisten kummallisuuksien maailmassa. Mutta onneksi tekniikka sitten kehittyi siihen suuntaan, että kone teki jo paljon itsekin, eikä tarvinnut kaikkea ohjelmointia osatakaan. Kunhan hahmotti kokonaisuuden.
Siksi katson, että nytkin vielä tällaisena iäkkäänä – vanhana höppänänä – osaa kyllä vielä hieman, vaikka ilmiselvästi ainakin toisesta laidasta alkaa jo tietoa tippua pois muistista. Tai ainakin ihmisten nimiä tippuu vauhdilla, kenties muutakin siinä samalla menee. Mutta onni on siinä, että kohdatessani sellaisen tilanteen, jota en ymmärrä tai josta en selviä, minulla ovat poikani. Soittamalla tai käymällä he hellästi opastaen – ”kuulehan isäpappa, homma on noin” – selittävät asiaa minulle, jolloin ainakin yritän siinä nyökätä edes hieman oikeissa paikoissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu, se nyökkääminenkään.
Olen samalla huomannut, että tätä omaa vanhenemisprosessia edesauttaa vahvasti sekin, että ympärillä olevat kaveritkin alkavat vanheta. Ja mikä kummallisinta, heissä sen huomaa heti, kun taas minä en ilmiselvästi vanhene ihan tuolla tavalla ja noin nopeasti. 😊 Tässä vanhenemisen seuraamisessa nykyaikainen some – tämä ihmeellinen sosiaalinen media – on oiva väline. Se melko pettämättömästi osoittaa – ainakin meille muille – että joku ihminen, Facebook-kaveri, vanhenee, kuka milläkin tavalla. Ja moni meistä kertoo ja näyttää sen selkeästi ja yksityiskohtaisesti netissä. Monesti haluamattaan tai ainakaan ilmeisesti tarkoittamatta sitä.
Tässäkin some-vanhenemisessa on monenlaisia asteita niin kvaliteetissa kuin kvantiteetissa. Jotkut peittävät sen tarkoituksella, jotkut eivät osaa peittää edes tarkoituksella. Joskus on lähes tuskallista seurata jonkun vanhenemista ja ajatella, mitenkähän minä aikanaan selviän itse tuosta samasta vaiheesta.
Itselläni on kuitenkin – kuten tässä joku aika sitten siitä kirjoitin – ainakin mahdollisuus ladata vanhenemispattereita käymällä vunukoitteni, lapsenlapsieni, luona. Tosin sekin alkaa oman köpsyyden, kömpelyyden ja kompuroinnin vuoksi selvästi vähetä, sillä vanhalle miehelle ei ole enää helppoa lähteä kylään, nukkua vieraassa sängyssä, kiivetä rappusia monta kerrosta ja elää toisten aikataulujen mukaan sekä mikä pahinta, jättää päikkärit ottamatta.
Tähän vanhenemiseen kun kuuluu kai sitten ihan luonnollisena osana ne hemmetin erilaiset sairaudet ja vaivat, joita alkaa päivä päivältä olla yhä enemmän ja enemmän. Itse olen pettyneenä saanut huomata viime aikoina, että joudun muuttamaan omia matkasuunnitelmiani jo liian usein vaivojeni vuoksi. Onhan se toki samalla oiva tekosyy, jos ei huvita lähteä. Sanoo vain, ettei jaksa ja täydestä menee – itsellekin. Mutta usein kuitenkin taustalla ovat ihan oikeat syyt, vanhuus ja väsymys. Kun tai jos matkaan sitten lähtee, alkaa hygienia-, lääke- ja hoitokassin suuruus olla kohta samanmoinen kuin vaatteiden osuus matkalaukussa.
Mutta eteenpäin mennään niin kuin se kuuluisa mummo lumessa, niin kauan kuin se on fyysisesti ja psyykkisesti mahdollista. Joskus hitaammin, usein liikaten, huohottaen, hikoillen ja silloin tällöin leväten, kun siihen tarjoutuu oiva mahdollisuus. Ja mikä mukavinta, kun lähden, huomaan silloin kuitenkin virkistyväni ja kivut ja vaivat ovat taka-alalla – ainakin matkan ajan.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Omalla tavallaan hauskoja tapahtumia tuossa mielessä ovat olleet mm. erilaiset nykyaikaisten vempaimien ostotapahtumat, jossa toisena osapuolena – myyjänä siis – on usein nuori nörtti tai ainakin osaavaksi itsensä tunteva ja katsova. Osaavia he ovat – epäilemättä – oma vunukkani, iältään noin kymmenenvuotias, lupasi opettaa minulle, miten 360-kuva saadaan YouTubeen. Ymmärrän silti toki niitäkin, jotka nyt tämän luettuaan sanovat, mikä vunukka, mikä 360 ja mikä Tube. Mutta aina en välttämättä ymmärrä niitä nörttimyyjiä, jotka alkavat selittää jotain tietoteknistä asiaa olettaen, etten tiedä asiasta yhtään mitään. Ja toisinaan sillä verukkeella yrittävät sitten jopa myydä minulle melkein mitä moskaa tahansa tai ainakin sellaista, mitä en missään nimessä tarvitse.
Itse olen touhunnut tavalla jos toisella tietokoneiden kanssa noin reilut kolmisenkymmentä vuotta. Ensioppini sain joskus 80-90-luvuilla ns. lerppukoneelle silloin varmaan 12-13-vuotiaalta oppilaalta nimeltään Ville, joka nyt huitelee maailmalla – viimeksi kuulin hänen työskentelevän Cayman-saarilla – hän on nyt tekniikan tohtori. Ei siis ihan kuka tahansa "opettaja" ollutkaan.
Sittemmin opettelin itsekin ohjelmoimaan alkuun html-kielellä, jolla silloin tehtiin nettisivuja. Opin, ja siinä ohessa omat pikkupoikanikin kotona opettelivat sen. Kohtaloa tai ei, toinen on nykyään media-alalla toinen IT-alalla ja – tosin täydennettynä monilla muilla moderneimmilla tiedoilla – käyttävät noita oppimiaan tietoja nykyään omassa työssään. Itse jäin heistä melko pian alkusuoralla jälkeen, vaikka toki yrittelin jonkin aikaa pyristellä javascripitin ja muiden silloisten kummallisuuksien maailmassa. Mutta onneksi tekniikka sitten kehittyi siihen suuntaan, että kone teki jo paljon itsekin, eikä tarvinnut kaikkea ohjelmointia osatakaan. Kunhan hahmotti kokonaisuuden.
Siksi katson, että nytkin vielä tällaisena iäkkäänä – vanhana höppänänä – osaa kyllä vielä hieman, vaikka ilmiselvästi ainakin toisesta laidasta alkaa jo tietoa tippua pois muistista. Tai ainakin ihmisten nimiä tippuu vauhdilla, kenties muutakin siinä samalla menee. Mutta onni on siinä, että kohdatessani sellaisen tilanteen, jota en ymmärrä tai josta en selviä, minulla ovat poikani. Soittamalla tai käymällä he hellästi opastaen – ”kuulehan isäpappa, homma on noin” – selittävät asiaa minulle, jolloin ainakin yritän siinä nyökätä edes hieman oikeissa paikoissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu, se nyökkääminenkään.
Olen samalla huomannut, että tätä omaa vanhenemisprosessia edesauttaa vahvasti sekin, että ympärillä olevat kaveritkin alkavat vanheta. Ja mikä kummallisinta, heissä sen huomaa heti, kun taas minä en ilmiselvästi vanhene ihan tuolla tavalla ja noin nopeasti. 😊 Tässä vanhenemisen seuraamisessa nykyaikainen some – tämä ihmeellinen sosiaalinen media – on oiva väline. Se melko pettämättömästi osoittaa – ainakin meille muille – että joku ihminen, Facebook-kaveri, vanhenee, kuka milläkin tavalla. Ja moni meistä kertoo ja näyttää sen selkeästi ja yksityiskohtaisesti netissä. Monesti haluamattaan tai ainakaan ilmeisesti tarkoittamatta sitä.
Tässäkin some-vanhenemisessa on monenlaisia asteita niin kvaliteetissa kuin kvantiteetissa. Jotkut peittävät sen tarkoituksella, jotkut eivät osaa peittää edes tarkoituksella. Joskus on lähes tuskallista seurata jonkun vanhenemista ja ajatella, mitenkähän minä aikanaan selviän itse tuosta samasta vaiheesta.
Itselläni on kuitenkin – kuten tässä joku aika sitten siitä kirjoitin – ainakin mahdollisuus ladata vanhenemispattereita käymällä vunukoitteni, lapsenlapsieni, luona. Tosin sekin alkaa oman köpsyyden, kömpelyyden ja kompuroinnin vuoksi selvästi vähetä, sillä vanhalle miehelle ei ole enää helppoa lähteä kylään, nukkua vieraassa sängyssä, kiivetä rappusia monta kerrosta ja elää toisten aikataulujen mukaan sekä mikä pahinta, jättää päikkärit ottamatta.
Tähän vanhenemiseen kun kuuluu kai sitten ihan luonnollisena osana ne hemmetin erilaiset sairaudet ja vaivat, joita alkaa päivä päivältä olla yhä enemmän ja enemmän. Itse olen pettyneenä saanut huomata viime aikoina, että joudun muuttamaan omia matkasuunnitelmiani jo liian usein vaivojeni vuoksi. Onhan se toki samalla oiva tekosyy, jos ei huvita lähteä. Sanoo vain, ettei jaksa ja täydestä menee – itsellekin. Mutta usein kuitenkin taustalla ovat ihan oikeat syyt, vanhuus ja väsymys. Kun tai jos matkaan sitten lähtee, alkaa hygienia-, lääke- ja hoitokassin suuruus olla kohta samanmoinen kuin vaatteiden osuus matkalaukussa.
Mutta eteenpäin mennään niin kuin se kuuluisa mummo lumessa, niin kauan kuin se on fyysisesti ja psyykkisesti mahdollista. Joskus hitaammin, usein liikaten, huohottaen, hikoillen ja silloin tällöin leväten, kun siihen tarjoutuu oiva mahdollisuus. Ja mikä mukavinta, kun lähden, huomaan silloin kuitenkin virkistyväni ja kivut ja vaivat ovat taka-alalla – ainakin matkan ajan.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti