Mitenkähän ihmiset oikein selvisivät ennen somea? Miten he käsittelivät raivoa ja vihaa? Puolisoaan ja lapsia hakkaamallako? Oliko aikaisemmin ollenkaan tuollaisia sarjatappajia ja muita hörhöjä? Haaveilenko vain mukavasta ”muinaisuudesta”? Oliko mennyt aika ollenkaan totta?
Julkisuudessa oli joitakin aikoja sitten uutinen siitä, että hallitus puuhasi lakia, joka ainakin median mukaan heikentäisi työntekijän oikeuksia. En sitten loppujen lopuksi lukenut uutista sen suuremmin enkä tiedä, kerrottiinko siinä samalla, että tekeekö lakimuutos toteutuessaan mahdollisesti joitain päinvastaista. Eli vähentääkö se työelämästä vaikkapa jotain sellaista, joka aikaisemmin on ollut melkein ”laitonta” tai ainakin sopimatonta toimintaa toiselle osapuolelle, työnanjajille, yrittäjille, liikelaitoksille, firmoille, toiselta osapuolelta, työntekijöiltä.
Somesta on tullut nykyihmiselle höyryjen päästelykanava. Kun joku luottamusmies kirjoittaa tuon em. lain uutisoinnista kertovan viestin yhteydessä olevansa raivon partaalla ja ihmettelevänsä, miten tällainen on mahdollista oikeusvaltiossa, pohtiiko hän ihan oikeasti samaa esimerkiksi oman ammattiliittonsa toteuttaman laittoman lakon aikana tai silloin, kun lakkoillaan vastoin työehtosoimuksia poliittisista syistä – ei siis palkkauksellisista tai työehtoihin liittyvistä syistä, mitkä ovat ammattiliittojen ja luottamusmiesten työsarkaa.
Politikointi on puolueitten aluetta, ei ammattiliittojen. Olen itse toiminut ammattiliitossa aktiivisesti vuosikausia ollessani aikanaan työelämässä. Olin myös pääluottamusmiehenä vuosikausia ja kuuluin vuosia ammattiliittoni valtuustoon ja edustajainkokoukseen. En missään vaiheessa kuvitellut ryhtyväni tekemään siellä puoluepolitiikkaa. Syykin oli ilmeisen selvä: en kuulunut, enkä kuulu vieläkään mihinkään puolueeseen ja tietysti siksi, ettei se mielestäni kuulu ammattiliiton ”toimenkuvaan”.
Joillakin sektoreilla puoluepolitiikka on ammattiliitoissa melko sitkeästi kiinni kaikessa. Muistan aikoja, jolloin ammattitaitoinen osaajakaan ei pärjännyt töissä eräillä ammattialoilla, ellei kuulunut tiettyyn ammattiliittoon ja siinä ohessa mahdollisesti joko johonkin tiettyyn puolueeseen tai ainakin jotenkin osoittanut sympatiseeraavan sitä. Olipa oma maailmankatsomus tai puoliuekanta sitten oikeasti ihan mitä tahansa.
Pari puoluetta jakoi ammattiliittojen valtuusto- ja muut päättäjäpaikat täysin riippumatta siitä, millainen oikeasti oli liiton jäsenten poliittinen jakautuminen tai kuuluiko suuri osa edes mihinkään puolueeseen. Liittoa hallittiin tältä osin eräänlaisella pelolla. Jos et sopeudu ja sympatiseeraa, joudut poliittisesti aktiivien työntekijöiden hampaisiin, syrjityksi ja pahimmillaan asenteesi johtaa muiden lakkoiluun ja tuon syyttömän potkuihin. Tuollaiset paikat, liitot, olivat – ja kenties vieläkin jotkut ovat – jonkilaisia "pikku-neuvostoliittoja" nomenklatuureineen ja kulakkeineen, johtavine elitin jäsenineen ja kaiken maksavine työmuurahaisineen.
Rahaa ammattiliitot käyttivät silloin ja näemmä käyttävät yhä oman eliitin rellestämisen ohessa puoluepoliittiseen lobbaamiseen. Mutta vain joillekin puolueille, ei kaikille. Eikä tuo puoluejakautuma riipu jäsenistön puoluejakautumasta, vaan liiton historiasta ja vallassa olevien omaa etuaan tavoittelevien eliittiedustajien mielipiteistä ja puoluekannasta, jolla useinkaan ei silti ollut minkäänlaista todellista liittymäpintaa henkilön oikeassa elämässä, ainoastaan agitatiivisissa puheissa.
Tuollaisia ajatuksia nousi mieleeni, kun lueskelin uutisia netistä. Samalla huomasin uutisen, jossa kerrottiin erään ammattiliiton syytäneen rahaa Eduskuntaan erään puolueen jäsenille, jotta he tekisivät välikysymyksen raideliikenteestä. Myönnän kyllä, että asiaa hoitava ministeri toimii ajoittain kuin norsu porsliinikaupassa, mutta silti hän ainakin toisinaan on myös ihan oikealla asialla. Kun leima on lyöty otsaa, hän ei vain sitten voi toimia koskaan oikein tämän päivän vinoutuneessa poliittisessa Suomessa. Kaikki hänen ehdottamansa on silloin aina p*****stä ja juuri tällaiset "raivostuneet luottamusmiehet" politikoidessaan huutavat asiaa kurkku suorana. Asiathan saattavat oikeilla päätöksillä muuttua, kehittyä, parantua ja nämä huutajat menettävät samalla siinä rytäkässä jotain etujaan ja valtaa, jonka ovat neuvostoajan oppien mukaisesti vääryydellä ottaneet. Eihän näin saa tehdä, eihän!
Jos politikointi on mennyt tuollaiseksi syyttelyksi ja muiden virheiden etsimiseksi, eikä omien kehittämis- tai parannusehdotusten eteenpäin viemiseksi, olen tyytyväinen, etten ole siinä mukana, enkä edes halua siihen mukaan. Saa nähdä, milloin menneisyyteen nojaava ammattiyhdistysmafia huomaa sen tosiasian, että näin ajattelevia alkaa olla jo muitakin, ei vain meitä eläkeläisiä, vaan myös laajalti työssä olevia. Tunnen useita, jotka eivät enää kuulu omiin ammattiliittoihinsa. He hoitavat sen ikävän mahdollisen työttömäksi joutumisen pelon, joka kaikesta huolimatta on aina esillä, nykyisin jopa joillakin aloilla entistä enemmän, yleisen työttömyyskassan kautta, ei oman ammattiliittonsa kassan kautta. Ja syynä ei ole raha, vaan politikointi, epärehellinen suhtautuminen jäsenkuntaan ja aivan väärien asioiden ajaminen lakkoilemalla ja suuri näköalattomuus tulevaisuuden ammattiyhdistystoiminnasta ja edunvalvonnasta.
Kun katson asiaa nykyisen somen sivuilla, se näkyy vahvasti mielestäni myös siellä. Osa porukoista, jotka kirjoittelevat noita raivo- tai vihaviestejä, ovat niitä, jotka riippuvat vielä kaksin käsin vanhassa. Silloin kun äly ja kyky ei riitä enempään, asioita hoidetaan huutamalla ja räyhäämällä.Yrittävät epätoivoisesti käyttää vanhoja konsteja uudessa maailmassa. He ovat vähemmistö, mutta valitettavan äänekäs vähemmistö ja some on väline, jossa vahvat ja äänekkäät jylläävät ja heikot ja hiljaiset seuraavat.
Kuten muutama ilta sitten joku asiantuntija lausui somesta jotenkin siihen suuntaan, että somessa toistuvasti esille tuotu asia muuttuu jossain vaiheessa todeksi, vaikka olisi miten valhetta tahansa. Paikan ottavat vaihtoehtoinen totuus, vaihtoehtoiset faktat (alternative facts), joita amerikkalaisen presidentin tukijoukot jo viljelevät ja ne ovat laajalti saavuttaneet jo kotomaammekin.
Samalla, kun kauhistelemme oman rauhannobelistimme ohessa amerikkalaisten valtiollisten päättäjien amatöörisyyttä, diplomatian osaamattomuutta ja härskiyttä, sorrumme joiltain osin, kuten vaikka ammattiliitoissa, omassa maassamme samaan, mutta emme huomaa, että – Hups! – keisareilla ei olekaan (v)aatteita.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Julkisuudessa oli joitakin aikoja sitten uutinen siitä, että hallitus puuhasi lakia, joka ainakin median mukaan heikentäisi työntekijän oikeuksia. En sitten loppujen lopuksi lukenut uutista sen suuremmin enkä tiedä, kerrottiinko siinä samalla, että tekeekö lakimuutos toteutuessaan mahdollisesti joitain päinvastaista. Eli vähentääkö se työelämästä vaikkapa jotain sellaista, joka aikaisemmin on ollut melkein ”laitonta” tai ainakin sopimatonta toimintaa toiselle osapuolelle, työnanjajille, yrittäjille, liikelaitoksille, firmoille, toiselta osapuolelta, työntekijöiltä.
Somesta on tullut nykyihmiselle höyryjen päästelykanava. Kun joku luottamusmies kirjoittaa tuon em. lain uutisoinnista kertovan viestin yhteydessä olevansa raivon partaalla ja ihmettelevänsä, miten tällainen on mahdollista oikeusvaltiossa, pohtiiko hän ihan oikeasti samaa esimerkiksi oman ammattiliittonsa toteuttaman laittoman lakon aikana tai silloin, kun lakkoillaan vastoin työehtosoimuksia poliittisista syistä – ei siis palkkauksellisista tai työehtoihin liittyvistä syistä, mitkä ovat ammattiliittojen ja luottamusmiesten työsarkaa.
Politikointi on puolueitten aluetta, ei ammattiliittojen. Olen itse toiminut ammattiliitossa aktiivisesti vuosikausia ollessani aikanaan työelämässä. Olin myös pääluottamusmiehenä vuosikausia ja kuuluin vuosia ammattiliittoni valtuustoon ja edustajainkokoukseen. En missään vaiheessa kuvitellut ryhtyväni tekemään siellä puoluepolitiikkaa. Syykin oli ilmeisen selvä: en kuulunut, enkä kuulu vieläkään mihinkään puolueeseen ja tietysti siksi, ettei se mielestäni kuulu ammattiliiton ”toimenkuvaan”.
Joillakin sektoreilla puoluepolitiikka on ammattiliitoissa melko sitkeästi kiinni kaikessa. Muistan aikoja, jolloin ammattitaitoinen osaajakaan ei pärjännyt töissä eräillä ammattialoilla, ellei kuulunut tiettyyn ammattiliittoon ja siinä ohessa mahdollisesti joko johonkin tiettyyn puolueeseen tai ainakin jotenkin osoittanut sympatiseeraavan sitä. Olipa oma maailmankatsomus tai puoliuekanta sitten oikeasti ihan mitä tahansa.
Pari puoluetta jakoi ammattiliittojen valtuusto- ja muut päättäjäpaikat täysin riippumatta siitä, millainen oikeasti oli liiton jäsenten poliittinen jakautuminen tai kuuluiko suuri osa edes mihinkään puolueeseen. Liittoa hallittiin tältä osin eräänlaisella pelolla. Jos et sopeudu ja sympatiseeraa, joudut poliittisesti aktiivien työntekijöiden hampaisiin, syrjityksi ja pahimmillaan asenteesi johtaa muiden lakkoiluun ja tuon syyttömän potkuihin. Tuollaiset paikat, liitot, olivat – ja kenties vieläkin jotkut ovat – jonkilaisia "pikku-neuvostoliittoja" nomenklatuureineen ja kulakkeineen, johtavine elitin jäsenineen ja kaiken maksavine työmuurahaisineen.
Rahaa ammattiliitot käyttivät silloin ja näemmä käyttävät yhä oman eliitin rellestämisen ohessa puoluepoliittiseen lobbaamiseen. Mutta vain joillekin puolueille, ei kaikille. Eikä tuo puoluejakautuma riipu jäsenistön puoluejakautumasta, vaan liiton historiasta ja vallassa olevien omaa etuaan tavoittelevien eliittiedustajien mielipiteistä ja puoluekannasta, jolla useinkaan ei silti ollut minkäänlaista todellista liittymäpintaa henkilön oikeassa elämässä, ainoastaan agitatiivisissa puheissa.
Tuollaisia ajatuksia nousi mieleeni, kun lueskelin uutisia netistä. Samalla huomasin uutisen, jossa kerrottiin erään ammattiliiton syytäneen rahaa Eduskuntaan erään puolueen jäsenille, jotta he tekisivät välikysymyksen raideliikenteestä. Myönnän kyllä, että asiaa hoitava ministeri toimii ajoittain kuin norsu porsliinikaupassa, mutta silti hän ainakin toisinaan on myös ihan oikealla asialla. Kun leima on lyöty otsaa, hän ei vain sitten voi toimia koskaan oikein tämän päivän vinoutuneessa poliittisessa Suomessa. Kaikki hänen ehdottamansa on silloin aina p*****stä ja juuri tällaiset "raivostuneet luottamusmiehet" politikoidessaan huutavat asiaa kurkku suorana. Asiathan saattavat oikeilla päätöksillä muuttua, kehittyä, parantua ja nämä huutajat menettävät samalla siinä rytäkässä jotain etujaan ja valtaa, jonka ovat neuvostoajan oppien mukaisesti vääryydellä ottaneet. Eihän näin saa tehdä, eihän!
Jos politikointi on mennyt tuollaiseksi syyttelyksi ja muiden virheiden etsimiseksi, eikä omien kehittämis- tai parannusehdotusten eteenpäin viemiseksi, olen tyytyväinen, etten ole siinä mukana, enkä edes halua siihen mukaan. Saa nähdä, milloin menneisyyteen nojaava ammattiyhdistysmafia huomaa sen tosiasian, että näin ajattelevia alkaa olla jo muitakin, ei vain meitä eläkeläisiä, vaan myös laajalti työssä olevia. Tunnen useita, jotka eivät enää kuulu omiin ammattiliittoihinsa. He hoitavat sen ikävän mahdollisen työttömäksi joutumisen pelon, joka kaikesta huolimatta on aina esillä, nykyisin jopa joillakin aloilla entistä enemmän, yleisen työttömyyskassan kautta, ei oman ammattiliittonsa kassan kautta. Ja syynä ei ole raha, vaan politikointi, epärehellinen suhtautuminen jäsenkuntaan ja aivan väärien asioiden ajaminen lakkoilemalla ja suuri näköalattomuus tulevaisuuden ammattiyhdistystoiminnasta ja edunvalvonnasta.
Kun katson asiaa nykyisen somen sivuilla, se näkyy vahvasti mielestäni myös siellä. Osa porukoista, jotka kirjoittelevat noita raivo- tai vihaviestejä, ovat niitä, jotka riippuvat vielä kaksin käsin vanhassa. Silloin kun äly ja kyky ei riitä enempään, asioita hoidetaan huutamalla ja räyhäämällä.Yrittävät epätoivoisesti käyttää vanhoja konsteja uudessa maailmassa. He ovat vähemmistö, mutta valitettavan äänekäs vähemmistö ja some on väline, jossa vahvat ja äänekkäät jylläävät ja heikot ja hiljaiset seuraavat.
Kuten muutama ilta sitten joku asiantuntija lausui somesta jotenkin siihen suuntaan, että somessa toistuvasti esille tuotu asia muuttuu jossain vaiheessa todeksi, vaikka olisi miten valhetta tahansa. Paikan ottavat vaihtoehtoinen totuus, vaihtoehtoiset faktat (alternative facts), joita amerikkalaisen presidentin tukijoukot jo viljelevät ja ne ovat laajalti saavuttaneet jo kotomaammekin.
Samalla, kun kauhistelemme oman rauhannobelistimme ohessa amerikkalaisten valtiollisten päättäjien amatöörisyyttä, diplomatian osaamattomuutta ja härskiyttä, sorrumme joiltain osin, kuten vaikka ammattiliitoissa, omassa maassamme samaan, mutta emme huomaa, että – Hups! – keisareilla ei olekaan (v)aatteita.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti